Smoke ampui pulmusen, ja he jakoivat sen. Kerran eräässä laaksossa,
jossa vaivaiskoivu hangessa seisoen aukoi silmikoltaan, hän ampui
jäniksen. Siinä kaikki riista, mitä he tapasivat, lukuunottamatta
villihanhien auraa, jonka he kerran näkivät lentävän ohi puolisen
mailin korkeudessa länttä ja Yukonia kohden.
"Alalaaksoissa on kesä", sanoi Labiskwee. "Pian se saapuu tännekin."
Labiskween kasvot olivat laihtuneet, mutta hänen suuret, kirkkaat
silmänsä kimmelsivät sitä suurempina ja kirkkaampina, ja kun hän katsoi
Smokea, hänen villi kauneutensa näytti ylimaallisen kirkastetulta.
Päivät pitenivät, ja lumi alkoi painua. Joka päivä huovettui hanki,
joka yö se jälleen jäätyi, ja he tekivät taivalta aamuin ja illoin,
mutta keskipäivätunnit heidän täytyi levätä, kun sulava hanki ei
kannattanut heidän painoaan. Smoken tullessa lumisokeaksi Labiskwee
laahasi häntä vyötäisilleen sitomastaan hihnasta. Ja kun hänelle sattui
sama, kuljetti Smoke häntä miehustalleen kiedotusta hihnasta. Nälän
näännyttäminä he liukuivat kuin unissakulkijat läpi kesään havahtuvien
seutujen, joiden ainoat elolliset olennot he olivat.
Ankarasta uupumuksesta huolimatta Smokea nukkuminen alkoi melkein
pelottaa, sillä niin hirveitä olivat hänen unennäkönsä. Ne koskivat
aina ruokaa, ja aina tempaisi se pahansuopa voima, joka lähetti hänelle
ne unet, ruoan pois hänen huuliltaan. Hän piti päivällisiä tovereilleen
San Franciscossa, hän johti itse, hillitöntä, silmiä huikaisevaa nälkää
nähden, valmisteluja ja koristeli pöydän verenhohteisilla syyslehdillä.
Vieraat saapuivat myöhästyneinä, ja heitä tervehtiessään ja heidän
kilpaillessaan sukkeluuksien puhumisessa häntä poltti raivoisa himo
päästä pöytään.
Hän tarjosi usein sellaisia päivällisiä, joilla kaikilla oli sama
nälkääntappava loppu. Hän oli Gargantua-juhlissa, joissa väkijoukko
ahmi lukemattomia kokonaisina paistettuja härkiä; niitä vedettiin esiin
hehkuvista uuneista, minkä jälkeen he terävillä veitsillä viiltelivät
isoja lihaviiluja höyryävissä reisistä. Sitten hän oli jälleen lapsi ja
istui lusikka tukevasti oikeassa kädessä vehnäsmaitovadin ääressä. Hän
ajoi takaa arkoja lehmiä ylänkölaitumilla ja tunsi vuosisatojen tuskat
koettaessaan turhaan saada puserretuksi niiden nisistä maitopisaraa, ja
hän oli inhottavissa vankiluolissa, joissa tappeli rottien kanssa
perkkeistä.
Ainoastaan kerran hän näki suloisen unen. Nälkään menehtymäisillään,
haaksirikkoisena tai karkulaisena, hän uhmasi Tyynen meren
rantatyrskyjä pyydystäen simpukoita, joita oli imeytynyt kallioihin, ja
kantoi ne rannalle, missä oli läjittäin kevätmyrskyjen tuomaa kuivaa
hylkytavaraa. Niistä hän laati nuotion ja asetti hiillokselle
kallisarvoisen saaliinsa. Hän näki, miten simpukat höyrysivät, ja hän
halkaisi kuoret, niin että lohenvärinen liha paljastui. Hän tiesi, että
ne olivat tarpeeksi kypsyneitä, eikä tällä kertaa ollut pahansuopaa
voimaa sieppaamaan ateriaa häneltä. Vihdoinkin -- niin hän ajatteli
unessaan -- hänen unensa toteutui. Mutta hän epäili vieläkin varmassa
toivossaan ja hän karkaisi mieltään valmiina katsomaan näkyjensä
välttämätöntä muutosta, kunnes lohenvärinen liha oli hänen suussaan --
lämpimänä ja herkullisena. Hänen hampaansa iskeytyivät siihen. Hän söi!
Ihme oli tapahtunut! Mielenliikutus herätti hänet. Hän havahtui
pimeään, hän oli selällään ja kuuli päästelevänsä lyhyitä röhähteleviä
ilonäännähdyksiä. Hänen leukapielensä liikkuivat, ja liha narskui hänen
hampaissaan. Hän pysytteli liikkumattomana, ja pian hapuilivat pienet
sormet hänen huuliaan ja työnsivät pienen lihanpalan niiden väliin. Ja
enemmän siksi, että Smoke ei tahtonut syödä, kuin siksi, että hän oli
vihainen, Labiskwee itki itsensä nukuksiin hänen käsivarsillaan. Mutta
Smoke valvoi ja ihmetteli naisen rakkautta ja naisellisuuden
arvoitusta...