V.

Jokirannan kansakoululla eivät opettajat olleet tahtoneet oikein

viihtyä, joten ne vaihtuivat sangen usein, mikä minkäkinlaisten syiden

ahdistamina.

Yhden kohtalo oli tämä. Hän riitaantui kyläläisten kanssa siitä, kun

piti auki koulun ikkunoita talvella ja siten kulutti paljon puita.

Johtokunta hermostui, varsinkin kun opettajan järjestelmään sitä paitsi

kuului, ettei lapsia laskettu aamusin kouluhuoneisiin ennen kuin 15

minuttia ennen lukujen alkamista. Lapset jotka tulivat pitempienkin

matkojen takaa koululle, joka oli yksinäisellä paikalla, eivät

arvanneet tulla niin minutilleen. Ne saivat talvipakkasessa värjöttää

kuistilla, kun muuta eteistä ei ollut. Ovella syntyi järjestäjäin ja

sisäänpyrkijäin kesken monasti suurijyryinen mellakka. Opettajan täytyi

usein rynnätä hillitsemään, jolloin hän ripitti lapsia huudittomuudesta

ja selitti seminaarijärjestystä. Näillä ripitystunneilla sai hän kovan

yskän ja ryki sitten oppilaiden kanssa kilpaa, jolloin joskus lankesi

syyttämään kyläläisiä huonosta kasvattamisesta. Koulun yskä sai

kyläkunnan ensin pohtimaan asiaa, sitte johtokunnan. Ja kun tultiin

kevätpuolelle, haki opettaja toiseen paikkaan ja pääsi.

Eräs toinen oli ollut taas niin hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies,

että kyläläiset, jotka yleensä, kuten syrjäkyläiset ainakin, olivat

puheliaita, epäilivät toisinaan, ettei opettaja osaa ollenkaan puhua,

mörähdellä vain. Suhteet muodostuivat pian sellaisiksi, että kyläläiset

rupesivat tekemään hänestä pilaa takanapäin. Ja kun hän oli vaatimaton,

sävyisä ja arka mies, meni hänkin pois. Sitä kyläläiset valittivat,

sillä häntä pidettiin hyvänä opettajana.

Kolmas oli ollut kiivas saarnamies. Mutta kun kylällä ei ollut hänen

uskonsisariaan kuin kymmenkunta, muodostuivat näiden kokoukset koulun

kamarissa sellaisiksi yksityisiksi hartaushetkiksi, joista kyläläisten

mielikuvitus loi heidän omaksi pohdittavakseen mitä miellyttävimpiä

juorujuttuja. Johtokunnan täytyi taas sekaantua asiaan. Pidettiin

istunnoita ja tutkinnoita, joiden tuloksena oli uusia juorujuttuja.

Mitään ei todistettu. Mutta kun opettajaa ei saatu muuten

syynalaiseksi, ruvettiin syyttämään häntä vääräoppisuudesta. Niin

saatiin asiaan sekautumaan pappi ja tarkastaja. Opettaja ehti sillä

välin hakea muualle ja johtokunta antoi hyvän todistuksen, jotta vain

pääsisi hänestä.

Kanteleisen edellinen opettaja oli ollut hyvin "alhainen",

keski-ikäinen mies, jolla oli hieman kirjava entisyys. Hän piti

poskessaan lanskaa ja pikanellaa sekä esiintyi rikkinäisissä housuissa.

Ensimäinen asia, josta kyläläiset rupesivat keskenään opettajastaan

riitelemään, olivat juuri nämä opettajan housut ja tupakka-tukupussit.

Toisten mielestä tämä kansanomaisuus teki hänet yhdeksi opettajakunnan

ensimäisiä alallaan. Kun hänen puheensa siihen lisäksi olivat vielä

hyvin koristelemattomia ja jokapäiväisiä, oli hän ihastuneitten

mielestä juuri sellainen, minkälainen tällaisen metsäloukon

talonpoikaismukulain koulumestarin tulee ollakin.

Mutta kylässä oli toisia, joitten mielestä tämä ei ollut juuri mikään

opettaja. He olisivat vaatineet opettajalta, että hänellä pitää olla

eheät housut ja ettei hänen suupielestään saisi juosta tupakankura,

joshan nyt suussaan tahtoikin pitää tupakkaa. Hänen puhetapojaan

myöskin moittivat ja sanoivat että opettaja yritti osotella jätkiä.

Opettaja olisi kyllä, kaikesta huolimatta, jäänyt kauemmaksikin. Mutta

kerran sattui tarkastaja koululle juuri kun opettaja lukittujen ovien

takana erään johtokunnanjäsenen kanssa kurkutti paloviinapulloa.

Tarkastaja oli yksitotinen mies, niin että opettajalle, joka oli

virassaan väliaikainen, tuli taas paikanmuutto murehiksi.

Kanteleinen sai aivan ensiaikoina monen ihmisen kertomusten kautta

tutustua koulun entisten opettajain historiaan. Kukin kuvaili asiat

aina siinä värissä mihin puolueeseen oli milloinkin kuulunut.

Uusi opettaja havaitsi pian olevansa kyläläisten jännittävän

uteliaisuuden esineenä. Ihmiset katselivat kysyvinä, puhuttelivat

arasti; mitään erikoisempaa kohteliaisuutta ei osotettu, mutta ei

vihamielisyyttäkään. Ani harva oli pistäytynyt koululla tutustumassa.

Mikä katsoi silmiin tiukasti, kuka kuunteli jokaista opettajan suusta

tulevaa sanaa hermostuneella tarkkuudella. Kamarissa ne silmäilivät

ympärilleen huonekaluja, kirjoja ja seinille ripustettuja opettajan

omia piirtämiä tauluja, sekä ulkona peräilivät huoneiden ovia, aitoja

ja muuta, aivan kuin niistä kaikista etsien kuvaa opettajan luonteesta.

Pidettyään pari viikkoa pientenlasten koulua ja ehdittyään

lastenkin kautta hieman tutustua kyläkuntaan, tunsi opettaja itsessään

heräävän halun käydä joka talossa ja mökissä tutustumassa. Näillä

tutustumisretkillään sai hän pian havaita, että täällä oli monissa

ihmisissä n.s. luontaista sivistysvihaa, joka persoonia valikoimatta

kohdistui kaikkiin, jotka olivat tahi olivat olleet edes jonkunlaisessa

tekemisessä muun kuin ruumiillisen työn kanssa. He pitivät kansakoulua

ristinä, jonka huipuksi oli asetettu milloin vähemmän, milloin enemmän

siedettävä opettaja-virkamies. Toisissa taas oli missä enemmän, missä

vähemmän uinuvassa tilassa tiedonhalua, joka epäröiden ja harhaillen,

asiallisen opastuksen puutteessa, ikään kuin kiersi milloin mitäkin

satunnaisesti tapaamaansa tukisauvaa. Mutta näiden lisäksi oli

todellisesti edistysmielisiä ihmisiä, joissa heti löysi henkistä

sukulaisuutta. Näiltä retkiltään kotiin palatessaan tunsi Kanteleinen

nuoressa sydämessään monasti ahdistavaa tuskaa. Hänelle kävi

pian selväksi, että opettajain yhtämyötäinen vaihteleminen ja

epäonnistuminen oli täällä luonut valistustyölle vaikeasti voitettavia

ennakkoluuloja. Päästyään milloin minkäkin kyläläisen kanssa puheisiin,

teki hän melkein aina sen havainnon, että ihminen täällä oli aina

alussa ikäänkuin kovan kuoren sisässä. Ne olivat harvasanaisia,

vältteleviä, juroja, -- mutta useimmat ottivat tarkan vaarin jokaisesta

Kanteleisen sanasta, silmäyksestä ja ajatuksesta. Tuntui siltä kuin he

olisivat odottaneet keskustelusta vastausta kysymykseen: ystävä vai

vihollinen?

Samalla kun Kanteleinen pääsi selville tästä havainnosta, pani hän

merkille, että nämä olivat sangen älykkäitä ihmisiä sekä että he olivat

siitä itsetietoisia.

Kaikkialla tavattavat kyläennakkoluulot olivat vahvasti kehittyneet.

Vanhemmat ihmiset olivat niiden oikeudesta hyvin vakuutettuja.

Nuoremmista taas muutamat eturivin kulkijat olivat yhtä jyrkästi

vakuutettuja useiden kyläennakkoluulojen luonnottomuudesta ja

epäoikeudellisuudesta. Siitä aiheutuikin vanhan ja nuoren polven välien

jyrkin ristiriita.

Esimerkiksi Jokirannan kylä oli ylimuistoisista ajoista ollut rikkauden

maineessa. Se oli nostattanut kaikkien kyläläisten rintaa, oli kyseessä

sitte ruotivaivainen tahi perinnöillään asuva talollinen. Rikkaus oli

kyllä, varsinkin oli ollut, tosiasia. Sitä oli polvesta polveen

peritty, saatu muualta tuotujen rikkaitten vaimojen kautta ja nyt viime

vuosikymmenillä metsiä myömällä lisätty. Mutta nykyään se asetettiin

kaiken edistystoiminnan esteeksi. Kun oli Jokirannan talosta, ei

tarvinnut mitään muuta olla, eikä mistään välittää, kyllä tuli elämässä

toimeen. Jos oli puhe kansakoulun läpikäymisestä, nuorison

maatalouskouluihin tahi kansanopistoon menemisestä, aina oli vanhemman

polven vastustuksen perussävelenä, ettei Jokirannan kyläläisten ole

ennenkään tarvinnut elämäntaidon apua ja rikastumiskeinoja muualta

etsiä. Täällä ne on taittu polvesta polveen, ominsa on tultu toimeen,

on ollut vähin muillekin antaa.

Myöskin oli heillä se käsitys, että Jokirannan kylä on hyvin siivo

kylä. Kylän maineesta oltiin arkoja, joten, jos joku yritti

huononpuoleisella elämänmenolla sitä vahingoittaa, koko kylä oli

yksistä puolin tällaisia yrityksiä vastustamassa.

Kiertäessään iltasin kylillä, pistäysi Kanteleinen milloin talollisten,

milloin mökkiläisten tupiin. Ensimältä teki sen havainnon, että

vastaanotto melkein kaikkialla oli juroa ja kylmää. Mutta jatkaessa se

muuttui vähitellen. Saattoi tapahtua, että talonväki katseli kulmainsa

alta, kun tuo hieman herrahtava uusi opettaja jonain iltana astui

tupaan, kun oli kaikki arkikunnossa. Mutta se lientyi pian, ihmiset

pääsivät "herra"-orjuudesta, mikäli tieto uudesta opettajasta levisi

hänen edellään. Moniaissa tuvissa otettiin jo vastaan kuin vanhaa

tuttua, naurettiin, sanottiin tervetulleeksi, puhuttiin korotetulla

äänellä ja tarjottiin pyyhkäisty tuoli. Istuin asetettiin lähelle

takkavalkeata jos oli ilta, ja lähelle ikkunaa jos sattui vielä

päivänvaloa. Kamari ei ollut joka talossa sellaisessa kunnossa, että

sinne olisi sopinut viedä. Mutta sen moni emäntä ilmoitti

peittelemättä, aivan kuin pienellä uhmalla, samalla kuin käski kahvia

juomaan tuvanpöydän nurkalle ja sanoi isännälle:

-- Tule sinäkin, kaadoin sullekin.

Kaikki eivät antaneet kahvia. Aluksi se näytti johtuvan

välinpitämättömyydestä, kuten Kanteleinen arvaili. Mutta sitten hän

havaitsi, että oli perheitä, joissa ei kahvia juotu ollenkaan. Ne

arkailivat nähtävästi alussa uusia tapojaan, mutta jo vihdoin rupesi

tulemaan -- voileipä ja maitolasi. Siitä sitte juteltiin monessa

talossa: oli tuumattu vähentää kahvinjuontia, se kun on ulkomaista ja

tulee niin kalliiksi. Kanteleinen huomasi yhä useammin ihmeekseen, että

monetkin, joiden oli vielä äsken luullut olevan häntä vanhoillisempia,

mennä porhalsivat hänen edellään! Hänhän ei ollut ehtinyt vielä tulla

kahvista ehdottomasti raittiiksi, mutta ajatellut hän sitä oli. Nämä

olivat myöskin ajatelleet, ja samalla toteuttaneet sen. Kyläläisten

esimerkki ajoi hänet itsensäkin kotona toteuttamaan kahviraittiutta.

Vieraissa käydessään piti hän asian vielä avoinna, juodakseen siellä

missä tarjotaan, jottei tarvitsisi loukata ketään.

Kerran tuli tästä puhe ukko Varamäen pikkutuvassa. Sohvi oli keittänyt

kahvit ja tarjosi Kanteleiselle ja isälleen. Ukko oli vahva

tupakkamies, poltti ja piti poskessaan. Mutta viinasta oli hän raitis.

Kun nyt Sohvi tarjosi kahvia, sanoi Kanteleinen:

-- Olenkin ollut muutamia viikkoja kotona ilman kahvia.

-- Ja kylässäkö juot? tokasi ukko.

-- Olen juonut, missä on tarjottu, etten loukkaisi.

Ukon suu meni tuttuun kiusoittelevaan hymyyn:

-- Ryyppäätkö viinaakin missä vain tarjotaan, ettet loukkaisi?

-- En ... en toki!

-- Mutta miksi sitten kahvin suhteen olet arempi?

Kanteleinen joi juuri kahvia ja tunsi joutuvansa omituisesti hämille,

sillä hän ei todellakaan voinut selittää miksi.

Ukko Varamäki asetti piipun takalle tupakkapönttöön, purki mällin ja

asetti sen sanomalehtitilkulle muurinotsikolle odottamaan. Sylki sitä

varten asetettuun vesikuppiin ja otti kahvia.

-- Minä olen ollut 25 vuotta raitis viinasta. Ja kun lopetin kerran, en

ottanut missään. Minun mielestäni nuorten pitääkin opetella olemaan

raittiita kahvista, varsinkin kun on opettaja ja muiden esimerkki.

-- Voi tuota isää, harmitteli Sohvi.

-- Mitä? Tottahan minä nyt teille nuorille saan sanoa mitä ajattelen.

Vai onko se niin tyhmää, häh?

-- Kaukana siitä, vakuutti Kanteleinen.

-- Sitä minäkin, totesi ukko, laski kupit kädestään ja kokosi

tukupussinsa uudestaan poskeensa.