Ovenvartijan asunnossa oltiin vielä valveilla.
Rautaiset ikkunaluukut olivat suljetut. Ovenvartija istui eräässä
nurkassa ja jutteli vaimonsa kanssa — vanha punanokkainen juopporatti
vanhan tylppänokkaisen irvinaaman kanssa.
"Luitko tarkasti vieraat, kun ne talosta lähtivät?" kysyi ovenvartija.
"Ihan joka sorkan", vastasi Isebel, ripustaen suuren, raskaan avaimen
naulaan.
"Eikö yksikään jäänyt taloon?"
"Sen sanon, että ihan yhtä monta on tänä iltana täältä lähteneitä kuin
tänne tulleitakin."
Vihaisena ja kasvojansa vääristäen pisti ovenvartija aika hyppysellisen
nuuskua nenäänsä, ja samalla pudisti ja väänteli hän tätä lihalönttiä,
kuin olisi hän ollut tappelussa raivostuneen harjan kanssa.
"Vaivannäkömme, vartioimisemme on kaikki turhaa; sillä tämä nainen on
todella ennemmin paha henki kuin vaimoihminen; eihän hän yhtään välitä
miehistä."
"Minäpä olen sittenkin sitä mieltä, että hän saa meidät petetyksi;
sillä välin kun me täällä vaivaamme päätämme ja jännitämme kaiken
huomiokykymme, on hänellä Herra ties missä lemmenkauppoja vireillä."
"Se on mahdotonta", vastasi ovenvartija, muokaten liikkuvan
intiaaninenänsä taas toiseen muotoon. "Jok'ainoa hänen palvelijoistaan,
vieläpä kuskitkin, on liitossa kanssamme ja valmis ilmiantamaan
jokaisen askeleenkin, minkä hän tekee."
Tuskin oli ovenvartija tämän saanut sanotuksi, kun ovea hiljaa
koputettiin ja naisen ääni kuului kuiskaavan:
"Minä täällä olen; laskekaa sisään!"
Pieni pystynenäinen kamarineitsyt puikahti ovenraosta sisään, tehden
salaperäisen liikkeen kädellään.
"No Dinita, hyviä uutisiako, häh?" kysyi ilkeästi naurahtaen
ovenvartija.
"Uutisiako? joku salaisuusko, vai kuinka?" lisäsi siihen hänen
aviopuolisonsa, tarttuen hyväillen tytön käteen.
"Olkaahan hiljemmin, hätäilemättä; vihdoin viimeinkin olen toki jotain
saanut tietää!"
"Mitä, mitä?" kysyi pariskunta yht'aikaa, jännityksellä kuunnellen,
mitä tytöllä olisi sanomista.
"Kun emäntäni lähetti minun pois..." alkoi tämä, silmäillen pelokkaasti
ympärilleen — "mutta eihän vain kukaan voi kuulla meitä?"
"Ei kukaan! Ei täällä ketään ole!"
"Entäs ikkuna?"
"Kaikissa ikkunoissa on rautaluukut, jotta meidän ei siltä puolen
tarvitse mitään peljätä."
"No kuulkaa sitten. Kun siis emäntäni oli jäänyt yksin, pujahdin minä
lasioven taa, jonka esirippuun minä edeltäpäin olin leikannut reiän,
voidakseni sen kautta nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui. Kun nyt
emäntäni luuli yksin jääneensä, meni hän alkoovinsa luo ja veti siellä
mustan esiripun raamin edestä, jota en ennen ole huomannut. Sieltä
tuli esiin hyvin kauniin nuoren miehen kuva, jolle hän näytti hyvin
lemmellisesti lymyilevän."
"Siinäkö kaikki?"
"Minusta siinä on kyllä aluksi."
"Kuvaako taulu miestä, jolla on ruskea piikkiparta, korkea otsa, tumma
puku ja alas taivutettu paidankaulus?"
"Ihan niin."
"Sitten uutisesi ei ole mistään kotoisin!" sanoi ovenvartija.
"Mistä minä sen voin tietää, mitkä uutiset kelpaavat ja mitkä ei!"
huudahti tyttö suuttumuksesta miltei itkien. "Te annoitte minulle
tehtäväksi pitää silmällä emäntääni ja koettaa päästä selville, onko
hän rakastunut keneenkään. Nyt arvelen, että hän on rakastunut siihen
mieheen, jonka kuvan siellä näin — mistä minä tiedän, mitä te muuten
oikeastaan tahdotte!"
"Kuunnelkaa nyt minua koreasti, hyvä Dinita. Sen mitä nyt teillen
ilmaisen, tulee pysyä salaisuutena, sillä siitä riippuu meidän
kaikkien onni tai onnettomuus. Meidän emäntämme isoisän kolmen pojan
lapsista on kolme elossa. Tällä isoisällä ei alussa ollut varsin
suurta omaisuutta, mutta hän säästi eläessään äärettömän paljon.
Huomatkaa nyt! Testamentissaan jakoi ukko kaiken omaisuutensa tasan
lastensa lasten kesken. Meidän emännästämme hän ei koskaan pitänyt, don
Jacintosta vielä vähemmän, mutta sitä enemmin hän joka tilaisuudessa
hemmotteli don Eustaquio'ta, joka on hyvin arvossa pidetty, hurskas
ja armollinen herra. Emäntämme oli jo kahdeksantoista vuoden ijässä
hyvin omapäinen, ei kärsinyt ketään luonansa, ei opettajatarta eikä
seuranaista, ja vanha kreivi ennusti aina, että donna Serena vielä
kerran tulisi saastuttamaan sukunsa kunnian. Ymmärrättehän, Dinita,
millä tavalla? Mutta kumminkaan — ei kateus eikä viha ole voinut saada
häntä mihinkään huonoon syypääksi. Hän oli kaunis... hyvin kaunis;
hänellä oli paljon ihailijoita, eikä kuitenkaan yksikään niistä voinut
kerskata saaneensa häneltä jotakin suosion osotusta — ei edes hymyilyä
— osaksensa. Vanha don Desiderio ei elänyt niin kauan, että olisi
nähnyt ennustuksensa käyvän toteen; hän siis teki testamenttinsa ja
kuoli. Mutta äläs, tässäpä se mutka onkin. Testamentissa oli, näet
sä, semmoinen pykälä, että jos donna Serena joskus tuottaisi häpeätä
sukunsa nimelle, menettäisi hän kaiken omaisuutensa, josta ainoastaan
pieni osa annettaisiin hänelle 'armopalana' — muun osan saisi ei don
Jacinto, joka on hyvin irstas ja suuri tuhlari, vaan don Eustaquio,
joka on hyvä ja armollinen herra. Tokkos nyt ymmärrätte?"
"Niin paljon ymmärrän nyt, että don Eustaquio on nähnyt hyväksi maksaa
sekä minulle että meidän emäntämme muille palvelijoille hyvät rahat,
päästäksensä siten jonkun tärkeän salaisuuden perille, mutta muuten
en ymmärrä asiasta mitään. Onko siitä mitään häpeätä suvun hyvälle
nimelle, jos emäntämme johonkin mieheen rakastuu? Ei muuta kuin häät ja
sillä hyvä!"
"Mitä puhuttekaan, Dinita!" huudahti ovenvartijan vaimo, raappien
ehtimiseen pystynokkaansa vihaisena siitä, ettei hän tähän asti ollut
saanut sananvuoroa. "Johan emäntämme on naimisissa."
"Pidä suusi kiinni, senkin vietävä!" huusi ovenvartija.
"Mitä!" huudahti kamarineitsyt aivan ihmetyksissään. "Missä on siis
hänen miehensä?"
Ovenvartija viittasi ehtimiseen aviopuolisolleen, että tämä olisi
vaiti, ja vastasi sitten, pyrkien kiertelemään pois asiasta:
"Kuva, jonka näitte alkoovissa — se on hän!"
Kamarineitsyt oli joutua ihan pyörälle kummastuksesta.
"Mutta kun emäntä häntä rakastaa, niin miks'eivät he sitten asu
yhdessä?"
"Älkää puhuko tästä, hyvä Dinita."
"Tai jolleivät he rakasta toisiaan, niin miks'eivät he tee avioeroa?
Käyhän se laatuun!"
"Ei puhuta tästä; eihän se kuulu asiaankaan, ei ensinkään. Teidän
tehtävänne on: niin pian kuin huomaatte jonkun, joka ei ole tuon
muotokuvan näköinen, likentelevän meidän emäntäämme, niin tulee
teidän siitä meille ilmoittaa. Mutta niin kauan kuin hän vaan tuon
kuvan tähden itkee ja huokaa, olemme vielä hyvin kaukana toivotusta
päämäärästämme."
"Ei, ei, minun täytyy saada tietää, mitä meidän emäntämme miehelle on
tapahtunut, sillä muuten en saa rauhaa yöllä enkä päivällä!"
"Teidän uteliaisuutenne on hyödytön, sillä kukaan talonväestä sitä ei
tiedä, ja jos emäntämme älyäisi teidän häntä väijyilevän, niin saatte
olla varma että pian tulee potkut talosta pois; muistakaa, hyvä Dinita,
vanhaa sananpartta: käsi pesee toistaan ja molemmat kasvoja!"
Tyttö kuuli kilinätä ja katosi heti ovenvartijan huoneesta. Molemmat
ilkeänaamaiset vanhukset menivät makuulle.
Ulkona kadulla röykytti yksi ja toinen ohikulkija nyrkillään pimeitä
ikkunaluukkuja, mennen sitten meluten eteenpäin.
"Lempo soikoon!" karjasi ovenvartija joka kerta kun tämmöinen melu
hänen unestaan herätti.
* * * * *
Madridin katuja kuljeksivat sotamiehen-värvääjät iloinen soitto
mukanaan. Heidän lippujensa ympärillä tanssivat laulellen ja
vihellellen tarjokkaat, jotka jo muutamien päivien perästä saivat
kuulla kanuunain pauketta ja kuulain sihinätä.
Lipun edellä kulki surullisena, pää kallellaan nuorukainen — sotilaan
höyhentöyhtöinen lakki jo päässään - nojaten kultansa käsivarteen ehkä
viimeisen kerran elämässään... kukapa sen tiesi?
Nyt tuli iloinen sotilasjoukko vankilan kohdalle.
Vankilan kapean ikkunan rautaristikon lomasta kurkistivat kalpeat
kasvot alas kadulle. Mies siellä ylhäällä koetti lukea, mitä lipussa
seisoi.