Oli hievahtamattoman tyyni aamupäivä, taivas kaartui kuultavan
sinisenä, ja auringonpaiste kimallutti lunta. Ilma seisoi ja puri kuin
veitsi. Sadan mailin etäisyydessä olevat vuorenhuiput, jotka
muodostivat Kalliovuorten selkärangan, näkyivät selvinä kuin viiden
mailin päästä.
"Pian tapahtuu jotakin", kuiskasi Labiskwee. "Etkö sinä sitä tunne?
Kaikki on niin kummallista."
"Minua värisyttää, mutta ei kylmästä", vastasi Smoke. "Eikä
nälästäkään."
"Se on sinun päässäsi, sinun sydämessäsi", sanoi Labiskwee kiihkeästi.
"Samaa minäkin tunnen."
"Se ei johdu aisteistani", määritteli Smoke. "Minä tunnen itsessäni
jotakin vierasta, ulkoa tullutta, kuin jääneulojen sadetta. Ne ovat
hermot."
Neljännestunnin kuluttua he seisahtuivat hengähtääkseen.
"En näe enää etäisiä vuorenhuippuja", virkkoi Smoke.
"Ilma sakenee ja käy raskaaksi", sanoi Labiskwee. "On vaikea hengittää."
"Taivaalla on kolme aurinkoa", mutisi McCan ja horjahteli sauvansa
varassa.
Auringon kangastus näkyi kummallakin puolella todellista aurinkoa.
"Niitä on viisi", sanoi Labiskwee, ja katsoessaan he näkivät yhä uusia
liekehtiviä aurinkoja syttyvän taivaalle.
McCan huudahti hämmästyksestä ja tuskasta. "Pistos!" huusi hän ja alkoi
jälleen ruikuttaa.
Kohta sen jälkeen huudahti Labiskwee, ja Smoke tunsi polttavan piston
poskellaan. Oli kuin hän olisi uinut meressä, jossa myrkylliset
sähkökalat polttelivat.
Sitten pamahti kummallisen kumea laukaus. Rinteen alla tuli nuoria
miehiä hiihtäen, ja toinen toisensa jälkeen ampui.
"Hajaantukaa!" komensi Smoke. "Ja kiivetkää voimienne takaa. Olemme
melkein huipulla. Ne ovat neljännesmailin allamme, ja se merkitsee,
että toiselle puolelle päästyämme saamme parin mailin etumatkan."
Kasvot kihelmöiden pistäviä, polttavia ilmaneuloja kolme pakolaista
alkoi toisistaan eroten kavuta lumista rinnettä. Kiväärien pamahdukset
kuulostivat niin kummallisilta heistä.
"Jumalan kiitos", läähätti Smoke Labiskweelle, "että neljällä heistä on
musketit ja vain yhdellä winchester. Lisäksi nuo auringot haittaavat
heidän ampumistaan. He eivät ole tavoittaneet meitä sataa metriä."
"Nyt näkyy, kuinka julmistunut isä on", sanoi Labiskwee. "Hän on
käskenyt surmata."
"Miten kummallisesti puhutkaan", sanoi Smoke. "Äänesi kuulostaa niin
kaukaiselta."
"Peitä suusi", huudahti Labiskwee äkkiä, "ja ole vaiti. Nyt tiedän,
mitä tämä on. Peitä suusi hihalla, näin, äläkä puhu."
McCan kaatui ensimmäisenä ja pääsi vain vaivoin pystyyn. Sitten
he kaikki kaatuilivat vähän väliä, ennen kuin pääsivät huipulle. Heidän
lihaksensa eivät totelleet heidän tahtoaan, heidän tietämättään siihen
syytä, he tunsivat vain, että heidän ruumiinsa olivat kuin halvautuneet
ja kadottaneet liikuntokykynsä. He katselivat alas taaksensa ja näkivät
nuorten miesten horjuvan ja kompastelevan kiivetessä.
"He eivät tule milloinkaan tänne", sanoi Labiskwee. "Se on valkoinen
kuolema. Minä tiedän sen, vaikk'en koskaan ole sitä nähnyt. Olen
kuullut vanhusten siitä puhuvan. Yht'äkkiä nousee sumu -- aivan
toisenlainen kuin tavallinen, sakea ja huurteinen, jollaista et ole
milloinkaan nähnyt. Ei ole monta ihmistä, jotka sen ovat nähneet ja
jääneet eloon."
McCan läähätti ja hoki.
"Pitäkää suunne peitettynä", komensi Smoke.
Ilma oli täynnä pienenpieniä tulikipunoita. Lähimmätkin vuorenhuiput
häipyivät kummalliseen sumuun; se nielaisi nuoret miehet, jotka
hellittämättä ponnistelivat lähemmäksi. McCan oli äkkiä lyyhistynyt
suksilleen, suu ja silmät hihaan painettuina.
"Ylös ja heti eteenpäin!" komensi Smoke.
"En jaksa liikkua", ähkyi McCan.
Smoke meni hitaasti irlantilaisen luokse: horrostilassaan, joka oli
hänet vallannut, hänellä oli niukasti niin paljon tahdonvoimaa, että
pääsi paikaltaan.
"Anna hänen olla", mutisi Labiskwee käheästi.
Mutta Smoke oli itsepäinen, hän nosti irlantilaisen pystyyn ja käänsi
hänen kasvonsa rinnettä kohti, jota heidän oli ryhdyttävä laskeutumaan.
Sitten hän pani hänet liikkeelle sysäyksellä, ja sauvallaan vauhtia
hilliten ja ohjaten McCan sukelsi timanttipölyyn ja katosi.
Smoke näki, kuinka Labiskwee hymyili, vaikka hän töin tuskin jaksoi
olla luhistumatta hankeen. Hän viittasi häntä jatkamaan, mutta
Labiskwee tuli hänen luokseen, ja vieretysten, kymmenkunnan jalan
päässä toisistaan, he kiisivät kylmään, purevaan ja pistävään
tulisumuun.
Ankarasta jarrutuksestaan huolimatta Smoke ruumiinpainonsa tähden
painui Labiskween ohi ja lensi edelleen yksikseen, kauan, hirvittävällä
vauhdilla, joka hiljeni vasta hänen päästyään tasaiselle hangelle.
Siellä hän odotti, kunnes Labiskwee saavutti hänet, ja he jatkoivat
mäenlaskuaan jälleen vieretysten heikentyvällä vauhdilla, joka vihdoin
loppui.
"Nyt meidän on pysähdyttävä", sai Labiskwee vaivoin kuiskatuksi, "tai
kuoltava. Meidän on peitettävä itsemme -- niin sanovat vanhat."
Hän ei tuhlannut aikaa solmujen avaamiseen, vaan alkoi leikellä
kantamuksensa hihnoja. Smoke leikkasi poikki omansa, ja vielä kerran
hehkuvaan surmansumuun ja aurinko-ilveeseen katsahdettuaan he
levittivät makuuturkit ylleen ja painautuivat yhteen. He tunsivat,
miten ihmisen ruumis kompastui heidän päälleen, kuulivat sitten heikkoa
valitusta ja kirouksia, jotka tukahtuivat ankaraan yskäkohtaukseen. He
tiesivät, että se oli McCan, joka ryömi heidän viereensä
makuuturkkiinsa kietouduttuaan.
Sitten alkoi heidän oma hengenahdistuksensa, ja heitä vaivasi
suonenvetomainen ja kuvaamaton kuiva yskä. Smoke tunsi ruumiinlämpönsä
nousevan kuumeen hehkuksi, ja Labiskwee koki samat kärsimykset. Tunti
tunnilta yskäkohtaukset tihenivät ja muuttuivat ankarammiksi, ja
myöhään iltapäivällä ne saavuttivat huippunsa. Sitten alkoi toipuminen
hitaasti, ja silloin tällöin yskähdellen he vaipuivat väsymyksen
horrostilaan.
Mutta McCanin yskä paheni pahenemistaan, ja hänen voihkinastaan ja
ulvonnastaan he ymmärsivät hänen hourivan. Kerran Smoke tahtoi heittää
turkin päältään, mutta Labiskwee tarrautui häneen kiinni.
"Anna olla", rukoili hän, "itsensä paljastaminen nyt on kuolema. Paina
kasvosi tänne _parkaani_ ja hengitä hitaasti äläkä hiisku
sanaakaan -- kas näin kuin minä teen."
He jatkoivat torkkumistaan pimeässä, ja toisen yskäkohtaus herätti aina
toisen. Smoke arvioi olleen keskiyön, kun hän kuuli McCanin yskivän
viimeistä kertaa. Sitten irlantilainen päästeli vain kumeita
eläimellisiä äännähdyksiä, jotka tuntuivat loputtomilta.
Smoke heräsi tuntien huulien painuvan omilleen. Hän lepäsi Labiskween
käsivarsilla, pää hänen rinnoillaan. Labiskween ääni oli iloinen kuten
tavallisesti. Se oli kirkastunut jälleen.
"On päivä", sanoi hän ja kohotti hiukan turkin reunaa. "Katso, armas,
on päivä, me elämme eikä meitä yskitä enää. Katsokaamme maailmaa ...
vaikka jäisinkin sitten tähän ikuisesti lepäämään. Viime tunti on ollut
ihana. Olen ollut valveilla ja olen rakastanut sinua."
Smoke heitti peitteet sivulle ja näki yhden ainoan, todellisen auringon
taivaalla. Tuuli henkäili hiljaa, raikkaana, mutta lämpöisiä päiviä
ennustaen. Koko maailma oli muuttunut jälleen luonnolliseksi. McCan
makasi selällään. Nuotiosavun mustentamat kasvot olivat kovat kuin
marmori. Labiskwee ei ollut tästä näystä millänsäkään.
"Katsos!" huudahti hän. "Pulmunen! Se tietää hyvää!"
Nuoria miehiä ei näkynyt. He olivat joko kuolleet vuorenharjanteen
toisella puolella tai kääntyneet takaisin.