Kärpänen istahti hetkiseksi virran yli nuokkuvalle lehdelle. "Tässä
olen varmasti turvassa", se arveli itsekseen, "sillä tuskinpa mikään
hirveä kala jaksaa hypähtää näin korkealle, ja sitäpaitsi suojelee
minua tämä lehti jolla istun".
Se rupesi siistimään siipiään hyvin huolellisesti, kiinnittämättä
ollenkaan huomiota siihen mitä alhaalla vedessä tapahtui.
Yhtäkkiä pirahti vesipisara lehdelle lähellä kärpästä. Tämä katsahti
ylös taivaalle. "Mitäs tämä on?" se ihmettelemään, "eihän se näytä
sadepisaralta. Enkä minä näe pilvenhivenettäkään taivaalla."
Räiskis! Vesi kasteli seuraavassa tuokiossa kärpäsen läpimäräksi
ja pudotti sen alas lehdeltä, ja ennenkun se typerryksissään tiesi
mistään, purjehti se jo selällään vedenpinnalla. Vieressä kuului
loisketta kalanevistä — ja nyt oli kärpäsen elämäntarina päättynyt.
"Mikähän siinä oli, että ensimmäinen laukaukseni petti?" tuumiskeli
ampujakala ihmeissään. "Minä alan kai jo tulla vanhaksi ja
huononäköiseksi. En ole vielä koskaan eläissäni ampunut harhaan. Mutta
tavotinpa sen veitikan kuin tavotinkin!"
Ja se lähti katselemaan uutta saalista itselleen.