Rautakala-pariskunta oli kovassa puuhassa. Isä Rautakala hankki kokoon
ruovonpalasia ja pieniä mutamöykkyjä, ja valittuaan sopivan paikan
pienessä pohjakolossa hän rupesi perustamaan pesää.
Äiti Rautakala ei ottanut osaa rakennushommiin; se tyytyi vain
rauhallisesti katselemaan puolisonsa toimia sekä silloin tällöin
haukkaamaan pieniä mätihiukkasia, jotka sattuivat tulemaan suun
seutuville; sillä oli näet aina tavaton ruokahalu.
Isä Rautakala työskenteli tällävälin voimainsa takaa; saatuaan
perustuksen valmiiksi, muurasi se seinät ja kattoi lopuksi pesän,
käyttäen savena suustansa valuvaa limaa; sivulle se jätti pienen
oviaukon, josta voi kulkea sisälle ja ulos. Se oli erittäin sievän
näköinen ja taitava kala ja samalla mitä pelottavin vihollinen; sillä
vaikka pienikin, ei se arkaillut ketään. Piikit sen selässä olivat
ankaria aseita.
Heti kun talo oli tullut valmiiksi, sai äiti Rautakala kohteliaan
käskyn käydä sisään, minkä tämä tekikin vähän aikaa kursailtuaan. Se
laski pesään mätimunansa — sieviä pikku hiukkasia, eivät unikukan
siemeniä isompia — ja sitten se koputti vastapäiseen seinään aukon,
josta ui tiehensä. "Hän ei joutanut hoitamaan munia", sanoi se, "sillä
hänellä oli yllin kyllin muutakin työtä; mutta jos isä Rautakala
ottaisi niistä huolehtiakseen — niin olkaa hyvä vain!"
Isä Rautakalalla ei ollut mitään sitä vastaan; se tarkasteli
huolellisesti mätikasaa, siirsi sen turvalliseen nurkkaan ja liikutteli
sitten eviään edestakaisin, niin että raikas vesivirta alinomaa kulki
pesän lävitse ja kallisarvoisten mätimunien yli. Sitten se rupesi
vartioimaan niitä.
Voisi luulla ettei kenkään olisi välittänyt vähääkään noista
mitättömistä pikku hiukkasista, mutta isä Rautakala tiesi asian
paremmin. Se oli varma siitä, että pesän ulkopuolella uiskenteli
paljon ahnaita kaloja väjymässä hänen aarrettaan; ja pianpa hän saikin
puolustaa sitä paria vihollista vastaan, jotka tulla törmäsivät
oviaukoille katselemaan oliko sisällä mitään syötävää.
Isä Rautakala karkotti ne tuimasti takaisin, iskien niitä vasten
kasvoja ja liikutellen uhkaavasti eväsiään. Joka päivä sillä oli
kestettävänä hirvittävä taistelu kotinsa ja sen aarteen puolesta;
ja surullista on sanoa, että sen karkottamien ahnaiden vihollisten
joukossa oli myös äiti Rautakala itse!
Tämä luonnoton äiti, joka ei ainoastaan ollut hylännyt lapsiaan
ja jättänyt ne yksinomaan puolisonsa hoivaan, näytti olevan yhtä
himokas kuin toisetkin käymään pesän kimppuun ja syömään suuhunsa sen
sisällyksen. Isä Rautakala piti kuitenkin tarkasti silmällä uskottoman
aviopuolisonsa toimia ja suojeli kotiaan sen epäilyttäviltä hellyyden
osotuksilta.
Säännölliseen aikaan munat kuoriutuivat; ja voisipa luulla että isän
huolet silloin jo olisivat olleet lopussa. Mutta niin ei ollut laita:
nuoret kalat tarvitsevat yhtä paljon jolleivät enemmänkin hoitoa kuin
munat. Ne ovat pieniä heikkoja olentoja, jotka tuskin vielä ollenkaan
kykenevät uimaan. Isä Rautakala oli toimessaan innokkaampi kuin koskaan
ennen: se ui pienokaisparvensa ympäri, ja jos joku niistä erehtyi
menemään liian pitkälle, toi isä sen suussaan takaisin.
Vihdoin viimein nuoret kalat olivat kasvaneet niin suuriksi, että
kykenivät itse pitämään huolen itsestänsä; ja silloin pääsi isä vihdoin
rauhaan.
Rautakala ei ole ainoa kala, joka rakentaa pesiä; sillä on sukulaisia,
_kivikala_ ja _merihärkä_, jotka samoin elävät sekä makeassa että
suolaisessa vedessä. Niillä on myöskin isien tehtävänä varjella
hautuvia munia ja hoitaa poikasia. — Kaukaisten maiden virroissa ja
merissä elää muitakin pesiä rakentavia kaloja, niin kuin _hassarkala_
Etelä-Amerikan joissa, jonka kummatkin sukupuolet osottavat
vanhemmanhellyyttä, ja _gourami_, jota tavataan Javassa, Borneossa ja
Sumatrassa.