Seuraavana aamuna alkoi hyökkäys Buen Retiroa vastaan. Katkeruuden
ja epätoivon vimmalla taisteltiin molemmin puolin. Maa järisi,
taivas oli veripunainen. Mitä vaan oli Madridin kaupungissa elävää,
pakeni taistelutuoksinan edestä, ja talot jäivät autioiksi. Hehkuvia
tulipalloja lenteli palatsien katoille; korkealle kohoavat liekit
heittivät synkälle, pilvettyneelle taivaalle kamalan hohteen. Ja
tuolla, missä vaara oli suurin, missä liekit hurjimmin häilyivät,
sinne olivat ihmiset tiheimmin joukoin ajautuneet: Sammuttaaksensako
liekkejä?... eipä, vaan lisätäksensä, sillä he eivät tahtoneet
toisiansa suojella, vaan murhata.
Suuressa kuumuudessa, jonka ylt'ympäri olevat palavat talot
synnyttivät, jatkettiin vimmaista taistelua, ja samalla aikaa
kuin muurin aukossa mies miestä vastaan, päällikkö päällikköä
vastaan otteli, olivat piirittäjät Toledo-portin luona pystyttäneet
rynnäkköportaat, joita myöten he nyt ylöspäin kiipesivät. Pommit ja
kranaatit lentelivät hyökkääjäin päiden yläpuolella, ja luodeista,
joita muurilla seisovat soturit lähettivät, meni harva hukkaan.
Keskellä sakeinta luotituiskua täytyi vain pyrkiä ylöspäin.
Kahdella vierekkäin seisovilla tikapuilla puristi tässä
silmänräpäyksessä kaksi nuorta upseeria — Jacinto ja Diego — toistensa
käsiä. Diego kääntyi, ennenkuin hän lähti syöksymään ylös puolapuita
myöten tovereittensa luo, ja kuiskasi hiljaa, liikutetulla äänellä
hänen korvaansa:
"Mies, joka tuona yönä tavattiin sisaresi Serenan luona, olin — minä.
Tunnetko minut nyt?"
Don Jacinto puristi sydämellisesti hänen kättänsä ja vastasi, että hän
kyllä oli tuntenut lankonsa. Jotakin lisäsi hän vielä, mutta Diego ei
sitä voinut kuulla, sillä samassa kuului yli kaiken muun hirvittävä
räjähdys, joka pani maan tärähtämään penikulmien laajuudelta ja
hetken ajaksi peitti hyökkääjät tiheällä ruudinsavulla, putoavilla
pikkukivillä ja puunsirpaleilla. Miina, joka oli laskettu linnoituksen
portin alle, oli räjähtänyt.
"Eteenpäin! Eteenpäin!" kajahti samassa joka puolelta. Innostus ja
taistelunhalu säihkyi jokaisesta silmästä — itse kuolemaisillaan
olevatkin vielä huusivat: "Eteenpäin!" ja laahasivat itseään hyökkääjiä
kohti.
Kaikkien muiden edellä näemme nuo kaksi upseeria. Yht'aikaa riensivät
he ylöspäin. Kumpikaan ei kykene ehtimään toisensa edelle; molemmat
naurahtavat, ja iloisista kasvoista päättäen puhuvat he toisilleen
keskellä kuuminta taistelutuoksinaa leikkipuheita ja kompasanoja.
Don Jacinto puristi lasinsa vielä terveeksi jääneeseen silmään ja
katsoi sitten ylös viholliseen päin. "Pistä toki lasisi toiseen
silmään, tällähän silmällä sinä ilmankin näet!" huusi don Diego.
Jacinto naurahti.
Kun molemmat näin kaikin voimin pyrkivät toistensa edelle ja olivat
enää vain muutamia puolanväliä tikapuiden yläpäästä, alotti linnaväki
pelottavan ampumisen hyökkääjäin rivejä vastaan. Parin silmänräpäyksen
aikana ei näkynyt muuta kuin valkeita savupilviä. Mutta kun seuraavalla
hetkellä tuuli oli ne hajoittanut, seisoi don Diego jo ylhäällä
muurilla silmäillen takaisin toveriansa kohti, jota hän ei enää nähnyt
vierellänsä. Don Jacinto oli jäänyt hiukkasen alemmaksi; pää oli
taaksepäin taipunut ja vasemmalla kädellä painoi hän rintaansa.
"Sinä olet voittanut vedon, toveri!" huusi hän, vielä kerran heikosti
naurahtaen. Sitten irtausi käsi puolapuusta ja hän syöksyi kuolleena
alas.
Tuntia myöhemmin oli linnoitus valloitettu.
Don Diego riensi katuja pitkin; siellä täällä lensi vielä laukaus hänen
jälkeensä — toisin paikoin kaikui taas "eläköön "-huuto tervehdykseksi.
Kaikesta tästä - hän ei kuullut mitään. Pian oli hän jo tuon tutun
vankilarakennuksen viereisessä talossa, joka näytti hirveitä hävityksen
merkkejä. Pommi oli tunkeutunut muurin läpi, ja sen tekemästä aukosta
näkyi pirstaantunut piaano, jolla Serena oli soitellut. Don Diego
pyrki sisään; pitkiin aikoihin ei kuulunut ketään tulevaksi, vaikka
hän voimainsa takaa jyskytti porttia. Hän uhkasi jo tunkeutua sisään
ikkunan läpi; silloin ryömi, ehtimiseen kumarrellen, esiin portinvartia
ja avasi vavisten portin.
Sisältä jo alkoi hän puolustella itseään: eihän hän ollut pikemmin
ehtinyt aukaisemaan, kuin hänen täytyi ryömiä ylös kellarista asti.
"Tunnetko minut, roisto?" kysyi Diego astuen sisään.
"Suokaa anteeksi", puhki tuo suuri, punanenäinen löntys ja alkoi itkeä.
"En ole tehnyt mitään, en edes yhtä laukausta ampunut."
Don Diego ei voinut olla nauramatta. "Sen kyllä uskon; mutta vastaa,
tunnetko minut?"
Portinvartia tointui vähitellen säikähdyksestään, nähdessään tulian
hymyilevän; hän katseli vierastaan tarkemmin. "Luulen tuntevani",
vastasi hän vihdoin surkealla hänellä. "Korvapuustista, joka minulla
oli kunnia menneenä vuonna teidän kädestänne saada, tunnen teidät."
"Sinä kiittämätön! Etkö muistakaan, että minun leivässäni tuommoiseksi
lihalöntiksi olet paisunut!"