"Tuossa tulee Naavaparta, ja näyttää siltä kuin hänellä olisi asiaa
meille", kuiskasi Shorty kurottautuen kuivaamaan rasvaisia käsiään
erään ajokoiran turkkiin.
Oli aamu. Nuoret miehet istuivat aamiaisella: söivät peuranlihaa sitä
mukaa kuin saivat paistetuksi. Smoke kohotti katseensa ja näki pienen,
joustavan miehen, joka oli puettu villin tavoin nahkoihin, mutta
oli epäämättömästi valkoihoinen; mies kulki koiravaljakon
ja kaksitoistamiehisen intiaaniseurueen etunenässä. Smoke naksautti
peuranluun poikki ja katseli lähestyvää isäntäänsä höyryävää ydintä
imeskellen. Pensasmainen parta ja kellanharmaat hiukset, joita
leirisavu oli tummentanut, kätkivät suurimman osan miehen kasvoja,
mutta eivät kyenneet peittämään hänen melkein kuihtuneita poskiaan. Se
on terveen ihmisen laihuutta, ajatteli Smoke, samalla kun hän pani
merkille laajentuneet sieraimet ja leveän, korkean rinnan, johon mahtui
tavaton määrä happea ja elämänvoimaa.
"Hyvää päivää", sanoi mies ja riisui kintaan kädestään, jonka ojensi
paljaana Smokelle. "Nimeni on Snass", lisäsi hän, kun he puristivat
toistensa kättä.
"Ja minä olen nimeltäni Bellew", vastasi Smoke, joka tunsi omituista
hämmennystä nähdessään toisen terävästi tarkastelevat mustat silmät.
"Teillä on hyvä ruokahalu, mikäli näen."
Smoke nyökkäsi ja tarttui uudelleen ydinluuhunsa. Sorahteleva
skotlantilainen puhetapa hiveli hänen korviaan.
"Laihaa ruokaa. Mutta harvoin näemme nälkää. Ja se on luonnollisempaa
kuin keinotekoisesti lihoitettujen eläinten liha, jota syödään
kaupungeissa."
"Ettepä tunnu pitävän kaupungeista", virkkoi Smoke hymyillen, jotakin
sanoakseen, mutta hämmästyi kovasti nähdessään, miten Snass silloin
muuttui.
Koko hänen ruumiinsa näytti hätkähtävän ja vapisevan kuin voimakkaitten
tunteitten tulvahtaessa. Mielenliikutus keskittyi sitten hänen
silmiinsä, jotka ilmaisivat määrätöntä tuskaa huutavaa vihaa. Hän
käännähti nopeasti, hillitsi itsensä ja sanoi välinpitämättömällä
äänellä, puoleksi toisaanne katsoen: "Tapaamme myöhemmin, herra Bellew.
Peurat vetäytyvät itää kohti, ja minä menen edeltä paikkaa valitsemaan.
Te seuraatte jäljestä kaikki huomenna."
"Tuikea herra, vai mitä?" mutisi Shorty Snassin jatkaessa kulkuaan
pienen joukkonsa etunenässä.
Myöhemmin aamupäivällä Smoke lähti kävelylle leiriin, joka oli
jokapäiväisissä askareissaan. Iso metsästäjäjoukkue oli juuri palannut
kotiin, ja miehet hajaantuivat kukin omille tulilleen. Naisia ja lapsia
lähti ajamaan koirilla, jotka oli valjastettu tyhjien, jalaksettomien
lautakelkkojen eteen, ja naiset ja lapset laahasivat raskaita rekiä,
jotka olivat täynnä äskentapettujen eläinten jo jäätynyttä lihaa.
Kaikki olivat samalla lailla puetut turkkeihin ja pehmeäksi parkittuun
nahkaan. Poikia tuli ja meni kaaret kädessä ja luukärkisillä nuolilla
täytetyt viinet selässä, ja tupissa, joita riippui miesten ja poikien
vöissä ja kaulahihnoissa, Smoke näki lukuisia veitsiä, kivestä tai
luusta valmistettuja, eläintennylkemisaseita. Naiset savustivat lihaa
nuotioilla, ja heidän selässään riippuvat pikkulapset ihmettelivät
maailman menoa silmät suurina ja imeskelivät talikimpaleita.
Koirat, jotka olivat vain hiukan kesyttyneitä susia, ärhentelivät
karvat pörhössä Smoken ympärillä, mutta pakenivat hänen lyhyttä
ryhmypalikkaansa ja painoivat muistiinsa tuon oudon miehen hajun, jota
kepin tähden piti kunnioittaa.
Smoke tuli leirin keskustaan. Siellä oli tavallista laajemmalla
aukiolla nuotio, joka ilmeisesti oli Snassin. Vaikka kaikki olikin
väliaikaista, oli se muita tukevammin laadittu. Iso purjekangassuojus,
joka oli kuin puoliteltta, oli pingotettu makuu- ja työpaikan eteen.
Eräällä sivulla oli silkkiteltta, jollaisia tutkimusmatkailijat ja
rikkaat suurriistan metsästäjät käyttävät. Smoke ei ollut milloinkaan
nähnyt sellaista telttaa ja meni sen tähden lähempää katsomaan. Hänen
siinä seisoessaan avautui teltan esirippu, ja nuori nainen tuli ulos.
Hän liikkui niin kiireisesti ja sukelsi esiin niin odottamatta, että
Smoke hämmästyi kuin ilmestyksen nähdessään. Hän näytti tekevän
samanlaisen vaikutuksen naiseen, ja pitkän aikaa kumpikin seisoi vain
toisiaan katsellen.
Nainen oli ylt'yltään nahkoihin pukeutunut, mutta sellaisista nahoista
ja niin suurenmoisen kauniista turkeista Smokella ei ollut milloinkaan
ollut aavistustakaan. Naisen _parka_ huppukauluksineen oli
jotakin ihmeellistä nahkaa, joka oli väriltään kuin kirkkainta hopeaa.
Hänen _muklukinsa_, joiden anturat olivat mursun nahasta, oli
valmistettu ilvesten valkoisista koipinahoista. Pitkävartiset kintaat,
polvitupsut -- jok'ainoa eri turkislaji hänen puvussaan oli himmeätä
hopeaa, joka hohti päivän kylmässä valossa, ja tästä kimmeltävästä
hopeasta kohosi hieno, sorea kaula, pää, vienon ruusuiset,
sinisilmäiset kasvot, korvat, jotka olivat kuin kaksi heleänpuhtoista
simpukankuorta, ja kastanjanruskeat hiukset hopeisen huurteen ja
välkkyvien jääkiteiden koristamina.
Kaiken tämän ja paljon muutakin Smoke näki kuin unessa; sitten hänen
tietoisuutensa palasi, ja hän haparoi päähineen käteensä. Silloin
muuttui tytön silmien hämmästyksen ilme hymyilyksi, ja nopein, eloisin
liikkein hän riisui oikean kintaansa ja ojensi kätensä Smokelle.
"Hyvää päivää", sanoi hän vakavasti, ihmeen kauniisti sorahtelevalla
tavalla, ja yhtä hopeiselta, kuin hänen turkkinsa näytti, soi hänen
äänensä Smoken korvissa, jotka olivat tottuneet intiaaninaisten kimeään
kirkunaan.
Smoke osasi sammaltaa vain muutamia sanoja, jotka olivat kuin kalpea
varjo hänen seuramiesajoiltaan.
"Olen iloinen tapaamisestamme", jatkoi nainen kuin tunnustellen ja
hymyili. "Teidän on annettava anteeksi englanninkieleni. Se on huonoa.
Olen syntyjäni englantilainen", vakuutti hän vakavasti. "Isäni, hän on
skotlantilainen. Äitini, hän on kuollut. Hänessä oli ranskalaista ja
englantilaista ja hiukan myös intiaaniverta. Hänen isänsä oli suuri
mies Hudsonbay-yhtiössä. Huh! On kylmä!" Hän veti kintaan käteensä.
"Menkäämme nuotiolle keskustelemaan. Nimeni on Labiskwee. Entä teidän?"
Siten Smoke tutustui Labiskweehin, Snassin tyttäreen, jota Snass
nimitti Margaretaksi.
"Snass ei ole isäni oikea nimi", selitti Labiskwee. "Snass on vain
intiaaninimi."
Paljon sai Smoke tietää sinä päivänä ja sitä seuraavina kun
metsästäjäleiri seurasi peuralaumaa. Ne olivat todellisia
villi-intiaaneja -- samoja, joita Anton oli kohdannut ja paennut useita
vuosia sitten. Nyt ne olivat alueensa länsirajoilla, ja kesäisin ne
aina vetäytyivät pohjoiseen Jäämeren tundrarannoille ja itään aina
Luskwalle asti. Mikä joki Luskwa oli sitä Smoke ei saanut selville,
eikä Labiskwee enempää kuin McCankaan osannut sitä selittää. Joskus
Snass teki parhaine metsästäjineen retkiä itään Kalliovuorten yli.
Viimeksi sille suunnalle tehdyllä matkalla oli löydetty se
silkkiteltta, jossa Labiskwee asui.
"Se kuului Millicent-Adbury-retkikunnalle", kertoi Snass Smokelle.
"Niinkö, muistan kyllä. He olivat lähteneet myskihärkiä metsästämään.
Apuretkikunta ei löytänyt pienintäkään jälkeä heistä."
"Minä tapasin heidät", sanoi Snass. "Mutta kumpikin oli kuollut."
"Sitä ei maailma tiedä. Uutista ei ole milloinkaan kerrottu."
"Eikä kerrotakaan", vakuutti Snass nauraa virnistäen.
"Tarkoitatte, että jos olisitte tavannut heidät hengissä --?"
Snass nyökkäsi. "Niin he olisivat saaneet jäädä elämään minun ja
kansani luo."
"Mutta Antonin onnistui paeta", heitti Smoke taisteluhaasteeksi.
"En muista sellaista nimeä. Kauanko siitä on?"
"Neljä- tai viisitoista vuotta", vastasi Smoke.
"Vai niin, ja hän pääsi tosiaankin täältä? Olen usein ajatellut, miten
hänen on mahtanut käydä. Nimitimme häntä Pitkähampaaksi. Hän oli
voimakas mies."
"La Perle kulki tämän seudun poikki kymmenen vuotta sitten."
Snass pudisti päätään.
"Hän löysi leiritulienne jätteitä. Oli kesä silloin."
"Se selittää asian", vastasi Snass. "Kesäisin olemme satojen mailien
päässä pohjoisessa."
Mutta ponnistuksistaan huolimatta Smoke ei saanut pienintäkään vihiä
siitä, mikä Snass oli ollut miehiään ennen pohjoisiin erämaihin
kotiutumistaan. Vaikka Snass olikin sivistynyt mies, ei hän ollut sen
jälkeen lukenut kertaakaan kirjoja tai sanomalehtiä. Hän ei tietänyt,
mitä maailmassa oli tapahtunut tai tapahtui, eikä halunnutkaan sitä
tietää. Kullankaivajat eivät milloinkaan häirinneet hänen aluettaan, ja
siitä hän iloitsi. Ulkomaailmaa ei hänelle ollut olemassa. Eikä hän
kärsinyt siitä puhuttavan.
Ei Labiskweekaan voinut millään tavoin valaista noita menneitä päiviä.
Hän oli syntynyt metsästysalueella. Hänen äitinsä oli elänyt kuusi
vuotta hänen syntymänsä jälkeen. Hän oli ollut hyvin kaunis, ainoa
valkoinen nainen, minkä Labiskwee oli nähnyt. Hän sanoi sen
kaihoavin äänin, ja tuhansin tavoin hän osoitti kaipaavansa suureen
ulkomaailmaan, jonka ovet hänen isänsä oli sulkenut. Mutta hän ei
puhunut kaipauksestaan. Hän oli jo lapsuudestaan alkaen huomannut, että
hänen isänsä joutui raivon valtaan, kun siitä mainittiin.
Anton oli kertonut eräälle intiaaninaiselle hänen äidistään, jonka isä
oli ollut mahtava virkamies Hudsonbay-yhtiössä. Kuulemansa oli
intiaaninainen kertonut Labiskweelle. Mutta äitinsä nimeä hän ei ollut
koskaan kuullut.
Danny McCanista ei ollut tietolähteeksi. Hän vihasi seikkailuja.
Erämaanelämä oli hänelle kauhistus, ja hänen oli täytynyt viettää sitä
yhdeksän vuotta. Sen jälkeen kun hänet oli juotettu humalaan ja
peijattu ottamaan pesti San Franciscossa, hän oli kolmen toverinsa
kanssa karannut valaanpyyntilaivasta Point Barrowin luona. Kaksi oli
kuollut, ja kolmas oli jättänyt hänet oman onnensa nojaan. Kaksi vuotta
hän eli eskimojen parissa, ennen kuin rohkeni lähteä pyrkimään etelää
kohti, ja vain muutaman päivämatkan päässä eräältä Hudsonbay-yhtiön
asemalta eräät Snassin nuoret miehet olivat vanginneet hänet. Hän oli
pieni, yksinkertainen, nyreäkatseinen mies, joka ei osannut ajatella
muuta kuin paluuta rakkaaseen San Franciscoonsa ja ihanaan vetelehtijän
elämään siellä.