Meriäyriäinen oli aikalailla hermostunut, sillä se tiesi itsellään
olevan jotenkin ikävän tehtävän toimitettavana; se oli kuullut
koko joukon juttuja siitä herrasmiehestä, jota sen nyt oli käytävä
haastattelemaan, eikä mikään niistä ollut tehnyt siihen rohkaisevaa
vaikutusta. Mutta jokainen hra Hummerin — "_Merenalaisen päivälehden_"
päätoimittajan — antama käsky oli sitova, siitä ei päässyt millään
mutkilla pois kiemurtelemaan.
Meriäyriäinen oli nimittäin saanut toimekseen käydä haastattelemassa
muuatta hra Erakkorapua, jonka piti asuman jossakin Vellamonneidon
ravintolan läheisyydessä; mutta tultuaan tuon sille muuten jotenkin
tutun virkistyspaikan luo ei se nähnyt ympärillään muuta kuin
Merivuokkoja ja Putkimatoja niin pitkältä kuin merenpohjaa erotti.
Meriäyriäinen oli juuri lähtemäisillään tiehensä ilmottaakseen
esimiehelleen tehtävänsä epäonnistumisesta, kun se yhtäkkiä huomasi
erään Merivuokoista hiljakseen matavan lähemmäksi; ja tarkemmin
tulokasta tähystellessään se huomasi tämän ratsastavan ison
simpukankuoren selässä, jonka aukosta pari hirvittäviä saksia pisti
esiin. Siinähän lähestyi haastateltava henkilö omassa korkeassa
persoonassaan!
"Hyvää huomenta!" sanoi Meriäyriäinen kohteliaasti. "Voitteko
lahjoittaa minulle pari minuuttia kallisarvoisesta ajastanne, minä..."
"Kukas te olette?" ärähti Erakkorapu töykeästi. "Mitä teillä on täällä
tekemistä? Kelpaatteko edes syötäväksi? Minä en vielä ole murkinoinut."
Meriäyriäinen kiiruhti selittämään, että hän oli sangen huonosti sulava
aamiaispala ja että oli saapunut hra Hummerin käskystä hankkimaan
joitakin tietoja hra Erakkoravun elämästä, mitkä voisivat huvittaa
"_Merenalaisen päivälehden_" lukijoita. Hyväksi onneksi tämä selitys
näytti miellyttävän Erakkorapua, joka alavasti pyysi haastattelijaa
käymään lähemmäksi, jotta voitaisiin pakista hiukan tuttavallisemmin.
"Ah, kiitän nöyrimmästi", vastasi Meriäyriäinen kiireesti, "mutta
minä kuulen aivan mainiosti tältäkin paikalta." Hänestä tuntui
turvallisemmalta olla jonkun matkan päässä isännän edestakaisin
heiluvista saksista. "Onko tuo teidän ensimmäinen ja ainoa asuntonne?"
"Eikä suinkaan", sanoi Erakkorapu, "ollessani nuorempi en asunut näin
tilavasti. Tällaisten toisten rakentamain asumusten hankaluutena on se
seikka, etteivät ne kasva yhtä mukaa asukkaan kanssa. Minä oikeastaan
vihaan muuttamista, sillä siitä on niin paljon haittoja."
"Haittoja?" huudahti Meriäyriäinen, tehden kiireesti muistiinpanoja.
"Mitä haittoja muuttamisesta on?"
"Ei ainoastaan haittoja, vaan vaarojakin", vastasi Erakkorapu. "Nähkääs
— tahi oikeastaan te ette voi sitä nähdä — se osa ruumiistani, joka
on tämän huoneeni sisällä, on aivan paljas ja turvaton; jos minun nyt
pitää muuttaa, niin teen sen osan alttiiksi vihamiesteni hyökkäyksille,
ja aina on semmoisia heittiöitä pitämässä varansa, siitä saatte olla
varma."
"Olen aivan ihmeissäni", vakuutti Meriäyriäinen, vaikkei ollut lainkaan
ihmeissään.
"Niin on asianlaita. Mutta kun istun turvassa huoneessani, niin en
pelkää mitään. Sitäpaitsi on minulla ystäviäkin."
"Tietysti", sanoi haastattelija, "saanko kuulla keitä?"
"No, ensinnäkin tämä Merivuokko tässä katollani. Hauska toveri, eikö
totta. Se on ylimmäinen ystäväni, josta on minulle yhtä paljon apua
kuin hänelle minusta."
"Suokaa anteeksi", keskeytti Meriäyriäinen, "minä en oikein huomaa
millä tapaa?"
"Kas, minä hankin sille ruokaa ja se taas tavallaan suojelee minua.
Te itse esimerkiksi ette voinut heti keksiä minua, eikö totta, ja
samaten on kaikkien vihamiesteni laita — tämä ystäväni peittää minut
heidän näkösältään, ja siten se helpottaa minulle myöskin saaliini
hankkimisen, ymmärrättekös?"
"Ky—kyllä", sopersi Meriäyriäinen, väistyen sukkelaan vähän
kauvemmaksi, "käsitän sen täydellisesti."
"Odottakaas, siinä ei vielä ole kaikki. Haluttaako teitä koskettaa
tuntosarvellanne vähän tämän ystäväni käsivarsia? Eikö — no, se olikin
viisainta. Nähkääs, ystäväni iho on täynnä poltinkarvoja, joiden
tunnustaminen kyllä kaduttaa vierasta, joka käy liian nenäkkääksi.
Täten me kaiken kaikkiaan olemme toisillemme molemminpuoliseksi avuksi:
se kun ei itse pääse kulkemaan, niin minä kuljetan sitä ravinnon luo;
se taas kätkee minut ja suojelee minua ylivoimaisilta vihollisiltani.
Sen vuoksi kun minä muutan majaa, otan sen kauniisti saksillani irti ja
istutan uuden tupani katolle."
"Mainiota!" huudahti Meriäyriäinen, kirjoittaen vireästi
muistikirjaansa. "Entä pitävätkö kaikki heimolaisenne täten
Merivuokkoja vuokralaisinaan?"
"Oh ei", vastasi Erakkorapu; "maku meillä on erilainen. Jotkut meistä
vetäytyvät aivan paljaina ja turvattomina merilevämetsään, ja niiden
loppu on tavallisesti huono. Tuolla taas muuan veitikka elää ystävänä
Putkimatojen parissa. Perin kehno ja alhainen maku, sen minä sanon!"
"Oh hoh, vai sen te sanotte!" kuului jyreä ääni Putkimatojen seasta.
"Kukapa välittää rahtuakaan siitä, mitä teidänlaisenne henkilö sanoo,
sen haluaisin tietää. Käykääs tänne, junkkari, niin siistin vähän
saksianne."
Ensimmäinen Erakkorapu ei näyttänyt haluttomalta noudattamaan kutsua,
ja pian olivat molemmat tuimassa käsirysyssä keskenään. Nähtyään
ettei haastattelua enää käynyt jatkaminen ja että hänen itsensä oli
turvallisempi poistua, lähti Meriäyriäinen kiireesti toimistoon
kirjoittamaan saamiaan uutisia lehteen.