Vuosia on jo kulunut viime tapauksista. On lämmin Toukokuun yö.
Ranskalaiset ovat jo lähteneet Madridista. Ainoastaan Buen-Retiron
linnoitus on vielä heidän soturiensa hallussa.
Madridin kaduilla on pimeä. Ei lamppuakaan näe missään palavan.
Ikkunoissa ei näy yhtä kynttilää. Asukkaat ovat autioksi jättäneet
kaupunkinsa ja rakentaneet majansa läheisiin metsiin Jumalan vapaan
taivaan alle. Kaupungin tyhjillä kaduilla vallitsee syvä hiljaisuus ja
pimeys.
Mutta kaukana kaupungista, Tajon rannalla, siellä on loistoa ja
vilkasta elämää.
Sadottain vahtitulia kimaltelee metsässä; on kuin olisivat kaikki
taivahan tähdet tuolta ylhäältä astuneet alas tässä levätäksensä.
Astumme lähemmäksi.
Erään vahtitulen ympärillä tapaamme koolla nuoria upseereja, jotka
vilkkaan, kokkapuheisen keskustelun aikana valmistavat punssia,
sillä välin kuin toiset ruohostossa torkkuvat. Yksi herroista,
jonka olkalapuistaan tunnemme esikunta-upseeriksi, kuumentaa rommia
savikupissa. Tarkemmin katsoessamme huomaamme hänessä nuoren
kansanvaltalaisen, jonka tapasimme Serena kreivittären tanssiaisissa.
Silloin ei hän vielä ollut edes sotamies — mutta vuodessa ehtii paljon
tapahtua.
"Hyvää iltaa, toverit!" puhui nyt eräs äsken saapunut upseeri, joka oli
kietoutunut harmaaseen viittaan ja saattoi nähdä ainoastaan toisella
silmällä, koska toista peitti silkkinen kääre.
"Jumal' antakoon!" huusivat piirissä istujat, vaikk'ei kukaan näyttänyt
häntä tuntevan. Mutta soturein kesken ja vielä juuri sodan aikana on
jokainen "toveri".
"Näyttääpä minusta, ettet enää tunnekaan minua", puhui äsken saapunut,
taputtaen kansanvaltalaista olkapäälle ja katsoen häntä suoraan silmiin.
"Oi! onko se mahdollista!?" huudahti tämä kummastuneena, kun kotvan
aikaa tarkemmin silmäiltyään tunsi tulian. "Sinäkö se olet, Jacinto?"
"Olenko kaunis yksisilmäisenä, häh?"
"Oi, voi!"
"Niin — silmäni ja myöskin lasin, jota minä siinä pidin, löivät mäsäksi
Ciudad Rodrigon valloituksessa."
"No — terve mieheen! Onpa toki toinen vielä jälellä!"
"Onpa niinkin, ja olenhan saapunut tänne saadakseni, jos mahdollista,
siihenkin iskun."
"Hupaistapa on sinua tavata. Toverit, lasi tälle urhealle
kärsimyskumppanillemme! Hän ansaitsee olla meidän joukossamme. — Oi,
tosiaankin ihmeellinen yhteensattuminen!"
"Ainoastaan don Aquilez vielä puuttuu, ollaksemme täysilukuisia.
Kerrotaanhan siitä vanhasta pojasta kaikenlaisia kummallisia asioita.
Hän pauhaa ja vaikeroi alinomaa tuon kauhean verenvuodatuksen
tähden, mutta missä vaan on kahakka tai tappelu, siellä on hän heti
ensimäisenä. Olenhan aina sanonut, että sillä miehellä on _rautainen
pää_!"
"Veikkoseni, jos niin olisi, niin olisipa silloin hänen päänsä
sivaltanut pois kuulan, eikä kuula hänen päätänsä", Vastasi Jacinto,
heittäytyen iloisesti muiden viereen ruohostolle.
"Mitä sanot?" kysyi kansanvaltalainen, äkkiä käyden vakavaksi.
"Ranskalainen kanuunankuula on siepannut pois hänen päänsä, ja vieläpä
niin taitavasti, ettei hän itse sitä ensinkään huomannut, sillä hän jäi
yhä ratsunsa selkään istumaan ja jakeli vielä päätönnäkin ympärilleen
miekan iskuja."
Tämä uutinen tuotti mielipahaa kansanvaltalaiselle.
"Siis olet sinä todellakin saapunut Madridiin vain ottaaksesi osaa
väkirynnäkköön Buen-Retiroa vastaan?" kysyi hän Jacintolta.
"Minä olin ensimmäinen mies Ciudad Rodrigori varustuksien harjalla,
ja niin tahdon olla täälläkin", vastasi tämä, sytyttäen sikarinsa
vahtitulen hiilillä.
"Siinä ehdin minä sinun edellesi, toveri", keskeytti heitä ääni, joka
kaikui puhujain selän takaa nuoren, maassa makaavan esikunta-upseerin
suusta.
"Kuka?" huusi Jacinto kavahtaen ylös.
"Minä!"
Don Jacinto katsahti ylpeästi puhujaan päin.
"Aika poika tuo!" vakuutti kansanvaltalainen. "Hän on tavallisesta
soturista kohonnut everstiksi."
"Enpä minäkään ole kenraalina tänne tullut!"
"No, se olkoon sinään — tässä kohden tulet kumminkin jäämään minun
jälkeeni", toisti tuo ruohossa makaaja.
"Ei riitaa! Mistä panette veikkaa?" kysyi don Jacinto, nostaen kätensä.
"Mistä hyvänsä! Kuningaskunnasta!" vastasi toinen, lyöden kätensä don
Jacinton kouraan.
"En, veikkonen, minä mikään muonan hankkia ole, jotta semmoisesta
voisin vetoa lyödä, mutta — sata tukaattia, olkoon menneeksi!"
"Ja ne juodaan!"
Don Jacinto silmäsi terävästi vastustajaansa. Se oli Diego.
"Minusta näyttää, että me jo jossakin olemme toisemme tavanneet."
"Voi kyllä niin olla, mutta minä en sitä muista!"
"Sinä olet erään henkilön näköinen, jota ajatellessani en koskaan voi
olla iloinen... Muuten olen nyt itsekin sitä mieltä, että hävitän
veikkani, sillä en koskaan ennen, taisteluun mennessäni, ole tullut
ajatelleeksi, että voisin kuolla; mutta nyt en voi päästä vapaaksi
siitä ajatuksesta. Tahdonpa kumminkin rohkeasti katsoa kuolemaa
silmiin — niin, sen teen, ja kun minä kaadun, silloin viettää veli don
Eustaguio taas nimipäiväänsä."
Diegon sydämen läpi välähti kamala aatos, kun hän kuuli tuon sanan
"taas!"
"Kuka on tuo veli don Eustaguio?" kysyi hän Jacintolta, vaikka hän
kyllä tarkoin tunsi miehen, josta hän näin oli tietoja urkkivinaan.
"Ole iloinen, jollet hänestä mitään tiedä", vastasi don Jacinto,
heittäen sikarrinsa tuleen. "Muuten olen valmis kuvaamaan sinulle,
minkälainen hän on, jos vaan lupaat hankkia hänen korvansa museoon,
jotta jälkimaailmalle jää edes joku muisto hänestä."
"Kysyn vaan siksi, että minua huvittaa kuulla jotakin miehestä, joka
kaksi kertaa vuodessa viettää nimipäiväänsä."
"Asia on tämmöinen, toveri! Erään todellakin englantilaiseen tapaan
tehdyn testamentin nojalla on tämä kunnianarvoisa mies viime kevännä
alottanut oikeudenkäynnin sisartani Serenaa vastaan ja riistänyt
häneltä kaiken hänen omaisuutensa siitä syystä vain, että tämän luota
eräänä yönä löytyi joku armas miespuolinen olento. - Johan nyt jotakin!
Eihän hänkään mikä pölkky ole!"
Diegon täytyi kääntyä poispäin salatakseen mielenliikutustansa. Hän ei
voinut enempää tiedustella; hän pelkäsi saattavansa vaimonsa puhtaan
nimen parjauksen alaiseksi tai ilmiantavansa itsensä.
Tänä yönä hän ei saanut unta. Hän nousi makuusijaltaan jo ennen
päivän koittoa ja meni kävelemään valleille päin. Vaivoin jaksoi hän
odottaa rynnäkön hetkeä; hän paloi kiihkosta saada tietää, miten hänen
vaimolleen oli käynyt. Sen hän kyllä saattoi käsittää, että vaimo
raukalla nyt oli kärsittävänä vielä enemmän kuin ennen, ja taas hänen
tähtensä... hänen tähtensä!