Seuraavana päivänä iltapuoleen laillistettiin kauppa: Dwight Sanderson
myi omistamansa kaupunkialueen -- "jonka nimi tästä lähtien on
Tralalii", antoi Smoke merkitä kauppakirjaan. Luoteispankissa
kassanhoitaja punnitsi kaksikymmentäviisituhatta dollaria Smoken
kultatalletuksesta, samalla kun puolisen tusinaa katselijaa oli
punnitsemisen ja maksunsuorituksen todistajina.
Kullankaivajaleirissä on mielikuvitus hyvin herkkä. Jok'ainoan oudon
teon luullaan olevan merkkinä salaisesta kultalöydöstä, vaikkapa tämä
teko olisi vain hirvenmetsästykseen lähtö tai retki revontulia
ihailemaan pimeän puhjettua. Ja kun tuli tunnetuksi, että Smoke
Bellewin lainen etevä henkilö oli maksanut kaksikymmentäviisituhatta
dollaria Sanderson-ukolle, tahtoi koko Dawson saada tietoonsa, mistä
hän ne oli maksanut. Mitä kahdenkymmenenviidentuhannen arvoista oli
saattanut olla Dwight Sandersonilla, joka oli elää kituuttanut
nälissään autiolla kaupunkialueellaan?
Iltapäivällä tuli yleiseksi tiedoksi, että monet kymmenet miehet olivat
järjestäneet kevyet matkavarusteensa ja piilottaneet ne sopiviin
ravintolahuoneisiin pääkadun varrelle. Smokea seurasivat, missä tahansa
hän näyttäytyikään, lukuisat silmät. Ja todistuksena siitä, miten
vakavasti häneen suhtauduttiin, oli se, ettei ainoakaan hänen monen
monista tutuistaan ollut kyllin tunkeilevainen udellakseen mitä
kauppoja hän Dwight Sandersonin kanssa oli tehnyt. Lisäksi ei kukaan
enää puhunut hänen kananmunistaan. Shorty oli samanlaisen silmälläpidon
ja hyväntahtoisen hienotunteisuuden esineenä.
"On aivan kuin olisin tehnyt murhan tai sairastunut rokkoon, niin ne
minua vartioivat ja tuntuvat pelkäävän puhutella minua", sanoi Shorty,
kun hän sattui kohtaamaan Smoken Elkhornin kulmalla. "Katsohan Bill
Saltmania kadun toisella puolella -- hän menehtyy katsomisen himoon, ja
kumminkin hänen silmänsä ovat suunnatut lumeen. Hän näyttää siltä, kuin
hän ei lainkaan tietäisi, että sinä ja minä olemme olemassa. Mutta lyön
vetoa ryypyn siitä, että jos me pyörähtäisimme sukkelasti kulman taakse
kuin jonnekin lähteäksemme ja tekisimme sitten täyskäännöksen takaisin,
näkisimme hänen juoksevan jälkeemme tuhattulimmaisen vauhdilla."
He tekivät kokeen, ja kun he kääntyivät takaisin seuraavassa kulmassa,
tuli Saltman heitä vastaan jättiläisaskelilla laukaten.
"Terve mieheen, Bill", tervehti Smoke. "Minne olette matkalla?"
"Ilman aikojani maleksimassa ja tuulettelemassa vain. Kaunis ilma, vai
mitä?"
"Hm", sanoi Shorty pisteliäästi, "jos sanotte tuota menoa
maleksimiseksi, niin millaisiahan lienevätkään oikeat juoksuaskelenne?"
Suunnitelman mukaisesti Smoke söi illallisensa kaupungilla ja lähti
sitten ulos huvittelemaan. Kaikkialla, missä hän näyttäytyi, hän oli
huomion keskipisteenä, ja hän kierteli tahallaan paikasta toiseen.
Ravintolahuoneet täyttyivät hänen niihin tullessaan ja tyhjenivät hänen
poistuessaan. Pieneksi kostoksi Lucille Arralille hän nousi paikaltaan
ja poistui oopperasta juuri silloin, kun kaunotar astui esiin
laulaakseen suosituimman aariansa. Kolmessa minuutissa kaksikolmannesta
kuulijoista katosi Smoken jäljille.
Kello yksi yöllä Smoke kulki epätavallisen runsaasti kansoittunutta
pääkatua ja kääntyi hirsimajalleen vievälle tielle. Ja pysähtyessään
mäelle hän kuuli, miten mokkasiinit narahtelivat lumessa hänen takanaan.
Tunnin oli heidän majassaan pimeätä, sitten hän sytytti kynttilän, ja
kun oli kulunut aikaa sen verran kuin pukeutumiseen menee, hän avasi
Shortyn seuraamana oven ja alkoi valjastaa koiria. Kynttilän loimu
valaisi ikkunan läpi heitä ja heidän puuhaansa, ja he kuulivat hienon
vihellyksen varsin läheltä. Vihellys toistui mäen alla.
"Kuuletko", hihitti Smoke. "Ne ovat muodostaneet ketjun ja toimittavat
juuri viestiä kaupunkiin. Lyön vetoa siitä, että neljäkymmentä miestä
par'aikaa heilauttaa huopia päältään ja sukeltaa housuihinsa."
"Eivätkö ihmiset ole hulluja?" hihitti Shorty vastaukseksi. "He eivät
ajattele mitään muuta kuin miten rikastua työtä tekemättä. Se hullu,
joka koettaa raataa otsansa hiessä meidän päivinämme, se ... niin, se
on hullu. Mutta ennen kuin lähdemme tästä mäkeä laskemaan, pyydän
ilmoittaa, että ostan puolet yhtiön osakkeista, jos siihen vielä
suostut."
Reki oli kevyesti kuormitettu makuu- ja ruokatarpeilla. Pieni
teräsvarppikäärö näkyi selvästi muonasäkin alta, ja sorkkarauta oli
puoleksi piilossa reen pohjalla sideköyden vieressä.
Shorty hyväili teräsvarppia kintaallaan ja heitti viimeisen hellän
katseen sorkkarautaan. "Hm", sanoi hän, "minä ainakin höristäisin
korviani, jos näkisin tällaisia vehkeitä pimeänä yönä jonkun reessä."
He antoivat koirien ravata myötämäessä varovaisesti ja hiljaa, ja
tultuaan tasaiselle maalle ja ajaessaan pääkatua pohjoissuuntaan,
sahalle päin, suorinta tietä liikekorttelista, he noudattivat vielä
suurempaa varovaisuutta. He eivät olleet nähneet ainoatakaan ihmistä,
mutta takaapäin he ajaessaan kuulivat vihellyksen tähdittyneessä yössä.
He sivuuttivat vinhalla vauhdilla sahan ja sairashuoneen ja jatkoivat
samaa menoa noin neljännesmailin. Sitten he kääntyivät takaisin ja
palasivat samaa tietä. Sata metriä ajettuaan he olivat törmätä viiteen
mieheen, jotka laskettivat eteenpäin, minkä koirat jaksoivat juosta.
Eräs pysähdytti Smoken johtokoiran, ja muut kerääntyivät heidän
ympärilleen.
"Tuliko vastaanne eräs reki?" kysyttiin kumppanuksilta.
"Ei", vastasi Smoke. "Tekö se olette, Bill?"
"No tuhannen tuhatta turkasta!" pääsi hämmästyneeltä Bill Saltmanilta.
"Eikös se olekin Smoke!"
"Millä asioilla te näin myöhään yöllä liikutte?" tiedusti Smoke. "Vai
oletteko vain maleksimassa?"
Saltman sytytti piippunsa, josta hänen oli mahdoton nauttia, niin
hengästynyt hän oli juoksumarssista, eikä hän vastannut. Oli
päivänselvää, että tulitikun sytyttäminen oli vain juoni, jonka avulla
näki reen, ja Smoke pani merkille, miten kaikkien silmät suuntautuivat
teräsvarppiin ja sorkkarautaan.
"Kuulimme vain erään huhun, vain huhun", mutisi Saltman painokkaasti ja
salaperäisesti.
"Emmekö mekin, Shorty ja minä, pääse mukaan?" kysyi Smoke innostuneesti.
Joku hihitti ivallisesti takajoukossa.
"Minne te aiotte?" kysyi Saltman.
"Entä keitä te olette?" väisti Smoke. "Poliisipatrulliko?"
"Vain asianharrastajia, vain asianharrastajia", vastasi Saltman.
"Se on tulenpalavan tosi, että olemme...", sanoi joku pimeästä.
"Kuulkaahan nyt", puuttui Shorty puheeseen, "enpä totisesti tiedä, ketä
tässä on pahimmin peijattu."
Kaikilta pääsi nauru.
"Tule nyt, Shorty, niin jatkamme matkaa", sanoi Smoke ja antoi koirille
lähtömerkin.
Muut kääntyivät heidän kantapäilleen.
"Oletteko jok'ainoa löylynlyömä?" ilkkui Shorty. "Kun tapasimme teidät,
olitte poispäin menossa, ja nyt ette tiedä matkanne päämäärää. Oletteko
kadottaneet osoitelapun?"
Ja Smoke edellä, Shorty ohjaustangossa kulki reki pääkatua noin
kuusikymmenmiehisen vartioston turvissa, joka miehellä työvarusteet
selässä. Kello oli kolme aamulla, ja ainoastaan yöhaaveilijat näkivät
juhlakulkueen ja saattoivat kertoa siitä Dawsonille seuraavana päivänä.
Puoli tuntia myöhemmin ystävykset riisuivat koiransa hirsimajansa
edustalla, ja kuusikymmentä seuralaista katseli puuhaa myrtynein ilmein.
"Hyvää yötä, kaverit", huusi Smoke ja sulki oven.
Viittä minuuttia myöhemmin valo oli sammuksissa, mutta vajaan puolen
tunnin kuluttua Smoke ja Shorty hiipivät ulos ja alkoivat valjastaa
pimeässä koiriaan.
"Hei, Smoke", sanoi Saltman ja tuli niin lähelle, että he saattoivat
hänet epäselvästi nähdä.
"Kas vain, enpä näemmä pääse teistä hevin eroon", vastasi Smoke
hilpeästi. "Missä toverinne ovat?"
"He menivät juomaan lasin lämpimikseen. Jättivät minut pitämään teitä
silmällä, ja sen aion totisesti tehdä. Mihin te hankkiudutte, Smoke?
Eroon ette meistä pääse, ja siksi voitte yhtä hyvin ottaa meidät
mukaanne. Olemmehan joka ainoa ystäviänne, kuten tiedätte."
"Toisinaan voi ottaa ystävänsä mukaan", vastasi Smoke vältellen,
"toisinaan ei. Nyt on sellainen kielteinen kerta. On parasta, että
menette levolle. Hyvää yötä."
"Tänä yönä ei nukuta. Ette tunne meitä, Smoke. Riipumme teissä kuin
takiaiset."
Smoke huokasi. "No hyvä, Bill, jos _välttämättä_ tahdotte ajaa
aikeenne läpi, niin minkäpä sille. Lähtekäämme nyt, Shorty, meillä ei
ole enää aikaa viivytellä."
Saltman päästi kimeän vihellyksen, kun reki lähti liikkeelle, ja
seurasi sitä. Mäen alta ja tasangolta kuului vartioitten vihellyksiä.
Shorty hoiti ohjaustankoa, Smoke ja Saltman kulkivat rinnakkain.
"Kuulkaahan, Bill", sanoi Smoke, "teen teille ehdotuksen. Tahdotteko
tulla mukaamme -- yksinänne?"
Saltman ei epäröinyt. "Ja jättää toverit tyhjille. Ei, parahin herra.
Tulemme kaikki yhdessä."
"Silloin on teillä ensivuoro", huudahti Smoke ruveten nyrkkeilyasentoon
ja pakottaen toisen tiepuolen syvään hankeen.
Shorty löi piiskalla koiria ja ajoi valjakkoineen etelää kohti,
yksinäisten kukkulamajojen välitse Dawsonin taakse vievää tietä. Smoke
ja Saltman kieriskelivät lumessa, toisiinsa kietoutuneina. Smoke oli
mielestään parhaassa kunnossaan, mutta lihaksikas ja karaistunut
Saltman oli kolmattakymmentä kiloa raskaampi ja sai hänet usein alleen.
Smoke makasi aivan hiljaa ja lepäsi. Mutta joka kerta, kun Saltman
koetti irroittautua hänestä ja lähteä, Smoke tarrasi häneen kiinni ja
painiskelu alkoi uudelleen.
"Kyllä teissä on miehelle vastus", tunnusti Saltman, kun hän kymmenen
minuuttia myöhemmin läähättäen istui hajareisin Smoken rinnalla. "Mutta
kykenen kellistämään teidät maahan joka kerta."
"Ja minä pidätän teidät paikoillanne joka kerta", puhkui Smoke. "Minun
ainoa tehtäväni on pidättää teitä. Minne luulette Shortyn tällä välin
ajavan?"
Saltman teki raivoisan yrityksen vapautuakseen ja oli vähällä onnistua.
Smoke tarttui hänen sääreensä, niin että hän kompastui suulleen. Mäen
alta kuului levottomia, kysyviä vihellyksiä. Saltman nousi istualleen
ja vihelsi kimeän vastauksen, mutta jäi Smoken alle. Tämä painoi hänet
selälleen ja istuutui hänen päälleen polvet vastustajansa
hauislihaksilla ja kourat hänen olkapäillään, pitäen siten häntä
maassa. Ja siitä asennosta muut kullankaivajat tapasivat heidät. Smoke
nousi nauraen pystyyn.
"No niin, hyvää yötä, veikot", sanoi hän ja alkoi nousta mäkeä
kuusikymmentä sydäntynyttä katkeran päättäväistä kullankaivajaa
kantapäillään.
Hän kääntyi pohjoista kohden, sivuutti sahan ja sairashuoneen ja alkoi
seurata jyrkkiä kallioita pitkin Moosehide-vuoren alla kulkevaa
jokitietä. Hän teki aimo kaarroksen intiaanikylän ympäri, jatkoi Moose
Creekin suulle ja kääntyi sitten seuralaistensa puoleen.
"Te teette lopun kärsivällisyydestäni", sanoi hän onnistuneesti
näytellen vihaista miestä ja lähti palaamaan Dawsonia kohti. Kahdesti
hän koetti kulkea tiettömän joen poikki jäälohkareröykkiöitten yli,
mutta muut seurasivat päättävästi perästä, ja kummallakin kerralla hän
luopui yrityksestä kääntyen jälleen Dawsonin puoleiselle rannalle. Hän
tallusti isonkadun alapäähän, kulki Klondyke-joen jään yli Klondyke
Cityyn ja sitten takaisin Dawsoniin. Kello kahdeksalta, kun päivä alkoi
sarastaa, hän laahusti Slavovitshin ravintolaan, jonka pöydät
täyttyivät tuokiossa ruokavieraista.
"Hyvää yötä, pojat", sanoi hän laskuaan maksaessaan.
Hän toisti "hyvän-yönsä" kavutessaan kotikummulle. Nyt, kun oli jo
täysi päivä, eivät miehet seuranneet häntä, vaan tyytyivät katselemaan,
miten hän meni majaansa.