Jokirannan nuorisoseura oli koko kesän ahkerasti voimistellut ja
urheillut. Aikaisesta keväästä alkaen nähtiin nuoria miehiä ja poikasia
joka ikinen päivä juoksuharjoituksissa puolialastomina. Toisinaan
hypittiin korkeushyppyä ja kolmiloikkaa ja riideltiin vahvasti, milloin
senti-, milloin millimetreistä. Myöhemmin kesällä liittyivät tytöt
mukaan. Sitte se vasta alkoi!
Vanhat ihmiset nurisivat. Tämä nyt vasta koko lopun tekee! Niitä ei saa
koskaan käsissään pidetyksi. Ennen, kun ne aivan hyppelivät, väsyivät
edes joskus ja vetivät sitten uupuneita raajojaan kotiinpäin. Jos
niille puhui jotain silloin, painoivat silmänsä alas eivätkä
puolustautuneet, Mutta nyt on pahaisimmallakin aina sana valmiina.
Urheillaan, muka! Se on "terveellistä"! Koko maailmassa urheillaan,
kehuvat. Mene ja tiedä mikä siitä lopuksi tulee. Työväkeä niistä
vain ei tule.
Niin sanoivat vanhat.
Nuorisoseuran talo oli saanut koko suven olla jotenkin autiona. Silloin
tällöin iltasilla kokoonnuttiin sinne tanssimaan, kun satoi. Talo oli
uudenpuoleinen, vähäläntä rakennus. Ikkunoista oli useita puhki.
Ulko-ovesta oli lukko ollut rikki koko kesän. Toisinaan sai se
retkottaa avoinna, toisinaan taas puulla tuettuna seista. Sisällä oli
kevätkesästä yritetty pitää lattia lakaistuna niin kuin ennenkin, mutta
kesänpäälle se jo jäi, sitten kun kerran, jolloin oveen oli laitettu
uusi lukko, pojat olivat murtautuneet ikkunasta sisään. Siitä ensin
sanailtiin, toisten mielestä kun sellainen vallattomuus oli hävytöntä.
Mutta moite ei saanut yleistä kannatusta. Ne jotka tahtoivat
sisäänmurtautuneita nuhdeltaviksi eivätkä saaneet seuraa sitä tekemään,
suuttuivat. Yksi heistä meni näyttämölle ja potki vihoissaan siellä
rikki pari pensas kulissia, jotka oli viime talvena maalarilla
teetetty. Pian ilmestyi myöskin viime talvena ostettuun esirippuun
suuri puukonhaava ja ulko-oven uusi lukko särkyi uudelleen. Seuran
talolla näytti menevän joka kerta kun siellä joku kävi jotain rikki.
Mutta kukaan ei parantanut. Kun tuolista meni poikki jalka, ei kukaan
viitsinyt sitä ottaa kotiinsa korjatakseen. Mutta moni sitä potkasi,
kunnes toinenkin jalka särkyi. Vasta syyspuoleen, kun seurahuonetta
kerran siivottiin, vietiin tuolirauska rikkatunkiolle. Siellä oli jo
ennestään koko joukko seuran kalustoa risana ja rampana.
Se tuli siitä, kun kaikki jäsenet olivat niin reippaita ja väkeviä.
Mikä oli pitäjän mestari, mikä piirin mestari, kuka yllötteli Suomen
mestariksi. Mutta seuran kokousta ei oltu voitu saada kunnollisesti
toimeen koko kesänä. Kerran oli yritetty, mutta sinne ei tullut muita
kuin kirjuri ja esimies, -- sitten kun ehtivät. Jälemmin tästäkin
kokousyrityksestä oli vähältä tulla riita, ne toiset jäsenet kun
väittivät, ettei kenellekään ollut kokouksesta annettu mitään tietoa.
Siitä sanailtaessa havaittiin, että johtokunnan kokous oli ollut vasta
lauantai-iltana ja seuraavana päivänä jo piti olla seuran kokous. Mutta
sihteeri ei ollut ehtinyt kenellekään mitään tietoja antaa, varsinkaan
kun johtokunnan kokouksen jälkeen oli ollut kohta painiharjoitus viikon
päästä tulevaa pitäjän mestaruutta koskevaa kilpailua varten. Eihän
sille sellaiselle kukaan osannut mitään.
Kesäjuhlan ohjelmaan ei oltu saatu muuta kuin urheilua. Näytelmä oli
jäänyt sen vuoksi, että kaksi pääosaa tuotiin takaisin toimikunnan
puheenjohtajalle kaksi päivää ennen juhlaa. Toisen toi eräs tyttö sen
tähden, että hänen äitinsä piti mennä ripille samana pyhänä kuin
juhlakin oli, eikä tytön sopinut silloin sellaisiin. Toinen tuotiin sen
vuoksi, ettei asianomainen ollut viitsinyt lukea. Puhujia oli pyydetty
useitakin, oman pitäjän kappalaisesta erääseen sosialidemokratiseen
suutariin asti, joka joskus puhui kasvatuskysymyksistäkin, vaikka
olikin ammatiltaan puoluepuhuja. Pastori oli kerran luvannut tulla
puhumaan nuorisoseuraan, vaikka ymmärsikin vanhempain ihmisten
sellaisesta voivan pahastua. Mutta hänpä aikoi puhua siihen tapaan,
ettei seurahuoneesta ja sen hommista jäisi kiveä kiven päälle. Sittehän
saisivat vanhemmat nähdä mikä mies hän on. Mutta hänen ei sopinut tulla
kesäjuhlaan, sillä muistamatta nuorisolle antamaansa lupausta oli hän
samaksi ajaksi lupautunut raamatunselitystä pitämään aivan toiselle
taholle. Ja sinne hänen nyt toki täytyi mennä ennemmin kuin
nuorisoseuran juhlaan. Hän tulisi jollain toisella kertaa, kun sattuu.
Suutari olisi kyllä ollut muuten valmis, mutta kun sattuivat vaalit
samana kesänä, täytyi hänen olla tuona nuorisoseuran juhlapäivänäkin
virallisessa toimituksessaan. Sillä jos hän olisi sen laiminlyönyt,
olisivat toverit pian antaneet nuuskaa, häntä kun muutenkin jo
epäiltiin porvarien hännystelemisestä sen vuoksi, että joskus puhui
nuorisoseurassa.
Kaikesta tästä huolimasta juhla pidettiin. Eikä moni huomannut edes
kaivata sieltä mitään puhujaa. Mitäpä siitä!
Kesä oli siten kulunut koko hupaisesti. Moniaat seuran nuoremman polven
jäsenistöstä olivat erittäin tyytyväisiä, nimittäin ne, jotka erään
sukkelan kuljeksijan avulla olivat päässeet korpiviinanmakuun. Ensin
olivat nämä viime keväänä ripille päässeet ottaneet mieheltä pullon
hullutellakseen, mutta sittemmin jo teki mieli. Kun vähän vanhemmat
tytöt havaitsivat pojat juovuksissa suutansa repimässä, nuhtelivat he
ja haukkuivat. Hävetkää toki, sanoivat, nuoret kakarat, kun
kehtaattekin, eivätkä edes vanhemmat pojat ryyppää!
Mutta pojat kasvoivat omissa silmissään. Muodostivat joukkonsa ja
tekivät pilaa kaikesta. Mitä urheilukaan on ryyppäämisen rinnalla!
Joku sai ensinnä vanhan revolverin, toinen toi kohta kaupungista uuden.
Siten se alkoi tämän nuorimman joukon itsekasvatus, kun tulivat
pimeämmät yöt. He ryyppäsivät, huusivat ja ammuskelivat ja tahtoivat
herättää huomiota. Kyräilivät kun näkivät urheilijoita ja repivät
suutaan kaikille joitten nuorisoseurassa olivat kuulleet joskus lukevan
tai puhuvan; he olisivat mielellänsä antaneet selkään kaikille
sellaisille. Ja syksyä varten poikaset jo tekivät suunnitelmiaan.
Jokirannan vanhempi väki oli ihmeissään. Vuosikausiin ei heistä ollut
juuri kukaan jalallaan astunut nuorisoseuratalolle. Sinne meno koski
maineeseen. Kaikki tämä nuorison pahentuminen oli heistä kuitenkin
sieltä kotoisin. Joku arveli jo että seurahuone olisi paras polttaa,
kyllä ne sitten itsestään paranisivat. Mutta toiset sillekin
ehdotukselle vain hymähtelivät.
Näin saavuttiin syyskuulle. Nuorisoseuran vuosikokous kutsuttiin
kokoon. Sinne tuli väkeä koko lailla. Kokousta varten oli jotain
ohjelmaakin, m.m. esimiehen, Erkin Samelin puhe. Hän loi katsauksen
kuluneeseen vuoteen. Valitti että toiminta on joutunut niin rappiolle,
kun ei kukaan täyttänyt lupaamiaan velvollisuuksia. Hänen mielestään
oli seura nuorisoseuran irvikuva. Eikä parannusta tule ennen, ennenkuin
jäsenten kunniantunto nousee...
Hänen puhuessaan kuului toisesta huoneesta kovaäänistä puhelua, naurua
ja vihellyksiä. Jotkut parit keskustelivat kokoushuoneessakin. Melkein
toisilla puolilla oli lakit päissään.
Sihteeri, Kuhilasmäen Mikko, astuu pöydän ääreen. Hänellä pitäisi olla
vuosikertomus, mutta ei ole joutanut kirjoittamaan, selittää. --
Valehtelet! ajattelee moni, hymy huulillaan. -- Mutta mitäs sellaisesta
toiminnasta vuosikertomusta tehtäisiinkään, puhuu Mikko. -- Et sinä ole
ollut muita parempi, ajattelevat monet. Muuan ottaa tulta
paperossiinsa, eräs ryhmä lähtee etupenkeistä kovaäänisesti rähisten
sivuhuoneeseen. Sihteeri istuu, ottaa lyijykynän uudestaan käteensä,
katselee sitä ääneti. Hän on täyttänyt velvollisuutensa.
-- Onkohan tilit? kysyy puheenjohtaja Koivusen Vihtorilta, julkisesti.
-- Kyllä ne on, mutta jäsenmaksuja ei ole ehditty kantaa, ilmoittaa
Vihtori.
-- Onko ne tarkastettu?
-- Ei niitä ole tarkastettu, kun...
Ja seura päättää, että jäsenmaksut pitää ensin kantaa ja sitten
tarkastaa tilit.
Tulevat vaalit.
Ehdotetaan entistä esimiestä. Hän ei suostu millään. Ei häntä tosin
moni pyydäkään, sillä puhevuoroja käyttää vain pari, kolme. Sitte
ehdotetaan muita, mutta ne sanovat eroavansa seurasta ijäksi, niin
toinen kuin toinenkin, jos heidät valitaan.
Kokous on aivan neuvotonna. Siitä ikkunasta, josta kesällä on sisään
kulettu, puhaltelee kolea syksyinen tuuli ja uhkaa sammuttaa
savuttuneen ja tomuttuneen lampunlasin läpi himmeästi loistavan valon.
Kokoushuoneessa vallitsee kiusallinen hiljaisuus, aivan kuin kuolema
olisi sinne astunut.
Silloin kuuluu etäisestä pimeästä nurkasta kirkas ääni:
-- Jos te haluatte, kyllä minä rupean!
Kokousväki kääntyy kohahtaen sinnepäin. Nurkka on hyvin hämärä.
-- Minä olen tämän kylän uusi kansakoulunopettaja. Tulin tänne eilen,
Ette suinkaan te minua tunne. Mutta jos te rohkenette luottaa minuun,
niin koetan ruveta nuorisoseuranne esimieheksi, koska teillä näyttää
olevan esimiespula.