"Siis taistelevat he jo sinun tähtesi!..."
Vanki katseli heidän jälkeensä, niin kauan kuin hänen silmänsä vielä
saattoi seurata heitä ikkunasta; sitten kuunteli hän soittoa niin kauan
kuin vielä yksikään ääni hänen korvansa tapasi, ja vielä sittenkin, kun
he jo olivat kauas poistuneet, luuli hän sitä kuulevansa.
Vihdoin meni hän vuoteellensa ja odotti yötä.
Kun jo oli pimeä, tuli vanginvartija hänen komeroonsa. Vangin kalpeus
ja kiihkoinen mielentila ei voinut olla herättämättä hänen huomiotansa.
"Ettekö ole terve?" kysyi vanginvartija.
"Olen; ei minua mikään vaivaa."
"Teidän on kuultu viime yönä kovin ähkivän ja ääntävän."
"Mitä on kuultu?" kysyi vanki, saaden vaivoin salatuksi pelästyksensä.
"Kuka on kuullut jotakin?"
"Vahtimies, joka kävelee edes takaisin käytävässä teidän ovenne
edustalla, sanoi kuulleensa teidän ähkivän ja kopeloivan huoneessa
sinne tänne."
"Niin, niin... se oli... minulla oli pahoja unia... Minun täytyi pari
kertaa nousta ylöskin vuoteeltani."
"Minä toimitan täksi yöksi jonkun teidän luoksenne valvomaan."
"Ei, ei — kiitoksia. Tänään olen jo parempi."
Vanginvartija silmäili tarkoin ympärilleen; hän tutki seiniä,
laattiata, ikkunapuitteita.
"Eikö teillä ole näistä vaivaa?" kysyi hän, katsellessaan syöpäläisiä
nurkissa.
"En ole vielä tiennyt niistä mitään", vastasi puhuteltu.
Vielä kerran tarkoin tutkittuaan huoneen poistui vanginvartija.
Vanki hypähti nyt kiihkoisasti vuoteeltaan... "Nyt täytyy kiirehtiä. He
ovat ruvenneet aavistamaan ja pitävät minua nyt tarkemmin silmällä."
Vanginvartijan askeleet kajahtivat pitkässä käytävässä.
Oli tullut pilkkopimeä yö; vankilassa oli vielä kaksin kerroin pimeämpi.
Vanki sammutti kynttilänsä, ratkoi sukkelaan päänalusensa ja veti
sen sisästä muutamia syliä pitkän nuoran, joka mitä suurimmalla
huolella oli punottu hienosta langasta. Hän oli pyytänyt saada
lankaa, ajan kuluksi, kuten hän oli sanonut, kutoakseen sukkaa; mutta
tuskin puolet langasta oli todella käytetty kudontaan. Nuora oli
tuskin sormenpaksuinen, mutta pituus näytti siksi riittävältä, että
rohkea hyppääjä sen avulla saattoi uskaltaa laskeutua alas toisesta
kerroksesta maahan.
Tämän jättiläistyön oli hän saanut suoritetuksi neljässä kuukaudessa;
niiden kuluessa oli hän myöskin — — — murtanut aukon vankilansa seinään.
Uunin savutorvi päättyi seinään; sen sisässä arvasi hän torven
jatkuvan, ja tässä kohden oli hän alottanut työnsä. Hän oli
katkonut huilunsa kahdeksi kappaleeksi ja vähitellen siinä olevien
metallilaattojen avulla raappinut pois muurisaven, joka liitti seinän
kivilohkareet toisiinsa. Mutta kun tämä osa seinää oli savusta mustunut
ja siis valkeat, raappimisesta syntyneet jäljet helposti olisivat
voineet ilmiantaa hänen yrityksensä, täytti hän joka aamu - sillä hän
teki vain öisin työtä — halkeamat uudelleen leipäpurulla, sirotti
niiden päälle hiekkaa ja mustasi sitten seinän kynttilänsä liekillä.
Mitä työn kuluessa kerääntyi hiekkaa ja roskia, ne puhalsi hän joka yö
huilunsa kautta kadulle, niin ettei aamulla ollut hitustakaan jälkeä
yötyöstä. Kivet ja tiilit pani hän koreasti paikoilleen joka aamu ja
koko laitoksen osasi hän niin taitavasti salata, ettei tarkinkaan silmä
olisi siinä voinut mitään huomata.
Kun neljäs kuukausi oli kulumassa, huomasi hän vihdoin muurin kaiusta,
että korkeintaan yksi ainoa tiilirivi hänet enää erotti viereisestä
huoneesta, ja vanginvartijan epäluuloinen tarkastelu oli hänelle
yllykkeenä pian ryhtymään tuumansa toteuttamiseen.
Kun kaikki muu melu, paitsi vahdin säännöllisten askeleiden kaiku
tuolla ulkona käytävässä, oli vaiennut, nousi hän lavitsalle, sitoi
nuoran vyötäistensä ympäri ja otti yksitellen ulos kivet seinästä,
jossa nyt oli niin suuri aukko, että ihminen hädin tuskin sopi sen
kautta ryömimään.
"Tuli mikä tuli, nyt sen täytyy tapahtua!" ajatteli hän päättäväisesti
ja iski nyrkillään ainoata tiiliä, joka vielä oli aukossa; — — se
putosi suurella ryminällä alas. Jos nyt on joku tuolla ylhäällä, niin
on koko tuuma mennyt myttyyn ja hän hukassa — jollei, niin on kenties
loppu tullut hänen kärsimyksillensä!
Vartija oli juuri nyt käytävän toisessa päässä; kumminkin kuuli hän
melun ja riensi nopeasti oven luo kuunnellakseen.
Mutta vanki oli arvannut niin käyvän; hän nosteli suurella melulla
lavitsata ja oli asettavinaan sen taas jaloilleen sekä haukotteli
hyvin kuuluvasti, ikäänkuin olisi hän ollut maata menemäisillään ja
sattumalta potkaissut lavitsan kumoon.
Vahti meni matkaansa, huomaamatta mitään epäluulon alaista. Vanki
asetti lavitsan uudelleen seinää vasten, päästäkseen siten helpommin
aukkoon, joka oli jokseenkin ylhäällä.
Hitaasti ja jännityksestä väristen työntäysi hän aukkoon, kuten jänis
tahi muu pikkuelävä katoaa jättiläiskäärmeen kitaan, ja antoi ruumiinsa
luisua pää edellä alas toiselle puolelle.
Hän oli arvannut oikein!
Hän oli autiossa keittiöhuoneessa, jossa vahdit läpi talven
pitivät tulta vireillä. Nyt olivat hella ja savutorvi kylminä ja
käyttämättöminä.
Mies, jota olemme tänne saakka seuranneet, pääsi pian selville asemasta.
Hän asetti erään kivilohkareen, joka hyödyttömänä siellä makasi,
tulisijalle, nousi reippaasti ylös ja alkoi, kädet ja jalat harallaan,
ponnistautua ylös savutorvesta.
Vaivaloisella kiipeämisellä oli hän jo päässyt muutamia syliä ylöspäin,
kun hän äkkiä löi päänsä ristinmuotoiseen rautaan, joka oli muurattu
savutorven poikki...
Tästä oli aivan mahdotonta työntäytyä läpi... Rauta oli saatava
pois... Yhtä nopeasti kuin tämä ajatus hänessä syntyi, pisti hän käden
taskuunsa, ottaakseen sieltä esiin nuo huilun metallikappaleet, joita
hän jo oli niin suurella menestyksellä käyttänyt työaseina, mutta...
niitä ei löytynyt... ne olivat epäilemättä unohtuneet vankikomeroon...
Hänen täytyi — muuta neuvoa ei ollut — noiden metallikappaleiden takia
palata takaisin vankikoppiinsa... Samaa tietä jota hän oli tullut,
luisui hän alas samalla tavalla aukon kautta vankilaan... muutamassa
silmänräpäyksessä löysi hän kaivatut esineet tyynystään ja alkoi
vaivaloisen yrityksensä viipymättä uudestaan.
Uudelleen päästyänsä ylös rautaristikon luo, joka sulki savutorven,
raappi hän pois saviruukin tangon päästä, ja voimalla, jonka ainoastaan
epätoivoinen asema hänelle antoi, väänsi hän raudan irti muurista...
Se oli tuskin puolen tunnin työ; rautakappale, jonka hän oli saanut
käsiinsä, tuli vielä olemaan hänelle hyödyksi, sillä kun hän vihdoin
oli kavunnut melkein yläpäähän savutorvea, oli siellä hänen tiellänsä
kaksinkertainen rautaristikko; sen sai hän nyt helposti irti
murretuksi... Jo näki hän ahtaan aukon kautta öisen taivaan tähtien
välkkeen, kun äkkiä uusi epätoivoinen ajatus sai hänen sielunsa
vapisemaan.
"Nuora — minne jäi nuora!?"
Tällä kertaa oli hän vähällä menettää järkensä...
Pitikö hänen vielä kerta palata sinne, josta hän jo kaksi kertaa oli
paennut?... pitikö hänen vielä kolmas kerta kulkea tämä kamala tie
päästä päähän... Hänen rohkeutensa katosi: hänessä heräsi ajatus, että
olisi parempi heittäytyä katolta maahan ja musertaa kallonsa, kuin
vielä kerran palata takaisin.
Tänä epätoivon hetkenä juolahti toki vihdoin hänen päähänsä, että hän
oli kietonut tuon kaivatun nuoran ruumiinsa ympäri vaatteiden alle.
Uudelleen hengitti hän keveämmin; jo muutamien silmänräpäyksien perästä
kapusi hän savutorven reunan yli ja ryömi kattotiilejä myöten alas,
kunnes seisahtui muutaman kattoluukun luo, ottaakseen esiin nuoransa.
Hän oli pahoin pettynyt!
Nuora oli kenties siksi pitkä, että se olisi ulettunut toisesta
kerroksesta maahan, mutta nyt oli hän ainakin neljä syltä ylempänä
vankikoppiansa. Hän ei ollut ottanut lukuun, että hänellä, kun hän
täältä luisui nuoran alapäähän, vielä olisi ainakin kuusi syltä maahan.
Hän laskeutui kattoluukusta vinnille ja haki jotakin, joka tässä
pulmassa voisi hänelle olla avuksi. Hän löysi täällä muutamia pitkiä
riukuja. Yhden niistä hinasi hän katolle, laskeutui varovasti
räystäälle ja koetti työntää riukua kadun yli vastapäisen talon katolle
— mutta riuku oli liian lyhyt.
Vanki kiipesi katon harjan yli toiselle puolelle. Siellä erotti
ainoastaan kapea kuja suuren, palatsinmoisen rakennuksen vankilasta.
Tuon rakennuksen räystäs päättyi vaskiseen delfiinin kuvaan, joka
pistäytyi jokseenkin pitkälle ulospäin.
Tuonne asti riuku varmaankin ulottuu?!... ja iloisesti huoahtaen
huomasi pakolainen, että niin olikin.
Nyt riippui henki siitä, kestäisikö riuku hänet.
Hän riensi takaisin vinnille, sitoi kiireesti nuorallaan neljä riukua
yhteen, laski tämän kapean sillan molempain talojen välisen kuilun yli
ja lähti päättäväisenä, heitettyänsä lyhyen silmäyksen ylös taivasta
kohti, vaaralliselle retkelleen...
Hänen allansa, tuolla kammottavassa syvyydessä, ei näkynyt muuta
kuin tyhjän kadun kivitys. Pieninkin hairahdus... silloin olisi hän
auttamattomasti musertunut katukiviä vasten. Hienot riu'ut notkuivat
hänen painostaan. Se oli onni, ettei hän silmäillyt ylös taivaalle, kun
hän varovasti hiipien siirsi yhden jalan toisen edelle.
Tuskin puoli tuota vaarallista tietä oli kuljettu, kun hän äkkiä
kuuli askeleita, joiden säännöllisyydestä hän tunsi tulijat kaupungin
vartijasotamiehiksi. Nyt ei saanut viipyä — muuten oli hän hukassa.
Pelolla ja kuoleman-kauhulla silmäili hän alas syvyyteen, heittäysi
parilla horjuvalla askelella vastapäisen rakennuksen katolle ja vajosi
siellä kokoon, tarttuen käsillään epätoivon voimalla katon vaskiseen
räystäskuurnaan. Ummessa silmin jäi hän sitten siihen makaamaan, siksi
kunnes askeleitten kaiku yhä kauemmaksi poistuen vihdoin vaikeni.
Sitten silmäsi hän taas ylös korkeuteen. Kun vaara oli ohitse, palasi
rohkeuskin taasen kaksinkertaisella voimalla hänen rintaansa.
Olihan hän toki vankilastaan pois päässyt!
Varovasti veti hän nyt tuon vaarallisen sillan, jota myöten hän
oli tullut, omalle puolelleen, irroitti nuoran riu'usta, jotka hän
laski ikkunaluukun kautta vinnille, sitoi sitten vyötäistensä ympäri
nuoran, jonka toisen pään hän kiinnitti ulospistävään rautakoukkuun
räystäskuurnassa, ja laskeutui sitten alas toisen kerroksen ikkunan
edessä olevalle parvelle.
Pari korttelia oli hän vielä parven yläpuolella, kun hieno nuora
keskeltä katkesi. Jos hän olisi laskeutunut suoraan kadulle, niin
olisi hän nyt mäsänä maannut siellä alhaalla! Vielä oli jälellä oleva
nuorankappale siksi pitkä, että hän sen avulla pääsi laskeutumaan ensi
kerroksen parvelle.
Entäs nyt? Kadulle hän ei voinut hypätä, sillä siinä oli hän vaarassa
taittaa jalkansa, ja samalla olisi myöskin läheinen vahtimies voinut
huomata hänen.
Vihdoin päätti hän tunkeutua parvelle vievän oven kautta rakennuksen
sisustaan, etsiäksensä sieltä käsin jotakin pääsytietä, ja jollei
muu auttanut, aikoi hän uhkauksilla pakottaa ensimmäistä, joka hänen
tiellensä sattui, avaamaan hänelle talon ulko-ovea. Jos hänet silloin
vahti huomaa, niin ampukoon; jos sattuu, on kaikki loppu, jos ei
satukaan, niin juoksee hän Manzanares virtaan, ui toiselle puolelle ja
pakenee vuoristoon tai minne hyvänsä...
Tämän päätöksen tehtyänsä pisti hän kätensä parvi-ikkunassa olevan
vaateverhon läpi ja väänsi avainta, joka oli ovessa. Se aukesi; hän
tuli suureen saliin.
Oikealla ja vasemmalla oli kaksois-ovet.
Muutaman silmänräpäyksen ajan seisoi hän neuvotonna, voimatta päästä
selville asemasta. Kummalle päin piti hänen kääntyä? Vihdoin aukasi
hän umpimähkään toisen ovista; se vei pimeään huoneeseen. Hän haparoi
siellä ympärilleen ja tapasi vastapäisellä seinällä taas oven —
mutta se oli suljettu. Pieninkin melu saattoi ilmaista hänen. Hän
oli palaamaisillansa, koettaakseen onneansa salin toisella puolen —
silloin, hänen haparoidessaan seinää pitkin eteenpäin, tapasi hänen
kätensä pienen ovisalvan — hän painoi — ovi aukesi ja hänen edessään
oli eräs noita kapeita, pimeitä käytäviä, jotka ovat niin tavallisia
vanhoissa aateliskartanoissa ja jotka useimmiten ovat vaan isäntäväkeä
varten.
Hän astui sisään. Samahan se oli hänelle, minne käytävä päättyi;
tulipahan hän ainakin vielä muutamia askeleita lähemmäksi vapauttansa.
Laattia oli peitetty paksuilla matoilla. Hänen ei tarvinnut peljätä,
että askelten kolina ilmiantaisi hänet. Taasen tuli hän kapean oven
luo, johon käytävä päättyi. Tämäkin ovi oli auki. Seinälle ripustettu
lamppu levitti valoansa koko huoneeseen - se oli palvelijattarien
makuuhuone. Ei henkäystäkään kuulunut. Tässäkin huoneessa oli kaksi
muuta ovea, yksi kummallakin puolella huonetta. Siinä ei ollut paljon
arvelemisen aikaa — hän aukaisi sen oven, joka oli lähinnä -ja taasen
oli hän tullut makuuhuoneeseen. Ovesta tultiin alkooviin, jota
kuuleaksi hiotulla lasikuvulla varustettu lamppu niin heikosti valaisi,
että tässä puolihämärässä vaivoin saattoi erottaa yksityisiä esineitä.
Alkoovin perällä oli vuode, jonka kukitetut silkkiuutimet ulottuivat
maahan saakka.
Kuuluvat hengähdykset ilmaisivat, että täällä joku nukkui.
Tästä huoneesta ei ollut enää mihinkään ovea.
Pakolaisen päässä välähti äkkiä aatos. Vuoteen vieressä näki hän
mustan, raamiin kiinnitetyn damasti-esiripun. Tässä esiripussa olevan
silkkinuoran avulla olisi helppo päästä alas kadulle... ja sitten...
oli kysymys vain siitä, laskeeko vartijamies kuulan hänen jälkeensä ja
sattuuko se.
Salaman nopeudella ryhtyi hän irroittamaan tuota nuoraa; samassa kuin
se hänelle onnistui, putosi koko esirippu alas raamin edestä.
Säikähtyneenä hoiperteli hän taaksepäin. Kuva, joka seinältä silmäili
häntä ja jota hän nyt tuijottavin silmin katseli, täytti hänet miltei
mielettömällä kauhulla. Elävän olennon tapaaminen ei olisi niin häntä
kauhistuttanut — tämä eloton kuva sai hänen kasvonsa kalman kalpeiksi
sävähtämään ja veren hyytymään hänen suonissansa.
Tämän suuren kuvan alapuolella oli pieni kirja, jonka kannella hän
tunsi saman kuvan. Ahneesti tarttui hän kirjaan, avasi sen ja luki
sanat:
"Tänäänkin olin onneton — myöskin tänään ajattelin sinua. Taasen olen
itkenyt sinun kohtaloasi ja antanut sinulle anteeksi!..."
"Jumalani, missä olen minä?" huudahti hän, unhottaen kaiken muun; kirja
putosi hänen vapisevista käsistään.
Tästä syntyneen melun jälkeen liikkuivat vuoteen uutimet. Lumivalkea
käsivarsi veti ne syrjään — kalpeat naisen kasvot tulivat näkyviin.
Kun nainen huomasi ihmisen makuuhuoneessansa, vajosi hän kolkosti
huudahtaen takaisin vuoteellensa.
Pakolaisen vankipuku oli hänen pakoretkensä seikkailuissa tahraantunut
ja osittain repeytynyt; hänen kasvonsa olivat verissä. Tuijottavat
silmät, kalpeat kasvot... todellakin kamala ilmiö tämmöisenä
levollisena sydänyön hetkenä!
Mies ei kyennyt saamaan ääntä suustansa — ei paikaltansa liikahtamaan —
jalat olivat kuin maahan kiinni kasvaneet.
Muutaman minuutin perästä veti nainen ikkunauutimet taas syrjään. Nyt
oli hän jo niin paljon selvinnyt säikähdyksestään, että hän rohkeni
puhutella tuota sydänyön aavetta.
"Älkää peljätkö", sanoi hän, "minä en nosta meteliä.. Tässä
ovat avaimeni. Ottakaa ne! Tuolla lippaassa ovat kalleuteni.
Kirjoituspöytäni avonaisessa laatikossa on rahaa. — — Vai pelkäättekö,
että petän teitä ja herätän, talon väen? Odottakaa silloin vähän, minä
tulen itse viemään teitä. Kääntykää vain hiukan poispäin, että saan..."
Puhuessaan heitti hän levollisella varmuudella kepeän, silkkisen
yövaipan hartioilleen ja astui suurimmalla huolella esille
vuode-uutimen välistä, ruusunvärisillä jaloillaan tapaillen kirjailtuja
tohveleitaan.
Oi... kuinka kaunis oli hän silloin!...
Hänen pitkä, musta tukkansa valui hajanaisina suortuvina
liljanvalkeille olkapäille; nivuksien synkkä tummuus loi hurmaavaa
suloutta kalpeille kasvoille, ja kun hän, käsi rinnoillaan, piti
koossa laajaa yöviittaa, saattoi sen läpi huomata sydämmen kiivaan
sykkimisen. Hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan kumminkin
lepäsi tuo majesteetillinen levollisuus, joka ylläpiti häntä tässä mitä
avuttomimmassa tilaisuudessa.
"Tulkaa", kuiskasi hän hiljaa, kääntyen tuohon kammottavaan olentoon —
eivätkä kumminkaan edes hänen huulensa tai kätensä vapisseet — "tulkaa,
niin itse annan kaikki teidän käsiinne."
Puhuteltu vapisi yhä enemmän joka sanasta. Hänen silmänsä olivat
kiintyneet naiseen — katse niissä oli samanlainen kuin suden silmissä,
kun hän tavatessaan ihmisen on kahdella päällä, käydäkö kimppuun vai
itsekö kääntyä pakosalle.
"Jumalan tähden, mitä te sitte tahdotte?" kysyi nainen, ja koko hänen
ruumiinsa vapisi, kun hän näki tuon ihmisen yhä vielä siinä seisovan
liikkumattomana kuin patsas.
Hänen silmästään tunkeusi kyynel, hänen voimansa oli katoamaisillaan,
kun tuo kummallinen olento syöksyi hänen jalkoihinsa ja ääneen
nyyhkyttäen peitti kasvonsa käsillään.
"Pyhä Jumala! kuka olette?" huudahti nainen tuolla tukahdutetulla
äänellä, joka hiljaisessa keskustelussa ilmaisee suurinta
mielenliikutusta.
Mies sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä ja silmäili, yhä vielä
polvistuneena, ylös naisen kasvoihin: nyt, kun hän ei enää valittanut,
tulivat hänenkin kasvoissansa jalommat juonteet näkyviin. Hän osotti
kuvaa.
"Kerran — monta aikaa sitten", sanoi hän kolkosti, "olin _se, jota tuo
taulu kuvaa_ — nyt olen pa'ossa oleva vanki."
Tuskin oli hän nämät sanat saanut lausutuksi, kun nainen
kuumeentapaisen kiihkon valtaamana huudahti tukahdutetulla äänellä
ja painoi kädellään rintaansa vasten. Ilosta, surusta, mielettömästä
säikähdyksestä ja hämmästyksestä puhui nyt yhdessä silmänräpäyksessä
koko hänen olentonsa. Seuraavalla hetkellä syöksyi hän intohimoisella
kiireellä ja levitetyin käsin pakolaista kohti.
"Diaz!" kuiskasi hän.
Mutta tämä seisoi kääntäen kasvonsa poispäin ja teki kädellään liikkeen
kuin olisi hän torjunut naista luotansa.
"Se on totta", puhui nainen, luoden silmänsä maahan ja seisten kuin
patsas miehen edessä, joka yhä makasi polvillaan.
"En voi sallia sinun tarttua käteeni", sanoi Diaz tuskallisesti.
"Ikuiseksi olen kadottanut sieluni autuuden. Mutta mitä onkaan kaikki
muu onni siihen verraten, jonka kadotin, kun sinun kadotin. Oi, paljon
olen kärsinyt ja paljon vielä saan kärsiä!"
"Samoin kuin minäkin", sanoi kyynelsilmin ja vapisten nainen, joka oli
peittänyt kasvonsa käsillään ja vajosi likimmäiseen tuoliin.
"Sinä tiedät kuinka suuri rikokseni on; mahdotonta on, että vielä voit
minua rakastaa. Mutta sinä tiedät myöskin, kuinka syvästi minä sinua
rakastin; mahdotonta on sinun sentähden minua vihatakin. Myönnäthän sen
— eikö olisi parempi meille molemmille, jos minä en enää olisi elävien
joukossa?"
"Jos _me_ emme enää olisi elävien joukossa!" toisti Serena.
"Vankilassa ei voi kuolla. Vankilassa kaikki elävät kauan, ja sitten on
siellä kuolema aivan yhtä kauhea kuin — elämäkin. Minun täytyi paeta
sieltä, ei siksi että saisin elää, vaan ainoastaan voidakseni kuolla.
Eikä pitempi viipyminen siellä olisi yhtään hyödyttänytkään, sillä minä
en ole vähääkään paremmaksi tullut. Vielä on mieleni yhtä hurja kuin
silloinkin, kun sain tietää siitä loukkauksesta, joka sinulle tehtiin,
ja samoin kuin silloin tapoin loukkauksen tekiän, samoin tekisin ihan
varmaan nytkin."
"Oi — älä sano niin."
"Rikoksen tähden tahdon mielelläni kuolla; sen voit sinä, sen voi
Jumala, jota vastaan olen rikkonut, vaatia. Mutta kuule kumminkin sitä
ennen viimeinen sanani. Tiesitkö minun olevan tässä vankilassa?
"Sitähän varten tähän taloon muutin, että ainakin saisin olla sinun
läheisyydessäsi."
"Sinäkö siis olit se tuntematon nainen, joka yhä piti huolta kaikista
minun tarpeistani?"
Serena nyykäytti päätänsä myöntävästi.
Diaz hengähti syvään.
"Niinhän aina luulinkin. Jumala siitä sinua siunatkoon älköönkä salliko
sinun koskaan unhottaa, että tämä ajatus on tekevä kuolinhetkenikin
onnelliseksi."
Sitten nousi hän ylös ja meni ovea kohti. Serena riensi hänen jälkeensä
ja tarttui hänen käteensä. Sanomattoman paljon naisellisuutta ja
sydämellisintä hellyyttä kuvastui hänen enkelikasvoillaan, kun hän
kuiskasi miehelleen sanat:
"Minä olen antanut sinulle anteeksi, Diaz!"
"Kiitos, Serena! — Oi, kuinka kauan siitä on, kuin viimeksi olen
rohjennut nimesi mainita! Mutta vaikka sinä annatkin anteeksi minulle,
niin mitä se hyödyttää; — eiväthän ihmiset minulle ikinä anna anteeksi."
"Vielä on yksi tapa, jolla voit uudelleen puhdistaa tahraantuneen
kunniasi — — yksi keino, joka vielä voi uudelleen antaa sinulle
elämäsi, maailmasi, kunniasi ja minut... taistelutanner! Jo liehuvat
liput ilmassa — lähde sinne! Jos siellä kaadut, saat siunauksen
haudallesi ja kyyneleen muistollesi — jos taas on Jumalan tahto,
että sieltä palajat, silloin antaa suuri isänmaa sinulle anteeksi ja
vaimosi, lemmestä vavisten, voi taasen ojentaa kätensä sinulle."
Pakolainen liitti kätensä ristiin kuin rukoillakseen.
"Jumala, taivahan Jumala! Sinä lähetät enkelisi nostamaan minua
langennutta ja tarjoat minulle armoa! Minä tahdon mennä ja taistelussa
osottaa sen ansainneeni!"
Ja näin sanoessaan peitti hän kyyneleillä sen käden, joka hänelle oli
osottanut tien taivaaseen.
"Mutta noin sinä et voi mennä pois; täytyyhän sinun tuossa asussa
vetää päällesi kaikkien huomio. Tule kanssani. Puvut, joita sinä ennen
käytit, olen minä ottanut talteen ikuiseksi muistoksi; nyt voivat ne
sinua hyödyttää."
Hän aukaisi kaapin ja antoi vaatteet miehelleen, joka ne yksitellen
puki päälleen. Yhä enemmän silmiinpistäväksi tuli yhtäläisyys tuon
seinällä riippuvan muotokuvan kanssa.
Serenan mielestä hän kumminkin oli hyvin muuttunut.
"Sen tekee tuo suuri parta... Sinä et ensinkään ole muuttunut."
"Ei kukaan sinua nyt voi tuntea. Kas niin — kietoudu nyt tähän viittaan
ja ota nämät rahat, kaikki, kaikki! Sinä tarvitset ne ja minä — minä
kyllä saan huomenna toista. Joutuin nyt! Hanki itsellesi vielä tänä
hetkenä hyyryvaunut Toledoon ja mene siellä heti eversti Cuestan luo.
Hän asettaa sinut vapaehtoisten soturiensa riveihin ja lähettää sinut
Aragoniaan. Siten haihtuvat takaa ajajat sinun jäljiltäsi, siksi kunnes
kerran voit vapaasti, kunnialla oman nimesi mainita. — Silloin, Diaz,
tapaamme mekin taas toisemme!"
"Vuoden kuluessa tästä päivästä olen saavuttava joko vapauden taikka
kuoleman!"
"Laittaudu nyt pois tästä talosta! Nyt on yö; kaikki nukkuvat. Ota
tämä avain. Takapihalla on pieni portti, jonka kautta huomaamatta voit
puikahtaa lähimmälle solakadulle. Sinne saakka tulen saattamaan sinua,
jotta et erehdy ovista."
Serena pisti palavan kynttilän pieneen lyhtyyn, tarttui puolisonsa
käteen ja vei hänen useiden huoneiden kautta, ovelle, josta kapeat
kiertoportaat johtivat alas pihalle. Siellä puristi hän Diaz'in kättä,
sanoi jäähyväiset ja jäi odottamaan, siksi kun mies oli saapunut alas.
Hän kuuli hänen askeleittensa kopinan kiviä vasten. "Hiljempaa!"
kuiskasi hän, ikäänkuin olisi rakastettu vielä voinut kuulla hänen
sanansa.
Hän kuuli vielä, kuinka Diaz saapui portin luo ja pisti avaimen
lukkoon, kun äkkiä pimeässä pihassa kajahti huuto: "Varas! varas!" —
Silmänräpäyksessä syntyi liikettä joka puolella pihaa ja useita ääniä:
"Ottakaa kiinni varas!" kuului, samalla kuin lamppuja sekä tulisoihtuja
tuotiin alas pihalle.
Dinita, kreivinnan kamarineitsyt, oli kuullut miehen äänen emäntänsä
kamarista ja heti rientänyt portinvartian luo siitä tietoa antamaan.
Tämä herätti kaikki palveliat, ja kun Diego saapui takaportin luo,
syöksähti useita ihmisiä piilopaikoistaan hänen luoksensa huutaen:
"Varas -ottakaa kiinni!"
Serena tunsi polviensa horjuvan. Melun kuullessaan kääntyi Diego
nopeasti ympäri, kävi kahden hyökkääjän kimppuun ja heitti ne
silmänräpäyksessä maahan, yhden oikeaan, toisen vasempaan, jonka
perästä hän parilla nyrkin iskulla sivalsi maahan lamput niiden
käsistä, jotka niitä kantoivat. Pimeässä, joka tästä seurasi, tuli melu
vielä suuremmaksi. Aika ajoittain kuului lyönnin läimäys ja heti sen
jälkeen valitushuuto.
Diego oli jo onnistunut selviämään koko talon väestä ja oli juuri
saamaisillaan portin auki, kun äkkiä ääni, jonka me tunnemme
portinvartian omaksi, huusi: "Juoskaa hakemaan kaupunginpalvelioita!"
Serena vavahti.
"Jos he täällä tapaavat Diegon, niin on hän hukassa." Äkkiä unhottaen
kaiken muun ja ajatellen vain vaaraa, jossa hänen puolisonsa oli,
tempasi hän auki ikkunan, josta hän oli katsellut kahakkaa, ja huusi
palvelioilleen: "Laskekaa hänet vapaaksi!"
Nämät kääntyivät hävyttömin katsein ja ilkeästi naurahtain emäntäänsä
päin. Diego, tuon huomatessaan, sävähti tulipunaiseksi vihasta.
"Mitä tuo nainen minusta tahtoo!" huusi hän melkein mielettömänä. "Minä
en häntä tunne. Minä olen varas ja tulin vain varastamaan."
"No ampukaa sitten hänet kuoliaaksi!" huusi ovenvartia.
"Seis!" huusi Serena epätoivoisena. "Pois sieltä — häneen älköön kukaan
rohjetko koskea. Minä käsken niin. — Minä!"
"Niin, niin, kuka on sitten tuo herra?" kysyi ovenvartia vihaisesti.
"Sen minä tiedän eikä kellään muulla ole oikeutta sitä tiedustella."
"Ahaa — no, jos niin on", vastasi ovenvartia hävyttömällä
kumarruksella, kohauttaen olkapäitänsä, "no, jos niin on, niin mennään
sitten takaisin maate", ja kumarrettuaan melkeinpä maahan asti Diegolle
katsahti hän vielä kerran ylös emäntäänsä sanomattoman inhottavalla
ivanaurulla, tehden vielä selvemmin ilmaistakseen ajatuksiaan erilaisia
kasvojen ja käsien liikkeitä.
"Kostoa, konna!" huusi Diego, huomatessaan tuon hampaitaan kiristelevän
roiston hävyttömän naurun, ja antoi portinvartialle semmoisen
korvapuustin, että tämä tuupertuneena kaatui maahan.
"Riennä — riennä, Jumalan tähden!" huusi Serena epätoivoisena.
Temmaten nopeasti oven auki katosi Diego.