Kolme päivää hän ponnisteli sitten länttä kohti ravinnotta. Kolmantena,
puolen päivän aikaan, hän lyyhistyi yksinäisen kuusen alle leveän,
avoimena virtaavan joen reunalle, joka ei voinut olla mikään muu kuin
Klondyke, sen hän tiesi. Ennen kuin pimeys ryösti hänet valtoihinsa,
hän irroitti kantamuksensa, sanoi jäähyväiset ihanalle elämälle ja
kietoutui huopiinsa.
Nukuttava kuhertava ääni herätti hänet. Pitkä hämäräaika oli alkanut.
Riekkoja istui kuusessa hänen yläpuolellaan. Nälkä kannusti häntä
toimintaan, vaikka se tapahtui loputtoman hitaasti. Meni viisi
minuuttia, ennen kuin hän sai pyssyn olalleen, ja toiset viisi,
ennenkuin hän selällään maaten ja kohtisuoraan ylös tähdäten uskalsi
liipaista. Laukaus meni harhaan. Ainoakaan linnuista ei pudonnut, mutta
ei myöskään lentänyt pois. Ne vain liikahtivat hieman ja kotkottivat
typerästi ja uneliaasti. Smoken olkapäätä pakotti. Toinen laukaus meni
sivu, koska hän värähti tuskasta liipaistessaan. Hän oli ilmeisesti
pudonnut jostakin kolmen viime päivän kuluessa, mutta hän ei muistanut
siitä mitään.
Riekot eivät olleet lentäneet pakoon. Hän taittoi huopansa kaksin- ja
nelinkerroin ja asetti sen oikean käsivartensa ja kylkensä väliin.
Sitten hän tuki pyssynperää huopaan ja ampui, ja yksi lintu putosi. Hän
tarttui siihen kiihkeästi, mutta havaitsi ampuneensa siitä melkein
kaiken lihan. Mutta vieläkin riekot pysyivät kuusessa, ja hän päätti
tähdätä niitä päähän. Hän latasi pyssynsä kerran toisensa jälkeen. Hän
ampui ohi ja sai osumaan, ja laiskat riekot, jotka eivät tahtoneet
lähteä lentoon, tipahtelivat hänen päälleen kuin ruokasade -- elämä,
joka sammui, jotta hänen elämänsä säilyisi.
Ensimmäisen hän söi raakana. Sitten hän lepäsi ja nukkui, samalla kun
hänen elämänsä sulatti riekon elämän omakseen. Hän havahtui pimeässä,
nälkäisenä, mutta kyllin voimakkaana kyetäkseen tulentekoon. Ja
aamunkoittoon asti hän paistoi ja söi murskaten luita hampaillaan,
jotka niin kauan olivat olleet joutilaina. Hän nukkui, heräsi uuden
yön pimeään ja nukkui jälleen uuden päivän valkenemiseen asti.
Hän huomasi ihmeekseen, että nuotiossa räiskyivät siihen vast'ikään
pannut puut ja että kahvipannu höyrysi hehkuvan hiilloksen laidassa.
Tulen vieressä, käsivarren pituuden päässä, istui Shorty savuketta
poltellen ja katsellen häntä tarkkaavasti. Smoken huulet liikkuivat,
mutta oli kuin suonenveto olisi kuristanut hänen kurkkuaan, ja rintaa
ahdistivat kyynelet, jotka pyrkivät esiin. Hän ojensi kätensä savuketta
kohden ja veti vetämistään savua syvälle keuhkoihinsa.
"Minä en ole tupakoinut pitkään aikaan", virkkoi hän vihdoin matalalla,
levollisella äänellä. "Hyvin pitkään aikaan."
"Etkä syönytkään, mikäli näkee", sanoi Shorty yrmeästi.
Smoke nyökkäsi ja osoitti ylt'ympärillä olevia riekonhöyheniä.
"En ennen kuin nyt", vastasi hän. "Kuulepas, mielelläni joisin kupposen
kahvia. Se maistuisi! Ja pannukakku ja silavan viipale."
Toisen valmistaessa ruokia ja toisen syödessä he kertoivat lyhyesti,
mitä heille eron jälkeen oli tapahtunut.
"Klondyke purki jäitään, ja meidän täytyi odottaa avovettä", lopetti
Shorty kertomuksensa. "Kaksi sauvoinvenhettä, kummassakin kuusi miestä
-- sinä tunnet heidät kaikki, kaikki miesten parhaita -- ja kaikenlaisia
varusteita. Mutta esteet viivyttävät heitä viikon verran. Kun erosin
heistä, he jäivät raivaamaan kallioitten yli tietä, jota myöten vetää
venheet. Mutta minun teki kovin mieleni jatkaa matkaa, ja niin otin
reppuun evästä ja vyöttäydyin edelläkävijäksi. Tiesinhän tapaavani sinut
oikealta tieltä."
Smoke nyökkäsi, ojensi kätensä ja puristi ääneti Shortyn kättä.
"Lähtekäämme nyt taipalelle", sanoi hän.
"Sitä me emme tee, vaikka tuhat tulimmaista käskisi", kivahti Shorty.
"Viivymme tässä niin että saat pari päivää levätä ja syödä."
Smoke pudisti päätään. "Sinun sietäisi nähdä itsesi", tenäsi Shorty.
Smoke ei ollut kaunis näky. Posket olivat niin sisäänpainuneet, että
yläleuan hammasrivi harrotti parrasta huolimatta suusta hyvän matkaa
ulkona. Otsalla ja sisäänpainuneitten silmien ympärillä iho oli kovasti
pingolla, ja takkuuntunut parta, joka luonnostaan oli kullankeltainen,
oli tulen kärventämä ja nuotiosavun mustentama.
"Paras on lähteä", sanoi Smoke. "Minä jaksan kyllä."
"Sinä olet heikko kuin piskuinen sylivauva. Sinusta ei ole kävelijäksi.
Ja minne kiire?"
"Minä olen nyt matkalla etsimään Klondyken kalleinta aarretta enkä voi
viivytellä. Siinä kaikki. Ala köyttää kantamuksia. Se on maailman
kallein aarre. Se on ihanampi kuin kultajärvet ja kultavuoret, ihanampi
kuin seikkailut ja karhunlihan syönti."
Shortyn silmät olivat selko selällään. "Mitä se sitten on, Luojan
Kaikkivaltiaan nimessä?" kysyi hän ääni hämmästyksestä väristen. "Vai
oletko ihan järjiltäsi."
"En, olen täydessä tolkussa. Ihmisen on ehkä nähtävä nälkää, jotta hänen
silmänsä avautuisivat näkemään eräitä asioita. Nyt olen nähnyt
sellaista, mitä en luullut olevankaan. Nyt minä tiedän -- mikä nainen
on."
Shorty avasi suunsa, ja suupielistä ja silmien kiillosta saattoi
aavistaa sen kujeellisen vastauksen, mikä pyöri hänen huulillaan.
"Älä hiiskahdakaan", sanoi Smoke sävyisästi. "Sinä et sitä tiedä. Mutta
minä tiedän."
Shorty nieleskeli ja antoi ajatuksilleen uuden suunnan. "Hm. En tarvitse
vihjeen hitustakaan arvatakseni naisesi nimen. Muut ovat menneet
Surprise-järveä kuivaamaan, mutta Joy Gastell selitti, etteihän halua
lähteä retkelle. Hän on Dawsonissa ja odottaa, tuonko sinut palatessani.
Ellen sitä tee, vannoo hän myyvänsä kaiken omaisuutensa ja
pestaavansa armeijan tarkk'ampujia ja lähtevänsä Peuramaahan ja lyövänsä
kallon murskaksi vanhalta Snassilta ja koko hänen joukkioltaan. Ja jos
sinä vain pysyt nyt kiltisti aloillasi pari päivää, niin sitten minä
kyllä köytän kantamukset ja sonnustan itseni kerallasi taivalta
tekemään."