Enemmän kuin sata vuotta sitten sattui Pohjois-Siperiassa, että
kun muuan sikäläinen heimopäällikkö miehineen oli etsimässä
norsunluuta erään joen rantamilla, kohtasi häntä ihmeellinen näky.
Keskellä jäätä, siihen kiini kangistuneena, seisoi norsuntapainen
eläin, 3 metriä korkea ja yli 5 metriä pitkä sekä varustettu
suunnattomilla torahampailla, jotka olivat n. 3 metrin pituiset
ja käyristyneet taaksepäin. Päinvastoin kuin norsu, oli tämä eläin
karvainen; pitkä, paikoin musta, paikoin punertava karva peitti sen
ruumista.
Viisi vuotta päällikkö katseli tuota merkillistä eläintä, joka oli
muuttunut jäälohkareeksi jäitten keskellä, ja odotteli että sen vankila
sulaisi. Tämän ajan kuluttua jää vähitellen sulikin ja mammutti sillä
se oli sen nimi — esiytyi vapaana hämmästyneiden alkuasukkaiden silmäin
edessä. Mutta pian nämä tointuivat ällistyksestään ja rupesivat
hävittämään kummitusta: torahampaat katkaistiin ja myytiin ja väki
koirineen herkutteli sen lihalla.
Onneksi tuli kuitenkin sanoma tästä löydöstä erään luonnontutkijan
korviin, joka saapui paikalle ja kokosi luut ja karvojen jätteet sekä
osti torahampaat takaisin siltä henkilöltä, jonka haltuun ne olivat
joutuneet. Sitten vei hän nämä aarteensa Pietarin museoon.
Lähes puolen sataa vuotta myöhemmin oli muuan insinööri kartoitustöissä
samoilla seuduilla. Hän nousi miehineen maihin ja katseli vuolasta
virtaa, joka kohisi ohitse merta kohti, vieden muassaan suuria
jääröykkiöitä sekä multa- ja mutalohkareita.
Äkkiä he huomasivat vedessä ison tumman esineen — se oli taas mammutti!
Tuhansia vuosia sitten se oli mahtanut tallustella nevalla, joka
ei jaksanut kannattaa sen tavatonta painoa; kykenemättä selviämään
pulasta oli se vajonnut yhä syvemmälle ja saanut kuolemansa. Sitte
tuli jääkauden ankara pakkanen, joka oli jäädyttänyt koko suunnattoman
suoseudun ja kaikki mitä siinä eli ja oli, niin että mammutti oli
säilynyt jäätyneessä tilassa arvaamattomat ajanjaksot, kunnes vesi nyt
vihdoin oli tuonut sen jälleen päivänvaloon.
Insinööri käski miestensä kiinnittää köysiä jättiläisen kaulaan ja
vitjat sen torahampaiden ympärille; mutta eläimen takajalat olivat niin
painuneet virran pohjaan, että heidän täytyi jäädä odottamaan kunnes
vesi irrottaisi sen tykkänään.
Sitte vihdoinkin saatiin hevosten ja köysien avulla raskas ruumis
hinatuksi rannalle.
Torahampaat sahattiin poikki, ja sitte alkoi eläimen nylkeminen. Mutta
silloin, heidän paraikaa ollessaan tässä työssä, huomattiin äkkiä
että maa, jolla he seisoivat, alkoi vajota. He säntäsivät veneillensä
ja onnistuivat nipin näpin pelastumaan niihin; mutta katsellessaan
harvinaista saalistansa he saivat mielikarvaudekseen nähdä, että
väkevät aallot olivat nielaisseet sen mukaansa.
Mammutti oli nykypäiväin norsua paljon suurempi ja oli hyvin varustettu
elämään kylmässäkin ilmanalassa. Se eli ylipäänsä sellaisissa
seuduissa, missä virrat säännöllisesti tulvivat ja missä löytyi paljon
soita; on otaksuttu että se usein joutui laineitten saaliiksi ja
hukkui. Edelleen täytyy olettaa, että noiden ammoisten aikojen ihmiset
sitä mielellään metsästelivät; vaikka pyynti silloisilla alkuperäisillä
aseilla oli erinomaisen vaarallista, oli saalis sitä suuriarvoisempi,
sen lihalla kun kokonainen heimokunta voi elää monet ajat.
Mammutin syömähampaat olivat jykevämmät kuin norsun, ja se söi
järeämpää ruokaa; erään viimeisimmäksi löydetyn eläimen vatsassa
tavattiin männyn- ja kuusenhavuja ja pureskeltuja käpyjä.
Samaan aikaan, jolloin mammutti kierteli Europaa (joka silloin oli
muodostukseltaan hyvin toisellainen kuin nykyään), eli täällä muitakin
outoja eläimiä: suunnaton, "sapelihampainen" tiikeri, villakarvainen
sarvikuono, jättiläislaiskiainen, jättiläishyeena ja monenlaisia
karhuja. Kaikkien näiden luurankoja on löydetty ja usein samoista
paikoista kuin ihmisten valmistamia piikiviaseita, niin että tiedämme
ihmissuvun ja näiden kadonneiden jättiläiseläinten silloin jakaneen
maan keskenään.