Kello oli neljänneksen yli puoliyön. "Annie Minen" iso sali oli täynnä
väkeä, ja suhisevat kamiinat, joita ilmanvaihdon puute auttoi,
paahtoivat avaran huoneen kuumaksi kuin horna. Pelimarkat kilisivät ja
_crap_-pöydän äärestä kuuluva pelimeteli muodosti yksitoikkoisen
perussävelen, jota puheensorina säesti: miehiä istui ja seisoi
keskustelemassa ryhmissä tai kaksi, kolme yhdessä. Kullanpunnitsijoilla
oli kova kiire vaakojensa ääressä, sillä kultahiekka kävi rahasta, ja
jokainen tiskin luona juotu maljakin oli maksettava punnitsijoille.
Huoneen seinät olivat tervatuista hirsistä, joita vielä peitti kaarna,
ja hirsien välistä erotti selvästi jäkälätilkkeen. Tanssisalista, jonne
vievä ovi oli auki, kuului erään virginialaisen _reelin_ iloinen
sävel, jota soitettiin pianolla ja viululla. Aivan äsken oli pidetty
kiinalaiset arpajaiset, ja päävoiton saaja oli pannut saaliinsa vaakaan
ja oli parhaillaan sitä juomassa puolenkymmenen hyvän veikon kanssa.
Cultus-George, pitkä, lujatekoinen Circle Cityn intiaani, nojasi
hajamielisenä ja synkkänä seinään. Hän oli sivistynyt intiaani, mikäli
valkoisen miehen tavoin eläminen on sivistystä, ja hän oli syvästi
loukkaantunut, oli ollut jo kauan. Vuosikausia hän oli tehnyt työtä
valkoisen miehen rinnalla kuin valkoiset miehet ja usein paremminkin
kuin he. Hänellä oli samanlaiset housut kuin heillä ja samanlaiset
vankat alushousut ja lämpöiset paidat. Hän prameili komealla kellollaan
kuin he, kampasi lyhyet hiuksensa toiselle korvalliselle ja söi
samanlaisia aterioita -- sianlihaa, papuja ja jauhoruokia, ja kumminkin
häneltä kiellettiin heidän parhain nautintonsa ja palkintonsa: whisky.
Cultus-George oli mies, joka ansaitsi rahaa. Hän oli tehnyt valtauksia,
ostanut ja myynyt niitä. Hän oli ollut palkattuna osanottajana
kullanetsintäretkillä ja oli itse varustanut samanlaisia retkikuntia.
Nyt hän oli koirainvuokraaja ja tavaranvälittäjä. Hänen kukkaronsa
pullotti kultahiekkaa. Hänellä oli varaa maksaa vaikka miten monta
ryyppyä. Mutta silti ainoakaan kapakanisäntä ei tahtonut tarjoilla
hänelle. Ainoastaan salaisia, kalliita kiertoteitä hän saattoi saada
ryypyn. Hän oli tuntenut syvää katkeruutta tästä puolueellisuudesta jo
vuosikausia. Ja tänä iltana hän oli erikoisen janoinen ja myrtynyt ja
vihasi entistä katkerammin valkoisia miehiä, joiden kanssa hän niin
sitkeästi kilpaili.
Virginia-_reel_ tanssisalissa päättyi hurjaan piirihyppyyn.
Ja parit virtailivat juuri leveästä ovesta isoon saliin --
miehet turkeissa ja mokkasiineissa, naiset pehmeissä, ilmavissa
valkopuvuissa,silkkisukissa ja tanssikengissä -- kun ulko-ovi revähti
auki ja Smoke Bellew horjui menehtyneenä sisään.
Kaikkien silmät suuntautuivat häneen, ja melu alkoi hiljetä. Hän koetti
puhua, veti käsistään kintaansa, jotka jäivät heilumaan hihnoihinsa, ja
karisteli jääpuikkoja, joita oli muodostunut hänen partaansa
viidenkymmenen mailin taipaleella. Hän seisahtui epäröiden, meni sitten
tiskin ääreen ja nojasi kyynärpäänsä siihen.
Vain crap-pöydässä pelaava mies jatkoi arpanappuloittensa viskelyä ja
huutamistaan, päätään kääntämättä: "Kas niin, kaikki kuutosia -- tulkaa
nyt! Tulkaa nyt!"
"Mikä on, Smoke?" kysyi Matson, "Annie Minen" omistaja.
Äärimmäisellä ponnistuksella Smoke sai avatuksi suunsa. "Minulla on
muutamia koiria tuolla ulkona -- kuolemanväsyneinä", sanoi hän
sortuneella äänellä. "Menköön joku huolehtimaan niistä, sitten kerron,
mistä on kysymys."
Muutamalla lyhyellä lauseella hän selosti tilanteen. Crapinpelaaja oli
jättäen pöydälle rahansa ja yhä edelleen heltymättömät kuutosensa
tullut Smoken luo ja virkkoi ensimmäisenä:
"Meidän on tehtävä jotakin. Selvä se. Mutta mitä? Teillä on ollut hyvä
tilaisuus miettiä. Mikä on suunnitelmanne? Antaa kuulua."
"Niin", sanoi Smoke, "tällä tavoin olen ajatellut. Meidän on
lähetettävä sinne pari kevyttä rekeä. Sanokaamme sata naulaa ruokaa
kummassakin. Mutta heidän on pidettävä hoppua. Varminta on lähettää
viisi sellaista rekeä heti ja parhaat, voimakkaimmat ja nopeimmat
koirat. Mutta niiden on lähdettävä nyt aivan heti. Niiden tullessa
perille ovat intiaanit onnellisimmassakin tapauksessa saaneet elää
murua näkemättä kolme päivää. Ja kohta kun olemme saaneet nämä reet
lähetetyksi, on meidän lähdettävä viemään raskaasti lastattuja rekiä.
Vanhusten ja pikkulasten tähden menee ainakin viisi päivää, ennen kuin
intiaanit ovat täällä. No, mitä aiotte tehdä?"
"Panna toimeen keräyksen muonanostoa varten", sanoi crapinpelaaja.
"Minä maksan muonan", aloitti Smoke kärsimättömästi.
"Mitä vielä", keskeytti toinen. "Tämä ei ole vain teidän asianne. Se
kuuluu meille kaikille. Noutakaa pesuvati. Se on minuutissa tehty. Ja
tässä on vähän alkua."
Hän veti taskustaan raskaan kultapussin, avasi sen ja antoi karkean
kultahiekan ja pienten kultakimpaleitten virrata siitä vatiin. Muuan
vieressä seisova mies tarttui kiroten pussin suuhun estäen kullan
valumasta. Seitsemän, kahdeksan unssia oli jo ennättänyt juosta vatiin.
"Tule järkiisi", huudahti hän. "Et sinä ole ainoa kultapussin omistaja.
Päästä minutkin vuorooni."
Miehet tunkeilivat kilvan vadin ääreen antamaan avustustaan, ja
kaikkien saatua tahtonsa toteutetuksi Smoke nosti raskasta vatia
molemmin käsin ja hymyili.
"Tällä saa heimolle muonaa koko talveksi", sanoi hän. "Nyt on vain
hankittava koirat. Viisi kevytkäpäläistä valjakkoa."
Ehdotettiin kymmenkuntaa valjakkoa, ja koko kullankaivajaleiri piti
suukopua ja väitteli, hyväksyi ja hylki, aivan kuin se olisi ollut
erikoinen varta vasten asetettu komitea.
"Vai teidän vetohärkänne tässä!" sai pitkä Bill Haskell kuulla.
"Ne jaksavat vetää", kerskasi Bill loukkautuneena.
"Jaksavat kyllä", myönnettiin. "Mutta niillä ei ole vauhtia
ruumiissaan, ei puolen sentin edestä. Sen ne ovat lastanneet raskaihin
kuormiin."
Kohta kun jokin valjakko oli valittu, läksi sen omistaja puolenkymmenen
avustajan kanssa sitä valjastamaan ja matka valmistuksia tekemään.
Eräs koirainomistaja tarjosi koiriaan, mutta pyysi anteeksi sitä, ettei
voinut ruveta niiden ajajaksi, kun hänen kätensä oli siteissä. Sen
valjakon Smoke otti nimiinsä välittämättä muiden väitteistä, että hän
oli liiaksi rasittunut.
Viisi valjakkoa oli valittu, ja niitä valjastettiin ja kuormitettiin
parhaillaan, mutta komitea oli hyväksynyt vain neljä ajomiestä.
"Onhan Cultus-George", huudahti joku. "Hän on nopea ajaja ja virkeä ja
levännyt."
Kaikkien katseet kääntyivät intiaaniin, mutta hänen kasvonsa olivat
ilmeettömät, eikä hän virkkanut mitään.
"Te saatte ottaa yhden valjakon", sanoi Smoke hänelle.
Pitkä intiaani ei vastannut vieläkään. Kaikkien läpi sävähti kuin
sähkövirta, tietoisuus siitä, että jotakin epämiellyttävää tulisi
tapahtumaan. Syntyi nopeaa liikehtimistä, kaikki kerääntyivät piiriin
Smoken ja Cultus-Georgen ympärille. Ja Smoke ymmärsi, että hänet oli
äänettömällä sopimuksella valittu toveriensa edustajaksi siinä,
mitä nyt tapahtui ja tapahtuisi. Hän oli suuttunut. Hänestä oli
käsittämätöntä, että joku ihminen, joka oli ollut läsnä vapaaehtoisessa
avunkeräyksessä, saattoi omalta kohdaltaan kieltäytyä. Sittemmin
osoittautui myöskin, ettei Smoke ymmärtänyt syytä Cultus-Georgen
menettelyyn -- hän ei voinut uneksiakaan, että intiaani oli vapaa
ahneudesta.
"Luonnollisesti te otatte valjakon", sanoi Smoke.
"Paljonko maksatte?" kysyi Cultus-George.
Kaikki kullankaivajat päästivät uhkaavan murinan, ja heidän kasvonsa
vääristyivät kiukusta. He tunkeutuivat intiaanin ympärille kädet
nyrkissä tai sormet koukussa valmiina iskemään kiinni.
"Odottakaahan hetkinen, pojat", huusi Smoke. "Hän ei ehkä ymmärrä.
Antakaa minun selittää hänelle. Kuulkaa, George. Ettekö käsitä, ettei
kukaan ota maksua. He kaikki tekevät sen ilmaiseksi pelastaakseen
kaksisataa intiaania kuolemasta nälkään." Hän vaikeni antaakseen
sanojensa vaikuttaa.
"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.
"Odottakaa, toverit! -- Kuulkaa, George. Koettakaahan ymmärtää,
mikä on kyseessä. Ne nälkään nääntyneet ihmiset ovat omaa rotuanne. He
kuuluvat toiseen heimoon, mutta ovat joka tapauksessa intiaaneja. Nyt
olette nähnyt, mitä valkoiset miehet tekevät -- he ovat antaneet
kultahiekkaansa, lainanneet koiransa ja rekensä ja kilpailevat siitä,
kuka saa lähteä retkelle. Ainoastaan parhaat miehet pääsevät
ensimmäisiä rekiä ohjaamaan. Katsokaahan tuota Paksua-Olsenia. Hän oli
nostaa tappelun, kun häntä ei tahdottu päästää mukaan. Teidän tulisi
olla ylpeä siitä, että kaikki ihmiset pitävät teitä ensimmäisen luokan
koirainajajana. Tässä ei ole kysymys siitä, miten paljon, vaan siitä,
miten nopeaan."
"Miten paljon?" sanoi Cultus-George.
"Lyökää se hengiltä! Halkaiskaa sen kallo! Kylvettäkää se tervassa ja
höyhenissä!" sateli hurjia huudahduksia metelissä, mikä nyt syntyi.
Tämän myrskyn keskellä seisoi Cultus-George järkähtämättömänä, mutta
Smoke tyrkki raivokkaimpia takaisin ja huusi:
"Odottakaa! Kuka täällä on käskijänä?" Meteli vaimeni. "Noutakaa
köyttä", sanoi hän rauhallisesti. Cultus-George kohautti olkapäitään,
ja hänen kasvolihaksensa värähtivät yrmeästi ja pilkallisesti. Hän
tunsi valkoiset miehet. Hän oli vaeltanut kyllin kauan heidän
keskuudessaan ja syönyt heidän jauhojaan ja sianlihaansa ja papujaan,
niin että hän tiesi, mitä maata he olivat. He olivat lainkuuliaista
väkeä. Sen hän tiesi varsin hyvin. He rankaisivat aina lainrikkojaa.
Mutta hän ei ollut tehnyt mitään lainrikosta. Hän tunsi heidän lakinsa.
Valkoisen miehen laki ei määrännyt rangaistusta niille, jotka tekivät
palkasta työn ja pyysivät siitä korkean hinnan. Kaikki vaativat
työstään palkan ja mahdollisimman korkean. Hän ei nyt tehnyt mitään
muuta, ja sen hän oli oppinut heiltä itseltään. Lisäksi, ellei hän
kelvannut heidän juomatoverikseen, ei hän myöskään kelvannut
harjoittamaan hyväntekeväisyyttä heidän kanssaan.
Ei Smokella eikä muilla ollut aavistustakaan siitä, mitä liikkui
Cultus-Georgen päässä ja mikä aiheutti hänen menettelynsä. He eivät
tulleet ajatelleeksi, että he ymmärsivät Cultus-Georgen vaikuttimia
yhtä vähän kuin tämä heidän. Heistä hän oli itsekäs elukka ja he
samanlaisia hänen mielestään.
Kun köysi tuotiin, panivat pitkä Bill Haskell, Paksu-Olsen ja
crapinpelaaja hyvin kömpelösti ja mielettömällä kiireellä silmukan
intiaanin kaulaan ja viskasivat köyden kattoparrun yli. Kymmenkunta
miestä tarttui roikkuvaan päähän valmiina vetämään. Cultus-George ei
ollut nostanut sormeaankaan vastaan. Hän piti tätä kaikkea pelkkänä
uhkailuna -- peijauksena. Valkoiset miehet olivat taitavia peijaamaan.
Eikö poker ollut heidän mielipelinsä? Eivätkö he kauppoja tehdessään
aina peijanneet vastapuolta?
"Odottakaa,", käski Smoke. "Sitokaa hänen kätensä. Eihän ole tarkoitus
nostaa häntä köyttä kiipeämään."
Lisää pelottelua, ajatteli Cultus-George ja antoi vastustelematta sitoa
kätensä selän taakse.
"Nyt teillä on viimeinen tilaisuus pelastaa henkenne", sanoi Smoke.
"Suostutteko ajomieheksi?"
"Paljonko maksatte?" sanoi Cultus-George.
Ihmetellen itseään, että saattoi sen tehdä, ja samalla suuttuneena
intiaanin suunnattomasta itsekkyydestä Smoke antoi merkin. Eikä
Cultus-George ollut vähemmän ihmeissään tuntiessaan silmukan äkkiä
kiristyvän ja nostavan hänet lattiasta. Silmänräpäyksessä hänen jäykkä
ilmeensä katosi, ja hänen kasvonsa ilmaisivat nopeassa sarjassa
hämmästystä, vihaa ja tuskaa.
Smoke katseli kärsien. Tämä oli hänelle uutta, hirveätä. Intiaanin
ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti, sidotut kädet koettivat
vapautua kahleistaan, ja kurkku korahteli tukehtuneesti. Äkkiä Smoke
kohotti kätensä.
"Laskekaa alas!" käski hän.
Nurkuen rangaistuksen lyhyyttä miehet laskivat Cultus-Georgen köydessä
lattialle. Hänen silmänsä olivat pullistuneet ja verestävät, eivätkä
jalat tahtoneet kannattaa häntä, vaan hän horjahteli edestakaisin, yhä
ponnistellen saadakseen kätensä vapaiksi. Smoke työnsi sormensa hänen
kaulansa ja köyden väliin höllentäen silmukkaa. Cultus-Georgen rinta
kohoili voimakkaasti, ja hän alkoi vähitellen saada henkeä.
"Rupeatteko ajomieheksi?" kysyi Smoke.
Cultus-George ei vastannut. Hän veti jälleen henkeään.
"Niin, me valkoiset miehet olemme hirviöitä", sanoi Smoke hetken
kuluttua harmissaan osasta, jota oli joutunut esittämään. "Me voimme
myydä sielummekin kullasta, mutta joskus me unohdamme itsemme, alttiina
vaikka mihin, ja teemme mitä tahansa, välittämättä siitä, mitä se
meille maksaa. Ja silloin ei ole hyvä leikitellä kanssamme. Me tahdomme
nyt tietää: lähdettekö mukaan ajomieheksi?"
Cultus-George taisteli itseään vastaan. Hän ei ollut pelkuri. Kenties
pelottelu oli nyt saavuttanut äärimmäisen rajansa, ehkä hän oli hullu,
jos antoi myöten? Ja hänen miettiessään kidutti Smokea salainen
levottomuus, että itsepäinen villi antaisi hirttää itsensä
härkäpäisyydessään.
"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.
Smoke kohotti kättään merkiksi.
"Minä lähden", sanoi Cultus-George hyvin nopeasti, ennen kuin silmukka
ehti kiristyä.