II.

Tuntia myöhemmin he selvisivät huipusta, sivuuttivat Bald Buttesin

kulkien terävästi mutkittelevan jokilaakson läpi ja saapuivat jyrkälle,

paljaalle rinteelle, joka vietti Porcupine-joelle. Shorty, joka oli

kärjessä, pysähtyi äkkiä ja Smoke pidätti koiria. Alhaalta tuli kulkue

ihmisiä heitä kohti hajanaisessa järjestyksessä: viimeinen oli runsaan

neljännesmailin päässä.

"Ne liikkuvat hitaasti kuin hautajaissaattue", huomautti Shorty.

"Niillä ei ole koiria", sanoi Smoke.

"Ei, siellä on pari miestä, jotka vetävät rekeä."

"Mutta katsohan, tuolla kaatui mies. Siellä on jotakin hullusti,

Shorty. Heitä on varmasti kaksisataa henkeä."

"Siellä on koko heimo. Niillä on lapset muassaan."

"Minä voitan!" vakuutti Shorty. "Vihje on aina vihje, sanopa mitä

tahansa. Tuossa näet nyt kohtalon -- katso sitä! Se nousee haudasta kuin

lauma vainajia."

Nähdessään molemmat miehet intiaanit olivat päästäneet hurjan

riemuhuudon ja parantaneet vauhtiaan.

"Katso ensimmäisen kasvoja", sanoi Smoke. "Nälkä -- siinä koko

arvoitus. Ne ovat syöneet koiransa."

"Ne pistävät meidät varmasti poskeensa, ellemme pelasta nahkaamme. Ne

näyttävät kyllin nälistyneiltä. Halloo, lurjukset, mikä teillä on?

Älkää katsoko tuolla tavoin koiriimme. Ne eivät ole pataan tarkoitetut,

kuten hyvin tiedätte."

Ensimmäiset olivat ennättäneet jo paikalle ja kerääntyivät heidän

ympärilleen, oihkien ja valittaen jollakin oudolla murteella. Smokesta

näky oli hirvittävä. Se oli aivan selvästi nälänhätää. Intiaanien

sisäänpainuneet kasvot pingottuneine ihoineen muistuttivat luurangon

pääkalloja. Pörröiset nahkapukineet ja turkit roikkuivat siekaleina, ja

Smoke ymmärsi syyn siihen, kun näki kuihtuneen lapsen erään naisen

selässä imeskelevän ja purra matustelevan likaista nahkaretaletta.

"Matkoihinne! -- Pois tieltä!" huusi Shorty englanniksi koetettuaan

turhaan vähäistä intiaanikielentaitoaan.

Nuorukaiset, naiset ja lapset horjuivat ja kompastelivat vapisevilla

jaloillaan ja jatkoivat tungeskeluaan, ja heidän mielipuolen silmissään

oli samalla kertaa menehtynyt, raukea ilme ja hurjan pyyteen hehku.

Eräs voihkiva nainen huojui Shortyn ohi ja viskautui kädet levällään

himokkaasti reen päälle. Häntä seurasi läähättävä ukko, joka vapisevin

sormin koetti kiskaista irti sideköyttä päästäkseen ruokasäkkeihin

käsiksi. Koko joukkio tunkeutui heidän ympärilleen, ja taistelu oli

välttämätön.

Aluksi Smoke ja Shorty työnsivät ja tyrkkivät intiaaneja takaisin.

Sitten he torjuivat koirapiiskansa kahvalla ja nyrkeillään

nälkiytynyttä ihmisjoukkoa, jonka taustan muodostivat voihkivat ja

valittavat naiset ja lapset. Reen sideköysi katkaistiin kymmenestä

kohdasta. Miehet heittäytyivät suulleen lumeen ja koettivat kiskoa

käsiinsä ruoka-aineita, välittämättä potkuista ja iskuista, joita

heihin sateli. Heidät täytyi nostaa ja paiskata pois. He olivat niin

heikkoja, että kaatuivat heikoimmastakin sysäyksestä tai iskusta.

Intiaanien avuton voimattomuus pelasti Smoken ja Shortyn tappiosta.

Viidessä minuutissa hyökkäävien intiaanien muuri oli muuttunut

röykkiöiksi kaatuneita, jotka ähkyivät ja vikisivät lumessa ja itkivät

ja huusivat, kun heidän tuijottavat, raukeat silmänsä suuntautuivat

ruokatavaroihin, jotka merkitsivät heille elämää ja nostivat veden

heidän suuhunsa. Takaa kuului naisten ja lasten ulina.

"Olkaa hiljaa! Olkaa toki hiljaa!" huusi Shorty ja tukki sormilla

korvansa, ponnistelusta läähättäen. "Vai sinä!" ärjäisi hän, hypähti

eteenpäin ja tempaisi veitsen mieheltä, joka ryömi vatsallaan lumessa

ja koetti pistää johtajakoiraa kurkkuun.

"Tämä on kamalaa", mutisi Smoke.

"Minä olen aivan menehdyksissä", vastasi Shorty palatessaan Brightia

pelastamasta. "Olen todella ihan hiessä. No, mitä teemme tuolle

hullujen laumalle?"

Smoke pudisti päätään. Hän oli nyt ratkaissut pulman. Eräs intiaani

ryömi heitä kohti, ainoa silmänsä suunnattuna Smokeen reen asemesta, ja

Smoke saattoi nähdä, miten järki koetti kamppailla katseesta esiin.

Shorty muisti iskeneensä miestä nyrkillä toiseen silmään, joka nyt oli

ajettunut umpeen. Intiaani kohottautui kyynärpäittensä varaan ja sanoi:

"Minä Carluk. Minä hyvä siwash. Minä ymmärtää Boston-mies. Minä

hyvin nälkä. Koko kansa hyvin nälkä. Koko kansa ei ymmärtää Boston-mies.

Minä ymmärtää. Minä syödä nyt ruoka. Koko kansa syödä nyt ruoka. Me

ostaa ruoka. Me paljon kulta. Ei kukaan ruoka. Kesä ei tulla yksi ainoa

lohi Milk River. Talvi ei tulla yksi ainoa peura. Ei kukaan ruoka. Minä

puhuu koko kansa puolesta. Minä sanoo, Boston-mies tulee Yukon.

Boston-mies paljon ruoka. Boston-mies tahtoa kulta. Me ottaa kulta,

Yukon, Boston-mies antaa ruoka."

Hän alkoi kuihtuneilla sormillaan hapuilla vyöstään ottamansa kukkaron

vetorihmaa.

"Te pitää liian suuri melu", ärähti Shorty vihaisena. "Sano naisille,

sano pikkulapsille, kita kiinni!"

Carluk kääntyi ja sanoi jotakin uliseville naisille. Muut nuoret

miehet, jotka olivat kuunnelleet, huusivat jotakin käskevällä äänellä,

naiset vaikenivat vähitellen ja tyynnyttelivät lapsia. Carluk lakkasi

kopeloimasta kukkaronnuoraa ja kohotti sormiaan monta kertaa

perätysten.

"Kansa kuolla", sanoi hän.

Smoke luki hänen merkeistään, että heimosta oli kuollut

seitsemänkymmentäviisi nälkään.

"Minä ostaa ruoka", sanoi Carluk, jonka oli nyt onnistunut saada

kukkaronsa auki ja vetää esiin iso kimpale raskasta metallia. Muut

seurasivat hänen esimerkkiään, ja joka taholla näkyi samanlaisia

kimpaleita. Shorty siristeli silmiään.

"Kuparia! Raakaa punaista kuparia! Ja ne luulevat sitä kullaksi!"

huudahti hän.

"Ja ne kurjat ovat panneet kaiken toivonsa siihen", mutisi Smoke.

"Katsohan. Tuokin kimpale painaa neljäkymmentä naulaa. Niillä on satoja

nauloja, ja ne ovat raahanneet kuparia mukanaan, vaikka tuskin pysyvät

jaloillaan. Kuulehan, Shorty. Meidän pitää antaa niille ruokaa."

"Hm, se on helppoa sanoa. Mutta mitä sanoo laskento?

Meillä on kuukauden muona, siis kolmekymmentä kertaa kuusi eli

satakahdeksankymmentä ateriaa. Intiaaneja on kaksisataa, jokaisella

erinomaisen hyvä ruokahalu."

"Meillä on koiranruokaa", vastasi Smoke. "Parisataa naulaa kuivattua

lohta lienee hyvä lisäannos. Meidän pitää tehdä se. Ne ovat turvanneet

koko olemassaolonsa valkoiseen mieheen."

"Se on totta, emmekä voi antaa heidän pettyä siinä", myönsi Shorty.

"Mutta meillä on nyt edessämme kaksi epämiellyttävää tehtävää, joista

toinen on kaksi kertaa epämiellyttävämpi toista. Toisen meistä on heti

kiireen vilkkaa palattava Mucluciin uutta varastoa noutamaan. Toisen

täytyy jäädä tänne hoitamaan noita sairaita vintiöitä, jolloin hänet

hyvin todennäköisesti syödään."

Smoke arvioi heidän kulkemansa tien pituutta ja voimiaan. "Minä olen

siellä huomisiltana", sanoi hän.

"All right", ilakoi Shorty. "Ja minä jään tänne syötäväksi."

"Mutta aion ottaa kalan kullekin koiralle", selitti Smoke, "ja yhden

aterian itselleni."

"Hyvä, sen sinä totisesti tarvitsetkin, jos olet huomisiltana

Muclucissa."

Smoke selosti ohjelman, Carluk tulkitsi. "Tehkää tuli, oikein iso

tuli", kuului loppulause. "Muclucissa on paljon Boston-miehiä.

Boston-miehet ovat oikein hyviä. Boston-miehillä on paljon ruokaa.

Viiden yön kuluttua minä palaan ja tuon ruokaa. Tämä mies tässä on

nimeltään Shorty. Hän on minun oikein hyvä ystäväni. Hän jää luoksenne.

Hän on mahtava herra -- ymmärrättekö?"

Carluk nyökkäsi myöntäen.

"Kaikki ruoka jää tänne. Shorty jakaa ruokaa. Hän on mahtava herra --

ymmärrättekö?"

Carluk tulkitsi, ja intiaanit nyökkäsivät päästäen käheillä äänillään

hyväksyvän huudon.

Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta · 第 59 / 100 题