Mutta Smokella oli huono onni kolmantena päivänä. Nuoret miehet olivat
muuttaneet matkasuunnitelmaansa, ja Shortyn ja McCanin taivaltaessa
ylös jokea koirineen Smoke ja nuoret miehet olivat kuudenkymmenen
mailin päässä koillisessa seuraamassa toisen lauman jälkiä. He
palasivat isolle leirille monen päivän perästä hämärissä, tiheässä
lumisateessa. Itkevä intiaaninainen karkasi erään nuotion äärestä
Smokea kohti. Kirkuvin sanoin ja vihaa leimuavin silmin hän sadatteli
Smokea ja osoitti hiljaista, turkkeihin käärittyä olentoa, joka makasi
reessä, sillä äsken leiriin tuotuna.
Smoke saattoi vain aavistella, mitä oli tapahtunut, ja lähestyessään
McCanin nuotiota hän valmistautui kuulemaan uusia kirouksia. Mutta sen
sijaan hän näki McCanin itsensä istumassa tulen ääressä peuranlihaa
halukkaasti ahmien.
"Minusta ei ole sotasankariksi", selitti McCan surkealla äänellä.
"Mutta Shorty jatkoi matkaa, vaikka ne ovatkin hänen kintereillään. Hän
tappeli kuin mielipuoli. Ne saavat kyllä hänetkin käsiinsä. Hänen on
mahdoton päästä pakoon. Hän haavoitti kahta nuorta miestä; no, ne
toipuvat kyllä. Mutta muuatta hän ampui keskelle rintaa."
"Tiedän sen", vastasi Smoke. "Tapasin juuri lesken."
"Snass tahtoo puhutella teitä", jatkoi McCan. "Hän on käskenyt. Niin
pian kuin saavutte, on teidän mentävä hänen nuotiolleen. Minulla ei ole
mitään hätää?! Ja te ette tiedä mitään, muistakaa se. Shorty läksi
omalla uhallaan."
Snassin nuotiolla Smoke kohtasi Labiskween. Tyttö katseli häntä niin
loistavin silmin, että hän kauhistui.
"Miten iloinen olen, ettette yrittänyt paeta", sanoi tyttö. "Nähkääs,
minä..." Hän epäröi, mutta ei painanut katsettaan alas. Hänen
silmissään loisti hehku, jonka synty oli selvä. "Minä sytytin tuleni ja
tietenkin teidän tähtenne. Nyt se ihme on tapahtunut. Pidän teistä
enemmän kuin kenestäkään muusta maailmassa. Enemmän kuin isästäni.
Enemmän kuin tuhannesta Libashista ja Malkookista. Minä rakastan. Se on
niin ihmeellistä. Rakastan kuin Francesca ja Isolde rakastivat.
Nelisilmä oli oikeassa. Intiaanit eivät rakasta sillä tavalla. Mutta
minun silmäni ovat siniset, ja minä olen valkoinen. Me olemme
valkoisia, te ja minä."
Smokea ei oltu milloinkaan kosittu, eikä hän ollut tilanteen tasalla.
Eikä kysymyksessä ollut edes kosinta. Hänen samanmielisyyttään
pidettiin selviönä. Labiskwee oli niin täydellisesti eläytynyt asiaan,
ja hänen silmänsä loistivat niin lämpimästi, että Smoke hämmästyi sitä,
ettei tyttö kietonut käsiään hänen kaulaansa ja painanut päätään hänen
olkaansa vasten. Sitten hän käsitti, että toinen viattomassa
luonnonlapseudessaan ei tuntenut rakkauden ilmaisutapoja. Tytöllä ei
ollut milloinkaan ollut tilaisuutta oppia niitä.
Mutta hän jatkoi puhettaan ja rakkauden suloisen taakan ylistämistä, ja
samalla Smoke koetti saada tilaisuutta haavoittaakseen häntä
totuudella. Ensin hän koetti kautta rantain, lievää tapaa etsien.
"Mutta kuulkaahan, Labiskwee", aloitti hän. "Oletteko varma siitä, että
Nelisilmä kertoi Paolon ja Francescan rakkaustarinan kokonaan?"
Tyttö löi kätensä yhteen ja nauroi autuaan luottavasti. "Niinkö, se on
siis pitempi! Arvasinhan jo, että rakkaudesta voidaan sanoa paljon
enemmän! Olen ajatellut paljon, sen jälkeen kun sytytin tuleni.
Olen..."
Mutta samassa Snass astui yltyvästä lumipyrystä nuotiolle, ja Smoke
menetti tilaisuutensa.
"Hyvää iltaa", murahti Snass synkästi. "Toverinne on tehnyt koko
rötökset. Minua ilahduttaa, että olette ollut järkevämpi."
"Ettekö tahtoisi kertoa minulle, mitä on tapahtunut?" pyysi Smoke.
Hymyily, joka paljasti valkoiset hampaat takkuisen parran keskeltä, ei
tuntunut ennustavan hyvää. "Kyllä, kyllä kerron sen teille. Toverinne
on surmannut erään kansani miehen. Itkevä McCan-vätys pötki pakoon
ensimmäisen laukauksen pamahtaessa. Hän ei yritä tämän jälkeen pakoa.
Mutta metsästäjäni ovat toverinne jäljillä tuolla vuoristossa, ja he
kyllä saavat hänet käsiinsä. Hän ei pääse milloinkaan Yukonin laaksoon.
Ja te nukutte tästä lähtien minun nuotiollani. Ja nuorten miesten
seurassa ei enää tehdä huviretkiä."