"Uusi itsemurha", kuului Shortyn ensimmäinen uutinen seuraavana
päivänä. "Tällä kertaa Phillips. Olen aavistellut sitä jo monta päivää."
"Meidän on keksittävä jokin tepsivä parannuskeino", mutisi Smoke. "Mitä
ehdotat, Shorty?"
"Kuka? Minäkö? En osaa ehdottaa mitään. Asiain täytyy mennä menojaan."
"Toisin sanoen: he kuolevat kaikki."
"Lukuunottamatta Wentworthia", sanoi Shorty katkerasti, sillä hän oli
pian alkanut tuntea samaa vastenmielisyyttä kuin kumppaninsa tuota
miestä kohtaan.
Smoke ei saattanut kyllin ihmetellä sitä, että Wentworth edelleen
säilyi taudilta. Miksi hän oli ainoa, joka ei saanut keripukkia? Miksi
Laura Sibley vihasi ja siitä huolimatta itkien ja vaikeroiden rukoili
miestä. Mitä hän pyysi mieheltä ja mitä tämä ei tahtonut hänelle antaa?
Useita kertoja Smoke meni Wentworthin tupaan ateriain aikana. Hän
havaitsi vain yhden epäilyttävän seikan: Wentworth piti hänen tuloaan
silmällä. Sitten hän koetti tutkistella Laura Sibleytä.
"Raaka peruna parantaisi teidät kaikki", sanoi hän ennustajattarelle.
"Tiedän sen. Olen nähnyt sen ennen."
Naisen silmien myöntävä välähdys, mikä sitten heti katosi katkeruuden
ja vihan ilmeen tieltä, johdatti Smoken oikeille jäljille.
"Miksi ette ottaneet mukaanne perunoita höyrylaivaan?" kysyi hän.
"Otimme kyllä. Mutta jokea noustessamme myimme ne eräälle Fort Yukonin
kauppiaalle. Meillä oli runsaasti säilykkeitä ja tiesimme niiden
säilyvän paremmin. Ne eivät palellukaan."
"Myittekö aivan kaikki?" kysyi Smoke.
"Myimme. Miten olisimme tällaista aavistaneet?"
"Mutta kenties jäi pari säkkiä jäljelle? Ymmärrättehän ... ne olivat
sattumalta joutuneet väärään kohtaan lastiruumaa?"
Nainen pudisti päätään, hiukan epävarmasti, oli Smoke huomaavinaan, ja
lisäsi: "Emme ole löytäneet yhtään perunaa."
"Mutta kenties niitä oli siellä?" intti Smoke.
"Mistä minä sen tiedän?" tiuskaisi nainen. "En ollut muonitusmestarina."
"Mutta Amos Wentworth oli", tokaisi Smoke. "No niin, sillä selvä. Mikä
on yksityinen mielipiteenne -- meidän kesken sanoen? Luuletteko
Wentworthilla olevan kätkössä edes hiukan perunoita?"
"En luule, varmasti hänellä ei ole. Miksi hän ne olisi kätkenyt?"
"Mikä esti hänet sitä tekemästä?"
Nainen kohautti olkapäitään.
Kuinka paljon Smoke naista haastattikin, ei hän saanut tätä myöntämään
mahdollisuutta, johon oli viitannut.
"Wentworth on sika", kuului Shortyn tuomio, kun Smoke kertoi hänelle
epäluuloistaan.
"Samoin Laura Sibleykin", sanoi Smoke. "Hän uskoo miehellä olevan
perunoita, mutta hän vaikenee siitä ja koettaa päästä vain itse niistä
osalliseksi."
"Mutta ukkeli ei anna vietellä itseään?" Shorty uhrasi muutamia
mehukkaimpia voimasanojaan syntiselle ihmisluonteelle. "Kalvakoon
keripukki heitä haudassakin -- sellaista palkkaa toivotan heille
Herraltamme, jota paitsi lähden nyt heti Wentworthin hökkeliin ja
möyhennän hänet pehmeäksi."
Mutta Smoke äänesti valtioviisauteen turvautumisen puolesta. Illalla,
kun leiri voihki ja nukkui tai voihki eikä nukkunut, hän astui
Wentworthin pimeään tupaan.
"Kuulkaahan, Wentworth", sanoi hän. "Minulla on tässä pussissa tuhannen
dollarin kultahiekka. Olen tämän maan rikkaita miehiä, ja minulla on
varaa toteuttaa päähänpistoni. Minua säälittää näiden sairasten
kurjuus. Pankaa yksi raaka peruna käteeni, ja kultahiekka on teidän.
Kas tässä, ottakaa."
Ja Smoke aivan ihastui, kun Amos Wentworth ojensi pimeässä kättään ja
otti kullan. Smoke kuuli hänen kaivelevan huopiaan ja tunsi sitten
kädessään esineen, joka ei ollut raskas kultapussi, vaan aivan selvästi
peruna, kananmunan kokoinen ja vielä lämmin toisen käden kosketuksesta.
Smoke ei jättänyt asiaa aamuun. Hän ja Shorty odottivat kahden
huonoimman potilaansa kuolevan millä hetkellä tahansa, ja niiden luokse
he kiiruhtivat. Tuhannen dollarin peruna oli survottu muhennokseksi,
kuorineen ja siinä olevine multanokareineen -- ja tätä paksua nestettä
he tiputtivat muutaman pisaran kerrallaan niihin kauheannäköisiin
reikiin, jotka olivat ennen olleet suun nimisiä. Koko yön Smoke ja
Shorty valvoivat vuorotellen antamassa perunavalmistetta sairaille,
hieromassa heidän hirveiksi turvonneita ikeniään, joissa hampaat olivat
putoamaisillaan, ja pakottivat heidät nielemään jok'ainoan pisaran tuota
kallisarvoista elämännestettä.
Seuraavana iltana oli kummankin potilaan tila parantunut ihmeellisesti,
melkein uskomattomasti. Kun perunavalmiste neljänkymmenenkahdeksan
tunnin kuluttua loppui, he olivat täydellisesti välttäneet vaaran, jos
kohta olivatkin kaikkea muuta kuin terveitä.
"Kuulkaahan, mitä aion tehdä", sanoi Smoke Wentworthille. "Minulla on
rahoja tallennettuna tässä maassa, ja minun maksuosoitukseni kelpaavat
missä tahansa. Maksan teille viisisataa dollaria jok'ainoasta perunasta
viidenkymmenentuhannen dollarin kokonaissummaan asti. Sillä saa sata
perunaa."
"Onko siinä kaikki kultahiekkanne?" kysyi Wentworth.
"On. Shortyn kanssa olen haalinut kokoon kaiken kultahiekkamme. Mutta
todellisuudessa olemme, hän ja minä, yhteensä monen miljoonan
arvoisia."
"Minulla ei ole perunoita", sanoi Wentworth lopuksi. "Toivoisin, että
minulla olisi. Antamani peruna oli ainoa. Olin säästänyt sitä koko
talven, koska pelkäsin saavani keripukin. Myin sen vain saadakseni
rahat höyrylaivamatkaan, sitten kun jokiliikenne alkaa."
Vaikka perunavalmiste oli loppunut, jatkui kummankin toipuvan
paraneminen kolmantenakin päivänä. Muut, jotka eivät olleet saaneet
perunavalmistetta, huononivat huononemistaan. Neljäntenä aamuna
haudattiin kolme hirvittävää ruumista. Shorty kesti vielä sen
toimituksen, sitten hän kääntyi Smoken puoleen:
"Sinä olet koettanut keinoasi. Nyt minä koetan omaani!"
Hän meni suoraa päätä Wentworthin majaan. Shorty ei kertonut
milloinkaan, mitä siellä tapahtui. Hän tuli sieltä rystyset verillä ja
kuin nylettyinä, eikä Wentworthin kasvoissa ollut ainoastaan
voimallisten nyrkiniskujen merkkejä, vaan hän kulki monta aikaa sen
jälkeen pää kallella ja niska jäykkänä. Tämän ilmiön selityksenä oli
neljä mustansinistä sormenjälkeä kaulan toisella puolella ja yksi
samanlainen toisella.
Sitten Smoke ja Shorty menivät yhdessä Wentworthin majalle, paiskasivat
isännän lumeen ja käänsivät koko tuvan sisustuksen ylösalaisin. Laura
Sibley kompuroi kirkuen paikalle ja auttoi ihastuneena heitä
etsimisessä.
"Te ette saa ainoatakaan perunaa, neiti hyvä, vaikka löytäisimme niitä
koko tynnyrin."
Mutta heidän vaivansa menivät hukkaan. Vaikka he kaivoivat möyheäksi
maapermannonkin, eivät he löytäneet mitään.
"Ehdotan, että paistamme häntä hiljaisella tulella, kunnes hän
tunnustaa", sanoi Shorty aivan tosissaan.
Smoke pudisti eväten päätään.
"Hän on murhamies", jatkoi Shorty. "Hän murhaa näitä viheliäisiä
poloisia yhtä julmasti kuin jos löisi heitä kirveellä kalloon, jopa
julmemminkin."
Meni päivä, minkä kuluessa he pitivät tarkasti silmällä Wentworthin
pienimpiäkin liikkeitä. Monesti hänen aikoessaan vesisanko kädessä
joelle he lähestyivät kuin sattumalta hänen majaansa, jolloin hän joka
kerta kiiruhti jälleen sisälle vedettä.
"Ne ovat kätkössä tuvassa", sanoi Shorty. Hän nousi pystyyn ja veti
kintaat käteensä. "Minä otan selvän siitä, vaikka minun olisi purettava
hirsi hirreltä koko kölsä."
Hän katseli Smokea, joka istui penkillä hajamielinen, ajatteleva ilme
kasvoillaan eikä ollut kuunnellut häntä.
"Mikä sinulla on?" kysyi Shorty harmistuneena. "Et toki liene saanut
keripukkia!"
"Minä koetan muistutella mieleeni erästä seikkaa."
"Mitä sitten?"
"En tiedä. Sepä se onkin harmillista. Mutta se johtaisi oikeille
jäljille, kunhan vain saisin palautetuksi sen mieleeni."
"Kuulehan, Smoke, heitä hiiteen turhat hiuksenhalkomiset", kehotti
Shorty. "Noudata neuvoani ja jätä aprikoiminen. Tule auttamaan minua
hökkelin hajoittamisessa. Minä panisin sen palamaan, ellen pelkäisi
samalla paistavani perunoita."
"Siinä se nyt on!" huudahti Smoke ja ponnahti pystyyn. "Sitä juuri
koetin palauttaa muistiini. Missä on lamppuöljykannu? Minä tulen
avuksesi, Shorty. Perunat ovat jo kuin kädessämme."
"Mitä minun on tehtävä?"
"Ei mitään muuta kuin mitä näet minun tekevän. Olenhan aina sanonut,
että kirjallisuuteen perehtymättömyydestä on haittaa, Klondykessakin.
Sen, mitä nyt teemme, olen oppinut eräästä kirjasta. Luin sen ollessani
aivan pieni pahainen, ja nyt siitä on meille hyvä apu."
Revontulten kalpeassa, vihreäsävyisessä loisteessa kumppanukset
hiipivät muutamia minuutteja myöhemmin Amos Wentworthin majalle.
Varovasti ja hiljaa he valelivat öljyllä seinähirsiä ja varsinkin oven
ja ikkunanpieliä. Sitten he raapaisivat tulta tikulla ja katselivat,
miten liekki alkoi nuoleskella öljyä. He vetäytyivät syrjään
tulenloisteen vahvetessa ja jäivät odottamaan.
He näkivät Wentworthin hyökkäävän ulos, katselevan hurjana tulipaloa ja
syöksyvän takaisin tupaan. Vajaan minuutin kuluttua hän oli jälleen
ulkona, raskas säkki selässään. Smoke ja Shorty loikkasivat hänen
kimppuunsa kuin kaksi nälkäistä sutta. Mies horjahti säkkinsä alle ja
Smoke koetteli kädellään ollakseen varma sen sisällyksestä. Sitten hän
tunsi Wentworthin käsivarsien kietoutuvan ranteisiinsa, ja miehen
kasvojen kääntyessä häneen päin hän näki, että ne olivat kalmankalpeat.
"Antakaa minulle kymmenen, ainoastaan kymmenen -- vain puoli tusinaa --
ja te saatte kaikki muut", huusi Wentworth. Hän irvisteli ja taivutti
päätään purrakseen Smokea jalkaan, mutta hillitsi itsensä ja alkoi
jälleen ruikuttaa rukouksiaan. "Vain puoli tusinaa. Minä aioin antaa ne
teille -- huomenna. Niin aioin. Ne ovat elämä! Ainoastaan puoli
tusinaa."
"Missä toinen säkki on?" ärjyi Shorty. "Sen olen syönyt", vastasi mies,
ja se oli selvästi suuri totuus. "Tämä säkillinen on vain jäljellä.
Antakaa minulle muutamia, niin saatte loput."
"Oletko syönyt ne!" karjaisi Shorty. "Koko säkillisen! Ja sillä aikaa
nuo poloiset ovat kuolleet saamatta ainoatakaan. Tästä saat, sika! Ja
tästä ... ja tästä ... ja tästä! Senkin sika! Senkin raato!"
Ensimmäinen potku sinkautti Wentworthin Smoken polvilta. Toisella
potkulla mies kierähteli lumessa. Mutta Shorty jatkoi potkimistaan.
"Varo varpaitasi", muuta Smoke ei sanonut.