Tuntia myöhemmin he selvisivät huipusta, sivuuttivat Bald Buttesin
kulkien terävästi mutkittelevan jokilaakson läpi ja saapuivat jyrkälle,
paljaalle rinteelle, joka vietti Porcupine-joelle. Shorty, joka oli
kärjessä, pysähtyi äkkiä ja Smoke pidätti koiria. Alhaalta tuli kulkue
ihmisiä heitä kohti hajanaisessa järjestyksessä: viimeinen oli runsaan
neljännesmailin päässä.
"Ne liikkuvat hitaasti kuin hautajaissaattue", huomautti Shorty.
"Niillä ei ole koiria", sanoi Smoke.
"Ei, siellä on pari miestä, jotka vetävät rekeä."
"Mutta katsohan, tuolla kaatui mies. Siellä on jotakin hullusti,
Shorty. Heitä on varmasti kaksisataa henkeä."
"Siellä on koko heimo. Niillä on lapset muassaan."
"Minä voitan!" vakuutti Shorty. "Vihje on aina vihje, sanopa mitä
tahansa. Tuossa näet nyt kohtalon -- katso sitä! Se nousee haudasta kuin
lauma vainajia."
Nähdessään molemmat miehet intiaanit olivat päästäneet hurjan
riemuhuudon ja parantaneet vauhtiaan.
"Katso ensimmäisen kasvoja", sanoi Smoke. "Nälkä -- siinä koko
arvoitus. Ne ovat syöneet koiransa."
"Ne pistävät meidät varmasti poskeensa, ellemme pelasta nahkaamme. Ne
näyttävät kyllin nälistyneiltä. Halloo, lurjukset, mikä teillä on?
Älkää katsoko tuolla tavoin koiriimme. Ne eivät ole pataan tarkoitetut,
kuten hyvin tiedätte."
Ensimmäiset olivat ennättäneet jo paikalle ja kerääntyivät heidän
ympärilleen, oihkien ja valittaen jollakin oudolla murteella. Smokesta
näky oli hirvittävä. Se oli aivan selvästi nälänhätää. Intiaanien
sisäänpainuneet kasvot pingottuneine ihoineen muistuttivat luurangon
pääkalloja. Pörröiset nahkapukineet ja turkit roikkuivat siekaleina, ja
Smoke ymmärsi syyn siihen, kun näki kuihtuneen lapsen erään naisen
selässä imeskelevän ja purra matustelevan likaista nahkaretaletta.
"Matkoihinne! -- Pois tieltä!" huusi Shorty englanniksi koetettuaan
turhaan vähäistä intiaanikielentaitoaan.
Nuorukaiset, naiset ja lapset horjuivat ja kompastelivat vapisevilla
jaloillaan ja jatkoivat tungeskeluaan, ja heidän mielipuolen silmissään
oli samalla kertaa menehtynyt, raukea ilme ja hurjan pyyteen hehku.
Eräs voihkiva nainen huojui Shortyn ohi ja viskautui kädet levällään
himokkaasti reen päälle. Häntä seurasi läähättävä ukko, joka vapisevin
sormin koetti kiskaista irti sideköyttä päästäkseen ruokasäkkeihin
käsiksi. Koko joukkio tunkeutui heidän ympärilleen, ja taistelu oli
välttämätön.
Aluksi Smoke ja Shorty työnsivät ja tyrkkivät intiaaneja takaisin.
Sitten he torjuivat koirapiiskansa kahvalla ja nyrkeillään
nälkiytynyttä ihmisjoukkoa, jonka taustan muodostivat voihkivat ja
valittavat naiset ja lapset. Reen sideköysi katkaistiin kymmenestä
kohdasta. Miehet heittäytyivät suulleen lumeen ja koettivat kiskoa
käsiinsä ruoka-aineita, välittämättä potkuista ja iskuista, joita
heihin sateli. Heidät täytyi nostaa ja paiskata pois. He olivat niin
heikkoja, että kaatuivat heikoimmastakin sysäyksestä tai iskusta.
Intiaanien avuton voimattomuus pelasti Smoken ja Shortyn tappiosta.
Viidessä minuutissa hyökkäävien intiaanien muuri oli muuttunut
röykkiöiksi kaatuneita, jotka ähkyivät ja vikisivät lumessa ja itkivät
ja huusivat, kun heidän tuijottavat, raukeat silmänsä suuntautuivat
ruokatavaroihin, jotka merkitsivät heille elämää ja nostivat veden
heidän suuhunsa. Takaa kuului naisten ja lasten ulina.
"Olkaa hiljaa! Olkaa toki hiljaa!" huusi Shorty ja tukki sormilla
korvansa, ponnistelusta läähättäen. "Vai sinä!" ärjäisi hän, hypähti
eteenpäin ja tempaisi veitsen mieheltä, joka ryömi vatsallaan lumessa
ja koetti pistää johtajakoiraa kurkkuun.
"Tämä on kamalaa", mutisi Smoke.
"Minä olen aivan menehdyksissä", vastasi Shorty palatessaan Brightia
pelastamasta. "Olen todella ihan hiessä. No, mitä teemme tuolle
hullujen laumalle?"
Smoke pudisti päätään. Hän oli nyt ratkaissut pulman. Eräs intiaani
ryömi heitä kohti, ainoa silmänsä suunnattuna Smokeen reen asemesta, ja
Smoke saattoi nähdä, miten järki koetti kamppailla katseesta esiin.
Shorty muisti iskeneensä miestä nyrkillä toiseen silmään, joka nyt oli
ajettunut umpeen. Intiaani kohottautui kyynärpäittensä varaan ja sanoi:
"Minä Carluk. Minä hyvä siwash. Minä ymmärtää Boston-mies. Minä
hyvin nälkä. Koko kansa hyvin nälkä. Koko kansa ei ymmärtää Boston-mies.
Minä ymmärtää. Minä syödä nyt ruoka. Koko kansa syödä nyt ruoka. Me
ostaa ruoka. Me paljon kulta. Ei kukaan ruoka. Kesä ei tulla yksi ainoa
lohi Milk River. Talvi ei tulla yksi ainoa peura. Ei kukaan ruoka. Minä
puhuu koko kansa puolesta. Minä sanoo, Boston-mies tulee Yukon.
Boston-mies paljon ruoka. Boston-mies tahtoa kulta. Me ottaa kulta,
Yukon, Boston-mies antaa ruoka."
Hän alkoi kuihtuneilla sormillaan hapuilla vyöstään ottamansa kukkaron
vetorihmaa.
"Te pitää liian suuri melu", ärähti Shorty vihaisena. "Sano naisille,
sano pikkulapsille, kita kiinni!"
Carluk kääntyi ja sanoi jotakin uliseville naisille. Muut nuoret
miehet, jotka olivat kuunnelleet, huusivat jotakin käskevällä äänellä,
naiset vaikenivat vähitellen ja tyynnyttelivät lapsia. Carluk lakkasi
kopeloimasta kukkaronnuoraa ja kohotti sormiaan monta kertaa
perätysten.
"Kansa kuolla", sanoi hän.
Smoke luki hänen merkeistään, että heimosta oli kuollut
seitsemänkymmentäviisi nälkään.
"Minä ostaa ruoka", sanoi Carluk, jonka oli nyt onnistunut saada
kukkaronsa auki ja vetää esiin iso kimpale raskasta metallia. Muut
seurasivat hänen esimerkkiään, ja joka taholla näkyi samanlaisia
kimpaleita. Shorty siristeli silmiään.
"Kuparia! Raakaa punaista kuparia! Ja ne luulevat sitä kullaksi!"
huudahti hän.
"Ja ne kurjat ovat panneet kaiken toivonsa siihen", mutisi Smoke.
"Katsohan. Tuokin kimpale painaa neljäkymmentä naulaa. Niillä on satoja
nauloja, ja ne ovat raahanneet kuparia mukanaan, vaikka tuskin pysyvät
jaloillaan. Kuulehan, Shorty. Meidän pitää antaa niille ruokaa."
"Hm, se on helppoa sanoa. Mutta mitä sanoo laskento?
Meillä on kuukauden muona, siis kolmekymmentä kertaa kuusi eli
satakahdeksankymmentä ateriaa. Intiaaneja on kaksisataa, jokaisella
erinomaisen hyvä ruokahalu."
"Meillä on koiranruokaa", vastasi Smoke. "Parisataa naulaa kuivattua
lohta lienee hyvä lisäannos. Meidän pitää tehdä se. Ne ovat turvanneet
koko olemassaolonsa valkoiseen mieheen."
"Se on totta, emmekä voi antaa heidän pettyä siinä", myönsi Shorty.
"Mutta meillä on nyt edessämme kaksi epämiellyttävää tehtävää, joista
toinen on kaksi kertaa epämiellyttävämpi toista. Toisen meistä on heti
kiireen vilkkaa palattava Mucluciin uutta varastoa noutamaan. Toisen
täytyy jäädä tänne hoitamaan noita sairaita vintiöitä, jolloin hänet
hyvin todennäköisesti syödään."
Smoke arvioi heidän kulkemansa tien pituutta ja voimiaan. "Minä olen
siellä huomisiltana", sanoi hän.
"All right", ilakoi Shorty. "Ja minä jään tänne syötäväksi."
"Mutta aion ottaa kalan kullekin koiralle", selitti Smoke, "ja yhden
aterian itselleni."
"Hyvä, sen sinä totisesti tarvitsetkin, jos olet huomisiltana
Muclucissa."
Smoke selosti ohjelman, Carluk tulkitsi. "Tehkää tuli, oikein iso
tuli", kuului loppulause. "Muclucissa on paljon Boston-miehiä.
Boston-miehet ovat oikein hyviä. Boston-miehillä on paljon ruokaa.
Viiden yön kuluttua minä palaan ja tuon ruokaa. Tämä mies tässä on
nimeltään Shorty. Hän on minun oikein hyvä ystäväni. Hän jää luoksenne.
Hän on mahtava herra -- ymmärrättekö?"
Carluk nyökkäsi myöntäen.
"Kaikki ruoka jää tänne. Shorty jakaa ruokaa. Hän on mahtava herra --
ymmärrättekö?"
Carluk tulkitsi, ja intiaanit nyökkäsivät päästäen käheillä äänillään
hyväksyvän huudon.