Heillä oli niin vähän ruokavaroja, että he eivät uskaltaneet syödä
kymmenettä osaa siitä, minkä tarvitsivat, eivätkä sadatta osaa siitä,
mitä halusivat, ja heidän vaeltaessaan seuraavina päivinä autiossa
vuoristossa heidän elämäntuntonsa väsyi väsymistään, ja koko kulku oli
melkein kuin unta. Lähes kaikki, minkä he tekivät, oli tiedotonta ja
koneellista. Herkeämättä he ponnistelivat länttä kohti, ja alituisesti
heitä ehkäisivät ja pakottivat pohjoiseen tai etelään lumihuiput ja
ylikulkemattomat vuorenharjanteet.
"Etelään ei ole mitään tietä", sanoi Labiskwee. "Vanhat tietävät sen.
Länteen, vain länteen vie tie."
Sitten tuli päivä, jolloin ilma pakastui ja alkoi sataa sankasti lunta,
mutta se ei ollut tavallista lunta, vaan isojen hiekkajyvien kokoisia
jääkiteitä. Koko päivän ja yön kesti lumen tuloa, jota jatkui sitten
kolme päivää ja yötä. Oli mahdoton jatkaa matkaa, ennen kuin aurinko
muodosti hankiaisen. He makasivat sen tähden peitteihinsä kääriytyneinä
ja lepäsivät, syöden entistä vähemmän, koska heidän ei tarvinnut
ponnistella. Annos oli niin pieni, ettei se kyennyt tyydyttämään edes
pahinta nälkää, jonka tyyssijana olivat pikemminkin aivot kuin vatsa.
Houreissaan, riittämättömän ravinnon herpaisemana Labiskwee tarttui
nyyhkyttäen ja sokeltaen seuraavan päivän annokseen ja ahtoi sen
suuhunsa.
Silloin Smoke sai nähdä ihmeen. Labiskwee heräsi tietoisuuteen
tuntiessaan ruoan hampaittensa välissä. Hän sylki sen ulos ja iski
nyrkillään suutaan, joka oli langennut rikokseen.
Pitkällisen lumisateen jälkeen alkoi ankara tuuli, joka kuljetti
kuivia, pieniä jääkiteitä samoin kuin erämaan myrsky hiekkaa. Koko yön
kesti lumipilven vyöryntää, ja seuraavan kirkkaan ja kylmän päivän
väkevässä valossa sekapäinen Smoke näki väsyneillä silmillään näyn,
jota hän piti unena. Ylt'ympärillä kohosi korkeita vuorenhuippuja
hirmuisten, vaanivien jättiläisten muotoisina. Ja jokaiselta
vuorenhuipulta hulmusi vilkkuen ja aaltoillen, heleänsiniselle
taivaalle leiskahdellen äärettömiä lumiviirejä, mailien pituisia,
maidonvalkeita ja utuisia, päärmeinä värikäs valo-varjoleikki ja
auringosta satava salamoiva hopea.
"Silmäni ovat nähneet näyn, joka julistaa Herran tuloa", huudahti Smoke
katsellen kiitäviä lumipilviä, joita tuuli hulmutti hohtavina, valkeina
silkkihuntuina.
Labiskwee kohosi istumaan peitteittensä välistä.
"Minä näen unta, Labiskwee", sanoi Smoke. "Katso. Uneksitko sinäkin
minun untani?"
"Tämä ei ole unta", sanoi Labiskwee. "Vanhat ovat kertoneet minulle
tästä. Pian puhaltavat lämpimät tuulet, ja me jäämme elämään ja
löydämme tien länteen."