Sinä yönä ei ainoastaan Jones kuollut, vaan eräs polttopuujoukkueen
voimakkaimpia miehiä hirttäytyi. Ja seurasi sarja surkeita päiviä.
Yhden viikon Smoke karaisi luontoaan voidakseen täyttää tehtävänsä,
lisäsi liikuntoa ja teeannoksia. Hänen oli pakko antaa lomaa
työmiehilleen, milloin yhdelle, milloin kahdelle, kolmelle kerrallaan.
Hän teki havainnon, että kaikista hoitotavoista liikunto oli
sopimattominta keripukissa. Hupenevalla hautausjoukolla oli alituisesti
työtä, ja puolikymmentä hautaa oli aina kaivettava etukäteen asukkaita
odottamaan.
"Ette olisi voinut valita kurjempaa leiripaikkaa", sanoi Smoke Laura
Sibleylle. "Nyt olette kapeassa, idästä länteen kulkevassa solassa,
jonne ilta-aurinko ei pääse paistamaan korkeitten vuorenseinämäin
takaa. Tänne ei pilkahdakaan auringonsädettä moneen kuukauteen."
"Mistä olisin sen saattanut tietää?"
Smoke kohautti olkapäitään. "Miksette olisi saattanut sitä tietää?
Tehän arvelitte osaavanne johtaa sata hölmöä kultakaivokselle."
Nainen vilkuili vihaisesti häneen ja ontui tiehensä. Tullessaan
muutamaa minuuttia myöhemmin tarkastamasta nurisevaa potilasjoukkoa,
joka oli kuusenhavuja leikkelemässä, Smoke näki ennustajattaren menevän
Amos Wentworthin tupaan ja seurasi jäljestä. Ovella hän kuuli naisen
vikisevän, rukoilevan äänen.
"Ainoastaan minulle", pyysi nainen Smoken astuessa sisään. "En puhu
siitä kenellekään."
Kumpikin katseli levottomasti tulijaan, ja Smoke oli varma siitä, että
heillä oli jotakin erikoista tekeillä, ja hän kirosi itsekseen, kun ei
ollut jäänyt kuuntelemaan.
"Näyttäkää!" käski hän karskisti.
"Mitä se on?" "Mikä on mitä?" vastasi Amos Wentworth jurosti. Eikä
Smoke tullut sen viisaammaksi.
Asema kävi yhä uhkaavammaksi. Kuolinluettelo piteni tässä pimeässä
luolassa, jonne aurinko ei milloinkaan paistanut. Joka päivä Smoke ja
Shorty tutkivat toistensa suun nähdäkseen, oliko nielu ja limakalvo
alkanut vaaleta -- keripukin ensimmäinen, varma merkki.
"Minä luovun leikistä", sanoi Shorty eräänä iltana. "Olen ajatellut
asiaa ja jätän koko homman. Orjain piiskurina saattaisin olla, mutta
raajarikkoisten pieksäminen menee yli voimieni. Ne huononevat
huononemistaan. Ei ole enää kahtakymmentä miestä, jotka voisin ajaa
työhön. Liikunto ei ole hyväksi."
"Minä olen tullut samaan johtopäätökseen", vastasi Smoke. "Jätämme
työhön vain kymmenkunta. Ne saavat olla apunamme. Voimme antaa niiden
vuorotella. Ja kuusenhavuteen juottamista jatkamme."
"Se ei auta."
"Arvelenpa melkein samaa, mutta ei se vahingoitakaan."