Smoke vietti aamun leiripaikalla, ompeli koiranmokkasiineja ja korjaili
valjaita. Kello kahdeltatoista hän valmisti aterian kahdelle hengelle,
söi oman osansa ja odotteli Shortya takaisin tulevaksi. Tuntia
myöhemmin hän kiinnitti lumikengät jalkaansa ja lähti kumppaniaan
etsimään. Shortyn lumikenkien jäljet johtivat laidunmaan poikki ja
sitten ylös vuorenharjanteen loivaa rinnettä. Jokiäyräällä kasvavat
ensimmäiset kuuset olivat mailin päässä, ja Shorty oli ilmeisesti
kulkenut kuusikkoon ja sieltä edelleen. Smoke katsoi kelloaan, ajatteli
lähestyvää pimeää, koiria ja leiripaikkaa ja päätti vastenmielisesti
olla jatkamatta matkaa. Mutta ennen kuin hän kääntyi äskeisille
jäljilleen, hän tarkasteli kauan ympäristöään. Koko läntinen
taivaanranta oli lumipeitteisine Kalliovuorten-huippuineen kuin
sahanterä. Koko vuoristo, sarja sarjan takana, näytti kilvoittelevan
luodetta kohti ja nostavan tien pystyyn siltä, joka pyrki La Perlen
mainitsemalle aavalle tasankomaalle. Smoke aprikoi, mitenkähän monia
vaeltajia ennen häntä oli yllättänyt tuo kauhistava näky heidän
ennätettyään tänne asti. La Perle ei ollut lannistunut, mutta hän oli
tullut Kalliovuorten itäiseltä rinteeltä.
Sydänyöllä Smoke piti vireillä isoa tulta opastaakseen Shortya. Ja
aamulla, kun hän oli purkanut leirin ja valjastanut koirat, hän jatkoi
etsimistään. Ahtaassa jokilaaksossa hänen johtajakoiransa höristi
korviaan ja haukahti. Sitten Smoke kohtasi kuusi intiaania. Nämä
matkasivat koiritta, ja kullakin oli vain hyvin kevyet varusteet
selässä. He ympäröivät Smoken ja herättivät hänessä suurta hämmästystä.
Oli aivan ilmeistä, että he olivat etsineet häntä. Hän kuuli kohta,
että he puhuivat intiaanimurretta, josta hän ei ymmärtänyt ainoatakaan
sanaa. He eivät olleet valkeita intiaaneja, mutta he olivat kookkaampia
ja jykevätekoisempia kuin Yukonin jokilaakson intiaanit. Viidellä oli
Hudsonbay-yhtiön vanhanaikaiset pitkäpiippuiset rihlat, kuudennen
käsissä Smoke näki winchesterin, jonka hän tunsi Shortyn omaksi.
Hänet oli helppo vangita, kun hän aseettomana ei voinut muuta kuin
antautua. Reen kuorman intiaanit jakoivat kantamuksiinsa, ja Smoke sai
kannettavakseen omansa ja Shortyn makuuturkit. Koirat vapautettiin
valjaista, ja kun Smoke vastusti sitä, selvitti eräs intiaaneista
elein, että tie oli reenkulkematon. Smoke taipui välttämättömyyteen,
kohotti reen kannoilleen pystyyn jokiäyrään hankeen ja lähti puurtamaan
vartijainsa myötä. He seurasivat joen vartta runsaasti kymmenen mailia,
mutta jättivät sen, kun se kääntyi länteen, ja suuntasivat kulkunsa
itään, kapeaa sivujokea pitkin.
Ensimmäisen yön he viettivät useita päiviä vanhassa leirissä. Tältä
leiripaikalta lähti lukuisia lumikengänjälkiä -- niiden astumia, jotka
ottivat Shortyn vangikseen, ajatteli Smoke, ja hänen onnistui erottaa
Shortyn muita kapeamman lumikengän jäljet. Kun hän merkkien avulla
tiedusteli intiaaneilta asiaa, nyökkäsivät nämä myöntävästi ja
viittasivat pohjoiseen.
Seuraavina päivinä he viittoilivat aina pohjoista kohden, ja tie, joka
kiemurteli lukemattomien jyrkkien vuorenhuippujen lomitse, vei
pohjoiseen. Joka askelella näytti tie kolkossa erämaassa nousevan
pystyyn, mutta se mutkitteli ja etsi itselleen ylipääsypaikkoja, löysi
matalat harjanteet, väisti korkeat ja kulkukelvottomat kukkulaketjut.
Smoken vartijat, kaikki nuoria miehiä, kulkivat kevyesti ja ripeästi,
eikä hän voinut olla tuntematta iloista ylpeyttä, kun kesti heidän
rinnallaan. Intiaanit olivat pitkäin vaellusten karaisemia ja tottuneet
lapsuudestaan lumikenkiin, mutta hän oli niin mainiossa kunnossa, että
matka ei rasittanut häntä sen enempää kuin heitäkään.
Kuuden päivän kuluttua he pääsivät keskimmäiselle solalle, joka sitä
reunustaviin vuoriin verraten oli matala, mutta sinänsä kauhistavan
korkealla. Vielä viisi päivää ristiin rastiin vaellettuaan he tulivat
aukealle, matalakumpuiselle seudulle, jonka La Perle oli kymmenen
vuotta aikaisemmin löytänyt. Smoke tunsi sen heti ensi silmäyksellä.
Niin kauas kuin katse kantoi, oli aaltoilevaa tasankoa. Idässä
Kalliovuorten huiput kohottivat lumikatteisia muurejaan taivasta kohti.
Etelässä ja lännessä levittäytyivät ne harjannesarjat, joiden yli he
olivat kulkeneet. Ja tässä niiden välisessä painanteessa oli La Perlen
löytämä maa -- luminen, mutta määräaikoina vuotta varmasti
runsasriistainen ja kesäisin hymyilevä, metsäkukkia uhkuva maa.
He vaelsivat leveää jokea myöten, lumitaakkojen alla taipuvien raitojen
ja paljaitten haapojen lomitse, läpi mahtavien kuusikkoviidakkojen ja
tulivat äskenjätetylle leiripaikalle. Sitä sivuuttaessaan Smoke laski
neljä-viisisataa nuotiota ja arvioi kansan lukumäärän useaksi
tuhanneksi. Tietä oli niin vast'ikään kuljettu, ja väkijoukko oli
polkenut sen niin kovaksi, että Smoke ja hänen seuralaisensa
irroittivat lumikengät jaloistaan ja paransivat vauhtia pelkissä
mokkasiineissa kävellen.
Pitkän hämärän aikana intiaanit eivät osoittaneet pienintäkään
leiriytymisaikeen merkkiä. He jatkoivat kulkuaan sakenevassa pimeydessä
taivaan isojen tähtien tuikkeessa, jota vihertävät revontulten liekit
himmensivät. Smoken koirat havaitsivat ensiksi leirin äänet, höristivät
korviaan ja alkoivat kiihkeästi haukkua. Sitten melu tunkeutui
miestenkin kuuluville, välimatkan vaimentamana. Smoke avasi kellonsa
kuoren ja havaitsi sormenpäillään tunnustellen, että se oli yksitoista.
Miehet hänen ympärillään vilkastuivat. Jalat, jotka olivat nousseet
kaksitoista tuntia yhteen menoon, nousivat nyt entistä reippaammin,
kulku muuttui melkein juoksumarssiksi. Pimeän kuusiviidakon läpäistyään
he tulivat lukuisain tulten loisteeseen ja keskelle äkkiä kiihtyvää
hälinää. He olivat isossa leirissä.
Heidän mutkitellessaan metsästäjäleirin säännöttömissä kujissa hyökkäsi
hälinä hyökyaaltona heidän kimppuunsa ja seurasi heitä: huutoja,
tervehdyksiä, kysymyksiä ja vastauksia, kokkasanoja, joita sateli
puoleen ja toiseen, susikoirien kiukkuista ärhennystä, kun ne
pörhökarvaisten tykinammusten tavoin singahtelivat Smoken outoja koiria
kohti, naisten torailua, lasten kirkunaa, nyt uusiin tuskiin herääväin
sairasten voihkinaa -- koko mieletön meteli, jollainen saattoi syntyä
raakain, hillittömäin villien leirissä.
Kalikoilla ja kiväärintukeilla iskien Smoken seuralaiset hätistivät
pois hyökkäävät koirat, samalla kun hänen omat koiransa, muristen ja
ikenet irvessä, peläten vihollisten monilukuisuutta hiiviskelivät
suojelijainsa jalkojen välissä karvat pörrössä, uhkaavan näköisinä.
He pysähtyivät nuotiolle, jonka ääressä Shorty kyyrötti parin nuoren
intiaanin kanssa peuranlihakimpaleita paistaen. Kolme muuta nuorta
intiaania, jotka makasivat turkeissaan kuusenhavuvuoteella, kohosivat
istualleen. Shorty tuijotti tulen yli toveriinsa, mutta yhtä
järkkymättömän vakavan näköisenä kuin intiaanit, ja jatkoi
paistopuuhaansa pienintäkään elettä tekemättä.
"Mistä nyt tuulee?" kysyi Smoke hiukan kiivastuen. "Oletko kadottanut
puhelahjasi?"
Vanha tuttu virnistys välähti Shortyn kasvoilla. "Enhän toki", vastasi
hän. "Minä olen vain intiaani. Opettelen olemaan osoittamatta
minkäänlaista mielenliikutusta. Milloin ne sieppasivat sinut?"
"Lähtösi jälkeisenä päivänä."
"Hm", sanoi Shorty, silmissään kujeellinen kimmellys. "Kiitoksia paljon
vain -- minä voin hyvin kuin kala vedessä. Meillä on tässä
poikamiesleiri." Hän näytteli kädellään sen ihanuuksia: nuotiota,
kuusenhavuvuoteita, peurannahkaverho ja kuusenhavuista ja
pajunvarvuista punottuja tuulensuojustimia. "Ja tuossa näet
poikamiehet." Nyt hän osoitti nuoria miehiä ja sokelsi näiden kielellä
joitakin kurkkuääniä, jotka saivat miesten silmät säihkymään ja heidän
valkeat hampaansa välähtelemään. "He ovat ihastuksissaan tulostasi,
Smoke. Istuuduhan mokkasiinejasi kuivailemaan, minä puuhaan sinulle
sillä välin vähän purtavaa. Enkös olekin koko peijakas kieltä oppimaan,
vai mitä? Sinun on yritettävä samaa, sillä näyttää siltä, kuin saisimme
jäädä kotvasen ajaksi tämän kansan keskuuteen. Täällä on kolmaskin
valkea mies. Hänet siepattiin kuusi vuotta sitten. Muuan irlantilainen,
jonka ne tapasivat Suuren Orjajärven tiellä. Danny McCan on miehen
nimi. Hän on lyönyt tuumansa tukkuun erään intiaaninaisen kanssa.
Heillä on jo kaksi lasta, mutta hän aikoo livistää heti tilaisuuden
sattuessa."
Tämä oli ilmeisesti Smokelle määrätty paikka, sillä hänen seuralaisensa
jättivät hänet koirineen sinne ja jatkoivat kulkuaan ison leirin
keskustaan. Hänen puuhaillessaan jalkavarusteineen ja nieleskellessään
kuumia lihamukareita Shorty jatkoi paistamista ja puheli:
"Tosiaankin, nyt me olemme vasta liisterissä, Smoke -- vihoviimeisessä.
Ja meidän on tehtävä kaikkemme päästäksemme pakoon. Nämä ovat villien
intiaanien perikuvia. Ne eivät ole valkoisia, mutta niiden päällikkö
on. Mies puhuu kuin hänen suunsa olisi täynnä kuumaa puuroa, ja ellei
hän ole täysiverinen skotlantilainen, ei tässä maailmassa ole
skotlantilaisia lainkaan. Hänen sanansa on kuninkaan käsky. Paina se
mieleesi jo alusta. Danny McCan yritti laputtaa kuusi vuotta sitten.
Danny on kaikin puolin kelpo mies, mutta hänessä ei ole kylliksi
pontta. Hän tuntee täältä vievän tien, mutta hän ei ole tohtinut lähteä
yksin taipalelle. Mutta kolmeen mieheen voimme yrittää. Naavaparta on
mahtava pösö, mutta hän on kuitenkin vetelys."
"Kuka on Naavaparta?" kysyi Smoke jättäen hetkeksi lihan nielemisen.
"Ylikukko tietenkin. Se skotlantilainen. Hän on vanha, ja nyt hän
varmasti nukkuu, mutta huomenna hän osoittaa sinulle päivän selvästi,
mikä kurja maan mato sinä olet hänen valtakunnassaan. Tämä maa on
hänen. Se sinun on päntättävä päähäsi, niin että muistat. Sitä ei ole
milloinkaan kartoitettu eikä yritettykään kartoittaa, ja se on hänen
omaisuuttaan. Sitä hän ei aio sallia sinun unohtaa. Hän on se valkoinen
intiaani, hän ja hänen hamehyväkkäänsä. Hm, älä tuijota minuun tuolla
tavoin. Odotahan, kunnes saat nähdä hempukan. Sellaiset silmät ...
ja aivan yhtä valkoinen kuin ukkeli, tarkoitan Naavaparta. Ja,
tosiaankin ... peurat -- ne olen nähnyt. Lauma, jossa on satatuhatta
muhkeaa, lihavaa otusta, ja kymmenentuhatta sutta ja kissapetoa, jotka
seuraavat niitä ja elävät eksyneistä peuroista ja jätteistä. Lauma on
painumassa itään, ja pian seuraamme sitä."