Sitten ruokavarat loppuivat. Korkeat vuorenhuiput sulivat yhteen,
harjanteet madaltuivat, ja länteen johtava tie kävi lupaavan avoimeksi.
Mutta heidän voimansa olivat ehtyneet, ja koska heillä ei ollut
ravintoa, koitti pian päivä, jolloin he levolle laskeuduttuaan eivät
jaksaneet enää nousta pystyyn.
Labiskwee makasi horroksissa ja hengitti niin huomaamatta, että Smoke
toisinaan luuli hänen kuolleen. Iltapäivällä Smoke havahtui oravan
kurahteluun. Hän veti käteensä raskaan kiväärinsä ja alkoi tarpoa
eteenpäin nuoskeassa lumessa. Hän ryömi nelinkontin, tai horjui
pystyssä joka askelella kaatuen, sinne päin, missä orava kurahteli
kiukuissaan paeten hänen edellään niin hitaasti, että hän tunsi
Tantaloksen tuskia. Hän ei jaksanut ampua pikalaukausta, eikä orava
pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Toisinaan Smoke kiemurteli lumisohjossa
ja itki voimattomuuttaan. Toisinaan elämänliekki lepatti viimeisillään,
ja maailma pimeni hänen silmissään. Hän ei tietänyt, miten kauan
viimeistä pyörtymystä oli kestänyt, mutta hän havahtui iltakylmästä
väristen, vaatteet jäätyneinä hangen kuoreen, joka parhaillaan oli
riittymässä. Orava oli tipo tiessään, ja tuskalla ja vaivalla hän pääsi
jälleen Labiskween viereen.
Aurinko oli kiivennyt korkealle, ja orava kurahteli taas kuusikossa,
kun hän heräsi Labiskween käsi otsallaan.
"Paina kätesi sydäntäni vasten, rakkaani", sanoi Labiskwee kirkkaalla,
mutta heikolla, kuin kaukaa kuuluvalla äänellä. "Minun sydämeni on
minun rakkauteni, ja se on sinun kädessäsi."
Kului pitkä aika, ennen kuin hän jälleen puhui. "Muista tarkoin, ettei
etelään ole minkäänlaista tietä. Peurakansa tietää sen hyvin. Länteen
-- sinne on tie -- ja sinä olet melkein sillä -- ja sinä pääset
perille."
Smoke vaipui kuolemankaltaiseen horrokseen, josta Labiskwee herätti
hänet jälleen.
"Paina huulesi minun huulilleni", sanoi Labiskwee. "Minä tahdon kuolla
niin."
"Me kuolemme yhdessä, armaani", sanoi Smoke.
"Ei." Labiskwee vaiensi Smoken heikolla kädenpuristuksella, ja hänen
äänensä oli niin hiljainen, että Smoke tuskin sitä erotti, mutta
kumminkin kuuli, mitä hän sanoi. Tyttö hapuili ja penkoi kädellään
huppukauluksensa sisustaa ja veti sieltä pienen pussin, jonka painoi
Smoken käteen. "Ja nyt huulesi, lemmikkini. Sinun huulesi minun
huulilleni ja sinun sydämesi sydäntäni vasten."
Ja tämän pitkän suudelman kestäessä pimeys valtasi Smoken jälleen, ja
tullessaan tajuihinsa hän tiesi olevansa yksin ja kuolevansa. Hän tunsi
uupunutta iloa siitä, että kuolema tulisi.
Pussi oli hänen kädessään. Sielussaan hymyillen uteliaisuudelle,
mikä sai hänet vetämään siderihmasta, hän avasi sen. Siitä valui
ruoka-aineita pienenä virtana. Hän tunsi jok'ainoan murun. Labiskwee
oli varastanut kaiken itseltään: leivänpaloja, joita Labiskwee oli
säästänyt jo kauan, jo ennen kuin McCan kadotti jauhopussin,
peuranlihaviiluja ja -nokareita, joista toisissa näkyi hampaanjäljet,
talimöykkyjä, kokonainen jäniksen takajalka, valkean portimon takajalka
ja kappale sen etujalkaa, pulmusen rinta, jota hän vasten tahtoaan oli
maistanut, ja sen reisi -- mieltäliikuttavia rippeitä, traagillisia
kieltäymyksiä, muruja, jotka hänen rakkautensa oli varastanut hänen
hirvittävältä nälältään.
Mielipuolisesti nauraen Smoke sinkautti kaiken jäätyneelle hangelle, ja
pimeys nielasi hänet jälleen.
Hän uneksi. Yukon oli melkein kuivattu. Hän kulki sen äyrästä
liejuisten lätäkköjen ja vedensyömien kivien välissä ja poimi isoja
kultakimpaleita. Ne kasvoivat raskaammiksi ja painoivat hänet maahan.
Mutta sitten hän havaitsi, että niitä saattoi syödä. Ja hän ahmi niitä.
Mitä arvoa oli kullalla, jota ihmiset niin kunnioittavat, ellei se
kelvannut syötäväksi?
Oli uusi päivä, kun hän heräsi. Hänen aivonsa olivat ihmeellisen
selvät. Hän ei nähnyt enää olemattomia. Hänen jäsenensä eivät enää
vavisseet. Hän tunsi ihanaa hyvinvointia. Hän kääntyi herättämään
Labiskweeta, mutta silloin hän näki ... ja hän muisti, mitä oli
tapahtunut. Hän silmäili ympärilleen. Ruoanrippeet olivat kadonneet. Ja
hän tiesi, että hän houraillessaan unissaan oli luullut niitä Yukonin
kullaksi. Unessa ja hourien hän oli ammentanut elämänvoimaa Labiskween
uhrista -- hänen, joka oli antanut sydämensä hänen käteensä ja avannut
hänen silmänsä näkemään naisen arvoituksen.
Hän hämmästyi liikkeittensä helppoutta ja sitä, että jaksoi laahata
Labiskween ruumiin auringon paljaaksi sulattamalle hiekkavieremälle,
johon hän kaivoi kirveellä hänelle haudan.