Päivän sarastaessa he olivat matalalla kukkulasarjalla, joka erotti
kumputasangon ja vuoriston toisistaan. McCan ehdotti aamiaislevähdystä,
mutta he jatkoivat matkaansa. Vasta kun iltakaste pehmittäisi hangen,
niin että hiihtäminen kävisi mahdottomaksi, he söisivät.
Labiskwee selitti Smokelle, miten hyvin hän tunsi seudun ja millä
keinoin hän aikoi eksyttää etsijät. Maailmaan vei vain kaksi tietä,
toinen länteen, toinen etelään. Snass lähettäisi heti nuorten miesten
parvia kumpaakin tietä tutkimaan. Mutta oli olemassa kolmaskin tie,
sekin etelään. Se tunkeutui tosin vain puolimatkaan korkeaan
vuoristoketjuun, kääntyi sitten länteen, kulki kolmen harjanteen yli ja
päätyi tavalliselle tielle. Kun nuoret miehet eivät löytäneet jälkiä
tältä tavalliselta tieltä, kääntyisivät he takaisin luullen, että he
olivat turvautuneet vaivalloisempaan ja pitempään kiertotiehen.
Labiskwee silmäsi McCania, joka kulki kappaletta jäljempänä, ja sanoi
hiljaa Smokelle: "Hän syö. Se ei ole hyväksi."
Smoke katsoi irlantilaista. Tämä matusteli salaa peurantalia, jota
hänellä oli taskussaan.
"Ei syödä ruoka-aikojen välillä, McCan", huusi hän käskevällä äänellä.
"Edessämme olevissa seuduissa ei ole metsänriistaa, ja muona on
jaettava määräannoksiin matkalla. Teidän on käyttäydyttävä
rehellisesti, jos aiotte olla seurassamme."
Kello yhdeltä hanki muuttui niin pehmeäksi, että sukset upposivat, ja
ennen kello kahta kävi lumikengillä kulkukin mahdottomaksi. He
leiriytyivät ja söivät ensimmäisen ateriansa. Smoke jakoi muonan.
McCanin varasto tuotti pettymyksen. Hän oli sullonut ruokasäkkinsä
pohjalle niin paljon hopeaketunnahkoja, että ruokatarpeille oli jäänyt
vain vähän tilaa.
"En huomannut tosiaankaan, että niitä tuli niin monta", selitti hän.
"Tein sen pimeässä. Mutta niiden raha-arvo on hyvin suuri. Ja näillä
ammustarpeillamme saamme ammutuksi tavattomasti riistaa."
"Sudet syövät teidät tavattomalla ruokahalulla", kuului Smoken
tylynpuoleinen vastaus, ja Labiskween silmät salamoivat vihaa.
Seuraavana päivänä joki laajeni leveään vuorilaaksoon, ja he olivat
tarttua jo alangossa lumeen, ennen kuin pääsivät lähimmälle
vuorenharjanteelle, jonka rinteellä hanki kannatti.
"Kymmenen minuuttia myöhästyneinä olisimme takertuneet kiinni", sanoi
Smoke, kun he pysähtyivät hengästyneinä harjanteen laella. "Nyt olemme
tuhat jalkaa korkeammalla."
Mutta sanaakaan virkkamatta Labiskwee osoitti puiden välitse näkyvälle
avoimelle kentälle. Keskellä sitä näkyi hajanaisessa jonossa viisi
mustaa pilkkua, jotka liikkuivat hyvin hitaasti.
"Nuoret miehet", sanoi Labiskwee.
"He kahlaavat vyötäisiään myöten", sanoi Smoke. "He eivät saa tukevaa
jalansijaa tänä päivänä. Meillä on monen tunnin etumatka. Kiiruhtakaa,
McCan. Nyt emme syö niin, ettemme jaksa matkaa jatkaa."
Ylänkölaaksossa, jossa he nyt olivat, ei hangen kuori sulanut ennen
kello kolmea iltapäivällä, ja silloin he olivat ennättäneet vuoren
varjoon, jossa hankiainen oli par'aikaa taas riittymässä. He
pysähtyivät vain kerran ottaakseen käsille McCanin takavarikoidun
peurantalin, jota he söivät kulkiessaan.
Pitkää hämäräaikaa seurasi pimeä -- taivas oli pilvien peitossa. Kello
yhdeksältä he leiriytyivät vaivaiskuusikkoon. McCan oli sairas
ja kurja. Päivämarssi oli ollut rasittava, ja huolimatta
yhdeksänvuotisesta napaseutukokemuksestaan hän oli syönyt lunta. Nyt
hänen suutaan kuivasi tuskallisesti. Hän kyyrötti voihkien tulen
ääressä toisten laittautuessa levolle.
Labiskwee oli uupumaton, eikä Smoke voinut olla ihmettelemättä hänen
elinvoimaansa ja kestävyyttään. Ja hänen hilpeytensä ei ollut
milloinkaan teennäistä. Hänellä oli aina naurunhelähdys tai hymy
Smokelle, ja hänen kätensä viivähti aina hyväillen Smoken kädessä, kun
hän sattui sitä koskettamaan. Mutta aina, kun hän katseli McCania,
hänen kasvonsa kovenivat, ja hänen silmänsä salamoivat kylmästi.
Yöllä rupesi tuulemaan ja pyryttämään lunta, ja koko päivän kestävässä
myrskyssä he ponnistelivat eteenpäin lumen sokaisemina. He jatkoivat
vaellustaan kaksi päivää, harhailivat väärien harjujen yli, ja näinä
kahtena päivänä he jättivät kevään taaksensa ja kulkivat talven
valtakunnassa.
"Nuoret miehet ovat häipyneet jäljiltämme. Mikä estää meitä päiväksi
pysähtymästä?" sanoi McCan rukoilevasti.
Mutta lepoa ei suotu. Smoke ja Labiskwee käsittivät tilanteen
vaarallisuuden. He olivat eksyneet jylhään vuoristoon eivätkä olleet
nähneet ainoatakaan eläintä tai sellaisen jälkeä. Päivän toisensa
perästä he raivasivat tietään vaikeakulkuisessa seudussa, joka pakotti
heidät umpimähkään kulkemaan jokiuomia ja rotkolaaksoja, jotka vain
harvoin johtivat länteen. Sellaiseen tultuaan heillä ei ollut muuta
keinoa kuin kuin kulkea minne se vei, sillä sivuilla ylenevät
jääpeitteiset huiput ja korkeat harjanteet olivat luoksepääsemättömiä.
Kauheat ponnistukset ja pakkanen kuluttivat voimia, mutta siitä
huolimatta heidän oli pakko pienentää ruoka-annoksia.
Eräänä yönä Smoke heräsi käsikähmän ääneen. Hän kuuli selvästi
ähkymistä McCanin makuupaikalta. Hän potkaisi nuotiota, niin että se
leimahti liekkiin, ja sen valossa hän näki Labiskween kuristavan
irlantilaista kurkusta ja pakottavan hänet sylkemään suuntäyden
puoleksipureskeltua lihaa. Labiskwee vei kätensä vyötäisilleen ja
tarttui puukkoonsa.
"Labiskwee!" huudahti Smoke käskevällä äänellä.
Käsi epäröi.
"Älä tee sitä", sanoi Smoke mennen hänen luokseen.
Labiskwee vapisi vihasta, mutta hetken vielä epäröityään käsi painoi
vastahakoisesti puukon takaisin tuppeen. Aivan kuin peläten, ettei
kykenisi hillitsemään itseään, hän meni nuotiolle ja lisäsi sen puita.
McCan kohosi istualleen, vikisten ja sähisten, ja solkkasi kauhun ja
raivon vallassa tolkuttoman selityksen.
"Mistä saitte lihan?" tutki Smoke.
"Tarkasta hänet", sanoi Labiskwee.
Se oli hänen ensimmäinen sanansa, ja hänen äänensä värisi vihasta, jota
hän ei voinut hillitä.
McCan koetti hangotella vastaan, mutta Smoke tarttui tanakasti häneen
ja tarkasti hänet vetäen peuranlihakimpaleen hänen kainalostaan, jossa
se oli sulanut ruumiinlämmöstä. Smoke kuuli Labiskween huudahtavan.
Nuori nainen oli kumartunut McCanin kantamusta avaamaan. Lihan asemesta
hän veti sieltä esiin jäkäliä, kuusenhavuja, risuja -- jos jotakin
moskaa, jota mies oli tunkenut kantamukseensa, jotta se näyttäisi
oikean kokoiselta, joskaan ei painanut entistään.
Jälleen sipaisi Labiskween käsi kuvetta, ja hän hyökkäsi roiston
kimppuun, mutta joutuikin Smoken syliin, jossa hän itki voimattomasta
raivosta.
"Oi, rakkaani, enhän minä ruoan takia", nyyhkytti hän, "sinun, sinun
elämäsi vuoksi minä... Se koira! Hän syö sinua!"
"Kyllä me silti jäämme elämään", lohdutti Smoke. "Tästä lähtien hän saa
kantaa vain jauhoja." Hän painoi Labiskween rintaansa vasten. "Armas,
surmaaminen on miesten tehtävä. Naiset eivät surmaa."
"Etkö rakastaisi minua, jos surmaisin tuon koiran?" kysyi Labiskwee
hämmästyneenä.
"En niin suuresti kuin nyt", vastasi Smoke vältellen.
Labiskwee huokasi alistuvasti. "No hyvä", sanoi hän, "siis en surmaa
häntä."