Opettaja astui pimennosta ja läheni etualaa kohti. Hän oli
lyhyenpuoleinen, tanakka noin 28-ikäinen mies. Kaikki häntä selkänsä
taakse katsoivat oudostellen. Ei kukaan virkkanut mitään, katsottiin
vain.
-- Minun nimeni on Väinö Kanteleinen, sanoi opettaja pysähtyen
keskilattialle, ja ajattelin että voisin koettaa. Mutta olenhan minä
teille aivan tuntematon, niin että taitaa olla sopimatonta. Ehkä
sittenkin valitsette jonkun muun.
Kokous alkoi sipistä ja kuiskia. Esimies pöydän takana oli tavalliseen
tapaansa neuvotonna. Eräät tytöt jo tirskuivatkin, arvatenkin kuitenkin
aivan toisille, omille asioilleen, sillä heistä oli kokoukseen nyt
tullut väliaika. Muuan nuori mies, joka oli ollut jo tullessa
Kanteleisen seurana, kuiskutteli tämän kanssa. Pyysi sitte puhevuoroa
ja sanoi:
-- Tietysti me valitsemme opettaja Kanteleisen mielihyvällä seuramme
esimieheksi.
-- Joo. Valitaan! kuului ääniä joukosta.
Puheenjohtajakin jo löysi sanan:
-- Me olemme kiitollisia, jos opettaja rupeaa seuran esimieheksi.
Sitä tietä meni asia. Ei vaadittu suljetuita lippuja. Kukaan ei
vastustanut julkisesti opettajan vaalia, mutta muutamain ovipuolella
hiljaista melua pitävien silmäilyistä saattoi päättää, että he
epäilivät valitun sopivaisuutta.
Kun muutkin vaalit oli suoritettu, pidettiin väliaika, jolloin poikia
parvittain hyöri uuden esimiehen ympärillä. Kirkkaammassa valossa
hän näyttikin oikein hauskalta mieheltä. Heti voi nähdä, että
hän oli urheilija ja sen hän sanoikin, jolloin kaikki urheilijat
ammattitoveruudella tunkivat lähemmäksi ja puhuivat tuttavallisemmin.
Kanteleisella oli ruskeat, nauravat silmät, terävät huulet, hieman
kähärä tukka. Ja nyt kun hän toisten parvessa seisoi ja jutteli miltei
kaikkien kanssa yht'aikaa, tuntui joistakuista aivan kuin mies olisi
kasvanutkin siitä, mihin hänen mittansa ulottui äsken pimeässä
loukossa.
Hälinä oli iloista. Seuran jäsenet ylistivät joka nurkassa uutta
opettajaa.
-- Se on hauska!
-- Näyttää sopivalta.
-- Ei ole tyhjänpäiväinen herra...
-- Sellainen hieno joka ei tiedä itsekään mikä hän on...
-- Saattepa nähdä, pojat, että nyt tulee seurasta seura...
-- Mutta nyt pitää meidänkin ruveta oikein miehistelemään.
-- Tietysti!
Kanteleiselta oli sillä aikaa kiusattu lupaus, että hän pitää puheen
nyt jo tänä iltana. Kun uudestaan kokoonnuttiin, astui hän ensi kerran
Jokirannan nuoriseuratuvan puhujapulpetin taakse.
Kokousväessä vallitsi niin tavaton uteliaisuus, että ilman
hyssyttämistä syntyi vaikeneva hiljaisuus.
-- Teistä epäilemättä tuntuu sangen omituiselta menettelyni, kun
tarjouduin seuranne puheenjohtajaksi. Senpä vuoksi selitänkin
ensimäisenä miksi olen näin tehnyt.
Niin alkoi Kanteleinen selittää. Hän on aikaisimmasta nuoruudestaan
elänyt mukana kotikylänsä nuorisoseurassa. Jo ennakolta oli tuotu
tietoja siitä, että täällä on nuorisoseuran elämä muistutuksen alaista.
Heti kun hän oli saapunut kylään, olivat jotkut vanhemmat ihmiset
puhuneet seurasta pahaa. Mutta hän ymmärtää, että jos antautuu täällä
nuorisoseuran tuomitsijain joukkoon ja alkaa katsella nuorisoseuran
elämää vain heidän kanssaan arvostelijana, joutuu pian nuorison
vihoihin. Hänen asiansa vaati kuitenkin, että saa nuorten keskuudessa
nauttia luottamusta ja toveruutta. Joskin siitä seuraisi, että vanhempi
väki katseleisi epäluulolla, ei hän sitä pidä niinkään pahana. Eihän
hän kuitenkaan voi kasvatustehtävässään vanhoja ihmisiä kasvattaa! Jos
taas nuoriso suvaitsee, että hän opettajana antautuu heidän mukaansa ja
asettuu vuorovaikutukseen heidän kanssaan, tuottaa se hänelle enempi
iloa. Hän tahtoo asettua nuorison riviin, taistelemaan nuorison
itsekasvatusharrastusten puolesta.
Mutta hän on nuori, niin kuin tässä muutkin. Hän ei ole mikään
malli-ihminen. Samoin kuin hän on lyhyt ja pikkuinen varreltaan, samoin
on hän kaikissa suhteissa. Sen vuoksi hän ajattelee että kasvetaan
yhdessä.
Mihin suuntaan hän sitä ajatteli, siitäkin hän tahtoi jo puhua.
Kun me kasvatamme itseämme, pitää ottaa huomioon kaksi pääasiaa:
ruumiillinen ja henkinen kasvatus. Kumpaisessakin suhteessa pitää olla
joku järjellinen menettelytapa. Sitä nuorisoseurojen tulisi etsiä.
Mutta etsimisen sijassa eksytään usein kuluttamaan aikaansa joutavissa
asioissa, joista ei sielu enempää kuin ruumiskaan veny eikä vanu, ei
kasva eikä parane. Monasti huononee vain!
Nyt pitäisi yhdessä koettaa etsiä molemmissa suhteissa hyviä keinoja.
Se on kaikkien yhteinen etu.
On niin nurinkurista, kun nuoretkin ihmiset hyveen tiellä pyrittäessä
poikkeavat niin usein kesken kaikkea puheitten tielle -- huvittelemaan!
Se tulee siitä, että hyve tehdään ikäväksi. Mutta minä luulen, sanoi
Kanteleinen, että hyve yleensä pitäisi kyetä saamaan hauskaksikin, kun
vain ymmärretään asia oikein. Meidän nuorten on opittava vain kaikissa
elämän edesottamisissamme panemaan rinnakkain syyn ja seurauksen laki.
Silloin aina havaitsemme ruumista tahi sielua vahingoittavan
hetkenhuvin lopputilin _ikäväksi_, mutta henkiseen hyveeseen ja
ruumiilliseen hyvinvointiin pyrkimyksen tulokset _iloa tuottaviksi_.
Meidän tulee opetella urheilemaan, voimistelemaan ja henkisiä voimiamme
kasvattamaan luonnollisesti. Päämääränämme ei saa olla halpa-arvoiset
kilpapalkinnot, vaan sielun ja ruumiin sopusuhtainen, täyteläistä
elämäniloa tuottava ilontunne.
Tästä nuorisoseurasta puhuvat tuolla kylässä pahaa. Minä en tiedä onko
siinä perää. Mutta jos onkin, niin saattaa hyvin ymmärtää, että siihen
ovat olleet syynä jotkut hairahdukset, joita nyt koetamme korjata. Me
olemme kyllä kaikin hyvin nuoria ja elämää kokemattomia. Mutta kun
eivät vanhemmat ja taitavammat jouda meitä opastelemaan, meidän on
yritettävä itse, yksitellen ja joukolla.
Kun hän lopetti, räjähti nuoriso innostuneisiin kättentaputuksiin.
Huomasi selvästi että uusi opettaja oli löytänyt sydämiin.
Kun kokous oli lopussa, havaitsi Kanteleinen tottuneella silmällään
helposti, että oli kysymys penkkien läjäämisestä ja tanssista, mutta
että ne arkailevat häntä ja näyttävät odottavan poislähtemään. Hän meni
entisen puheenjohtajan luo:
-- Tanssistako siinä on kysymys? kysyi.
-- Niin, ne tahtovat aina tanssia, mutta minä meinasin ettei tällä
kertaa, nyt kun...
-- Mitä joutavia! huudahti Kanteleinen. Eivät ne ymmärtäisi kuitenkaan
vielä tätä äkkinäisen muutoksen syytä muuksi kuin minun persoonani
arkailemiseksi. Ja sitä kaikkein vähimmän saa tulla kysymykseen. Antaa
niille vapauden nyt, mutta selitetään vastedes asiaa.
Puheenjohtaja meni toisten johtomiesten luo. Vähän aikaa kuiskittua
julisti:
Pyöritään nyt yksi tunti!
Joutuin kuului napinaa ajan lyhyydestä, mutta samalla hyväksyviä ääniä.
Penkit lyötiin läjään ja tanssi alkoi entisen sihteerin soittaessa
hanuria.
Uuden johtokunnan toimivuosi alkoi kohta. Sovittuaan niiden kanssa
johtokunnan kokouksesta, joka pidettäisiin kansakoululla, kiersi
Kanteleinen parin tytön kanssa valssin, katseli vielä hetkisen ja lähti
kotiinsa koululle.
Hänen mentyään oli nuorisoseuratalolla kuhinaa. Melkein kaikki siellä
innottelivat. Opettaja Kanteleinen oli voittanut heidät. Useimmat
tekivät pyhiä lupauksia, että nyt sitä vasta aletaan kun saatiin
tuollainen esimies.