Sinä yönä ei leirissä nukuttu. Tunnin toisensa jälkeen Smoke ja Shorty
olivat sairaskäynneillä kaataen elähdyttävää perunavalmistetta,
neljänneslusikallisen kerrallaan, jokaisen potilaan hirveännäköiseksi
turvonneeseen suuhun. Ja seuraavana päivänä toinen jatkoi työtä toisen
nukkuessa.
Kuolemantapauksia ei enää sattunut. Heikoimmatkin potilaat alkoivat
toipua hämmästyttävän nopeasti. Miehet, jotka olivat maanneet selällään
viikkomääriä, kömpivät kolmen päivän perästä vuoteistaan ja
koikkelehtivat kainalosauvojen varassa. Ja aurinko, joka oli matkannut
kaksi kuukautta pohjoista kohti, kurkisti samana päivänä ensimmäisen
kerran vuoren harjanteen takaa.
"Ei ainoatakaan perunaa!" sanoi Shorty itkevälle ja rukoilevalle
Wentworthille. "Teissä ei ole keripukin varjoakaan. Olette pistänyt
poskeenne kokonaisen säkillisen perunoita ja olette turvattu keripukkia
vastaan vähintään kahdeksikymmeneksi vuodeksi."
"Annan teille erään neuvon", sanoi Smoke Wentworthille. "Nämä ihmiset
paranevat pian, Shorty ja minä lähdemme täältä viikon kuluttua --
täällä ei ole ketään teitä puolustamassa, kun miehet hyökkäävät
kimppuunne. Tuossa on tie. Dawsoniin on kahdeksantoista päivän matka."
"Pudistakaa pian tämän laakson lumet jaloistanne", yhtyi Shorty,
"muuten muuttuu se, mitä minä teille tein, leikiksi sen rinnalla, mitä
nämä toipilaat tekevät."
"Hyvät herrat, pyytäisin teiltä erästä asiaa", ruikutti Wentworth.
"Olen outo tällä seudulla. En löydä tietä. Antakaa minun seurata
mukananne. Maksan tuhat dollaria, jos saan matkata kanssanne."
"Totta kai", sanoi Smoke kujeellisesti hymyillen. "Jos Shorty suostuu
siihen."
"Kuka? Minäkö?" Shorty suoristihen koettaen näyttää mahdollisimman
majesteettiselta. "Minä en ole suorastaan mikään. Puuta pureva toukka
on tuhat kertaa ylpeämpi minua. Minä olen täi, sontiainen, kaalimadon
veli ja lihakärpäsen poika. Minä voin häpeämättä seurustella
kaikkinaisten ryömiväisten, matelevaisten ja haisevaisten kanssa. Mutta
minäkö matkaisin tuon hylkiön toverina! Tiehenne, raato!"
Amos Wentworth läksi yksin taipalelle vetäen reessä niin suurta
muonamäärää kuin hän tarvitsi päästäkseen Dawsoniin. Mailin päässä
tiellä Shorty saavutti hänet.
"Tulkaahan tänne puheilleni", kuului Shortyn tervehdys. "Tulkaa tänne.
Sukkelasti vain. Ja tänne ne!"
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vikisi Wentworth ja vapisi
muistellessaan Shortyn hänelle käsin ja jaloin antamaa löylytystä.
"Meidän tuhat dollariamme, ettekö sitä ymmärrä? Se tuhannen dollarin
kultahiekka, millä Smoke osti teiltä yhden pienen, vaivaisen perunan.
Tänne se vain!"
Ja Amos Wentworth ojensi hänelle kultapussin.
"Purkoon teitä haisunäätä ja menehtykää vesikauhuun", hyvästeli Shorty.