Smoke ja Shorty tapasivat toisensa Elkhornin ravintolan nurkkauksella.
Edellinen näytti tyytyväiseltä ja kulki reippaasti. Shorty sitä vastoin
laahasi jalkojaan murheen murtamana ja ryhdittömänä.
"Minne matka?" tiedusti Smoke iloisesti.
"Mistä hiidestä sen tiedän", kuului lohduton vastaus. "Kunpa sen edes
tietäisi. Minulla ei ole mitään päämäärää. Pelasin robbertin cribbagea
Skiff Mitchellin kanssa ryypystä, ja nyt minä kaipaan niin kovasti
vaikka mitä, että kiertelen katuja nähdäkseni koiratappelun tai
katumellakan tai mitä tahansa sen tapaista."
"Minulla on sinulle tarjolla parempaa", vastasi Smoke. "Sen tähden olen
sinua etsiskellyt. Tule mukaan."
"Minne sitten?"
"Joen taakse, Dwight Sandersonin luo."
"Hänestä en ole milloinkaan kuullut", sanoi Shorty nyreästi. "Enkä
myöskään ole kuullut kenenkään asuvan joen takana. Miksi hän asuu
siellä? Onko hän hullu?"
"Hänellä on jotakin myytävää", nauroi Smoke.
"Eihän vain liene kysymys munista!" huudahti Shorty kasvoillaan pureva
kauhun ilme.
"Tule mukaan", sanoi Smoke. "Saat koettaa kymmenesti arvauskykyäsi
kulkiessamme jään poikki."
He laskeutuivat korkeata rantamäkeä kadun päähän ja tulivat
jäänpeittämälle Yukonille. Kolmen neljännesmailin päänsä, suoraan
vastapäätä, kohosi joen toinen ranta, jonka jyrkät kalliot muodostivat
monen sadan metrin korkuisena. Näille kallioille vei vähän kuljettu
tie, joka luikerteli pirstoutuneitten ja röykkiöiksi kerääntyneitten
jäänlohkareiden lomitse. Shorty kulki Smoken kantapäillä ja kulutti
aikaansa arvailemalla, mitä Dwight Sandersonilla oli kaupan.
"Peuroja? Kuparilöytöjä tai tiilivarastoja? Karhunnahkoja tai muita
turkiksia? Arpalippuja? Perunamaa?"
"Jo rupeaa polttamaan", rohkaisi Smoke. "Mutta paranna vielä."
"Kaksi perunamaata? Juustotehdas? Suoturvetta?"
"Ei ole hullummin arvattu. Sinulla ei ole edes tuhatta mailia perille
päästäksesi."
"Kivilouhimo?"
"Se on yhtä lähellä kuin perunamaa ja suoturve."
"Olehan vaiti, että saan ajatella. Nyt se tulee." Kymmenen minuuttia
meni äänettömyydessä. "Ei, Smoke, en huoli arvailla enempää. Jos se,
mitä ostattelet, muistuttaa yhtä paljon perunamaata kuin suoturvetta
ja kivilouhosta, en pääse puuhun enkä petäjään. Enkä liity
liikeyritykseen, ennen kuin olen nähnyt tavaran ja saanut sitä
arvostella. Mitä se on?"
"No niin, pian saat kyllä nähdä kortit pöydälle levitettyinä. Ole hyvä
ja katsele eteesi. Näetkö tuon tuvan savupatsaan? Siellä Dwight
Sanderson asuu. Hänellä on myytävänä kaupunkialue."
"Mitä muuta?"
"Siinä kaikki", nauroi Smoke.
"Kuulehan hiukan..." Shorty tarttui äkkiä toverinsa olkapäähän
pysähdyttäen hänet. "Et toki tarkoittane, että ostat kaupunkialueen
täältä koko kunniallisen yhteiskunnan ulkopuolelta?"
"Se on kymmenes arvauksesi, ja se sattui naulan kantaan. Tule mukaan."
"Odota silmänräpäys", pyysi Shorty. "Katsele ympärillesi -- ei mitään
muuta kuin kallioita ja mäentöyryjä, pelkkää hiiden hinkaloa. Missä
voisi kaupunki sijaita?"
"Hitto sen tietää."
"Siis et osta sitä kaupunkia varten?"
"Mutta Dwight Sanderson myy sen kaupungiksi", ilvehti Smoke. "Tulehan
vain, meidän on kiivettävä tästä."
Rinne oli jyrkkä ja kapea polku kiemurteli ylös vaarallisena kuin
Jaakopin tikapuut. Shorty manasi ähkyen ja murahdellen äkkikäänteitä ja
jyrkkiä pengermiä.
"Vai tästäkö kaupunkia! Täällähän ei ole edes postimerkin kokoista
tasaista paikkaa. Ja lisäksi tämä on joen huonompi ranta. Kaikki
liikenne kulkee toista rantaa myöten. Sinä olet lihansyöjä, Smoke,
sivistynyt mies -- tiedän sen. Ja senkin tiedän, ettet osta tätä maata
kaupunkia varten. Minkä tähden sinä, Herran nimessä, tämän siis ostat?"
"Luonnollisesti myydäkseni."
"Mutta muitten ihmisten pääruuvit eivät ole yhtä höllällä kuin
Sandersonin ja sinun."
"Ehkeivät samat ruuvit, Shorty. Aion ostaa tämän kaupunkialueen,
paloitella sen pikkupalstoihin ja myydä ne Dawsonin viisaille
ihmisille."
"Hm. Koko Dawson nauraa vielä sinulle, minulle ja kananmunille. Aiotko
jälleen ruokkia heidän naurunhimoaan?"
"Aion."
"Mutta se on kirotun kallista iloa, Smoke. Autoin sinua naurattamaan
heitä munajutussa, ja minun nauruosani maksoi lähes kymmenentuhatta
dollaria."
"Ali right. Ei sinun tarvitse tähän puuttua. Silloin saan itse kaiken
voiton. Mutta autettava sinun on minua kumminkin."
"Sen minä tietenkin teen. Ja sitten ne nauravat vielä enemmän minun
kustannuksellani. Mutta tällä kertaa en luovuta omaisuudestani
unssiakaan. -- Paljonko Sanderson pyytää? Pari sataa, vai?"
"Kymmenentuhatta. Mutta koetan saada viidellä."
"Sisään!" kuulivat he oveen koputettuaan Dwight Sandersonin vihaisesti
huutavan, ja tupaan tullessaan he näkivät ukon hääräilevän selkä
kumarassa lieden ääressä survoen säkkikangaskaistaleeseen käärittyjä
kahvipapuja.
"Mitä te tahdotte?" kysyi hän tylysti ja karisti survotun kahvin
pannuun, joka oli liedelle kootulla hiilikeolla.
"Pakinoida liikeasioista", vastasi Smoke. "Teidän kerrotaan
paaluttaneen tänne kaupunkialueen. Paljonko tahdotte siitä?"
"Kymmenentuhatta", kuului vastaus. "Ja nyt sanottuani saatte nauraa ja
talsia tiehenne. Siinä on ovi."
"Mutta minua ei lainkaan naurata. Tiedän, että on paljon parempiakin
hauskuuksia kuin kallioittenne kapuileminen. Tahdon ostaa
kaupunkialueenne."
"Vai niin, tahdotteko? Onpa hauska kuulla kerrankin järkevä sana."
Sanderson tuli vieraitten luo, joiden keskeen hän istahti asettaen
kätensä pöydälle ja levottomasti kahvipannua vilkuillen. "Olen sanonut
teille hintani enkä häpeä sen toistamista -- siis kymmenentuhatta. Nyt
voitte nauraa tai ostaa, samantekevä minulle."
Osoittaakseen välinpitämättömyyttään hän rummutti kovilla rystysillään
pöytää ja katseli kahvipannuaan. Minuutin kuluttua hän alkoi
yksitoikkoisesti hyräillä: "Tralalii tralalaa, tralalii tralalaa..."
"Kuulkaahan, herra Sanderson", sanoi Smoke. "Tämä kaupunkialue ei ole
kymmenentuhannen arvoinen. Jos se on niin arvokas, silloin se yhtähyvin
voi olla sadantuhannen arvoinen -- ja ettei se ole, sen tiedätte --
eikä se silloin ole edes kymmenen sentin arvoinen."
Sanderson rummutti rystysillään pöytää ja hyräili: "Tralalii
tralalaa", kunnes kahvi kuohahti yli pannun laitojen. Sen jälkeen kun
hän oli siirtänyt sen kuuman lieden toiselle laidalle, hän palasi
istumaan. "Paljonko tarjoatte?" kysyi hän Smokelta.
"Viisituhatta."
Shorty murahteli.
Jälleen seurasi hetkinen rummutusta ja rallattelua.
"Ette ole idiootti", sanoi Sanderson Smokelle. "Sanoitte, että ellei
sen arvo ole satatuhatta, ei se ole kymmentä senttiäkään. Ja kumminkin
tarjoatte siitä viittätuhatta. Siis se on sadantuhannen arvoinen."
"Ette voi ansaita kahtakymmentäkään senttiä siitä", vastasi Smoke
kiivaasti. "Ette, vaikka pysyisitte täällä siksi, kunnes mätänette."
"Siispä jään tänne ja mätänen", vastasi Sanderson sellaisella äänellä,
kuin se olisi ollut hänen viimeinen sanansa.
Hän ei välittänyt sen enempää vieraistaan, vaan jatkoi ruoan
valmistuspuuhiaan, aivan kuin olisi ollut yksikseen. Lämmitettyään
papumaljakkoaan ja leikattuaan viipaleen leipää hän kattoi aterian
yhdelle hengelle ja alkoi syödä.
"Näyttäkäähän papereitanne", sanoi Smoke vihdoin.
Sanderson kaiveli vuoteensa pääpuolta ja veti esiin pinkan papereita.
"Kaikki on reilassa ja selvänä", sanoi hän. "Tämä pitkä isosinettinen
on tullut aina Ottawasta asti. Kanadan hallitus itse tunnustaa
omistusoikeuteni tähän kaupunkialueeseen."
"Maksan teille viisituhatta", sanoi Smoke. Sanderson pudisti päätään.
"En osaa päättää, kumpi teistä on hullumpi", vaikeroi Shorty. "Tulehan
ulos silmänräpäykseksi, Smoke. Kuiskaan sinulle erään asian."
Smoke noudatti vastahakoisesti kumppaninsa kehoitusta.
"Etkö ole milloinkaan ajatellut", sanoi Shorty heidän seisoessaan
hangessa oven edustalla, "että tämän vihoviimeisen viheliäisen
kaupunkialueen molemmilla puolilla on mailimäärin vuorijonoja,
joita ei omista kukaan ja jotka voit saada haltuusi pelkillä
mittauskustannuksilla."
"Siinä se niksi juuri onkin", sanoi Smoke voitonvarmasti. "Jos tämä
kauppa ihmetyttää sinua, niin se ihmetyttää myös kaikkia muita. Ja
ihmetellessään he tulevat kilpaa juosten. Sinun hämmästyksesi osoittaa
sielutieteellisen laskelmani oikeaksi. Kuulehan nyt, Shorty: aion myydä
dawsonilaisille tavaraa, joka tekee lopun kananmunanaurusta. Tule
sisään jälleen."
"Vai niin", sanoi Sanderson heidän palatessaan, "siinäkö olette? Luulin
teidän jo menneen."
"No, mikä on viimeinen hintanne?" tiedusti Smoke.
"Kaksikymmentätuhatta."
"Maksan kymmenen."
"All right, siitä hinnasta myyn. Sitähän pyysin alusta pitäen. Mutta
milloin maksatte?"
"Huomenna, Luoteispankissa. Mutta haluan, että suostutte kahteen muuhun
seikkaan niistä kymmenestätuhannesta. Ensiksikin, kun saatte rahat, on
teidän matkattava alas jokea Forty Mileen ja jäätävä sinne talven
loppuun."
"Se on helppo täyttää. Entä edelleen?"
"Maksan teille kaksikymmentäviisituhatta, mutta te myönnätte
viisitoistatuhatta alennusta."
"Mielelläni." Sanderson kääntyi Shortyn puoleen. "Ihmiset väittivät
minua hulluksi, kun tulin tänne ja paalutin kaupunkialueeni", sanoi hän
ivallisesti. "Siinä tapauksessa olen kymmenentuhannen-hullu, vai mitä?"
"Klondyke on täynnä hulluja", oli ainoa, mitä Shorty sai vastatuksi,
"ja kun niitä on niin paljon, täytyy jonkun kai onnistuakin."