"Minä olen kahdeksantoista kiloa kevyempi teitä", sanoi Carson.
"Antakaa minun mennä edellä."
He seisoivat rotkon partaalla. Se oli mahtavan iso, runsaan sadan
metrin levyinen. Lumi, jota olisi voinut melkein sanoa jääksi, muodosti
eräässä kohden sillan sen yli. He eivät voineet nähdä lumiseinämän
syvyyttä, vielä vähemmin itse rotkon pohjaa. Silta suli ja kutistui
silmissä ja saattoi luhistua millä hetkellä tahansa. Heidän siinä
seisoessaan lumipatoutumaa katsellen irtautui puolen tonnin kimpale ja
katosi -- jonnekin.
"Näyttää pahalta", sanoi Carson ja ravisti pahaenteisesti päätään. "Ja
näyttää paljon vähemmän lupaavalta kuin miljoonamies-tulevaisuuteni."
"Mutta meidän on yritettävä", sanoi Smoke. "Ei ole muuta tietä. Shortyn
kanssa olen tutkinut maaston kokonaisen mailin alalta. Mutta lumisilta
oli paremmassa kunnossa silloin, kun me kuljimme sen yli."
"Yksi kerrallaan, ja minä edellä." Carson tarttui köyteen, jonka Smoke
oli käärinyt käsivarrelleen. "Te saatte päästää irti. Minä otan köyden
ja hakun. Ojentakaahan kätenne, että pääsen helpommin alas."
Hitaasti ja varovasti hän laskeutui useita jalkoja alempana olevalle
lumisillalle ja teki viimeiset valmistelut vaarallista matkaa varten.
Kantamuksensa hänellä oli selässä. Kaulansa ympärille hartioilleen hän
vyyhtesi köyden, jonka toinen pää oli kiedottu hänen vyötäisilleen.
"Antaisinpa sievoisen osan miljoonastani nyt pystyvälle
sillanrakentajalle", sanoi hän, mutta hänen iloinen, hyväntuulinen
hymynsä puhui toista. Hän lisäsi: "No, kyllä minä tästä selviän,
olenhan kuin kissa."
Hakkua ja pitkää keppiä, joka oli hänen alppisauvanaan, hän kannatti
vaakasuorassa asennossa kuin nuorallatanssija. Hän siirsi jalkaansa
eteenpäin kokeeksi, veti sen takaisin ja rohkaisi mieltään
ruumiillisella ponnistuksella, minkä selvästi näki.
"Se sujuu kyllä hyvin", rohkaisi Smoke. "Minä olen kulkenut tästä
ennen. On parasta, että annatte minun yrittää ensin."
"Teidän, joka painatte kahdeksantoista kiloa enemmän!" huudahti pieni
mies vastaukseksi. "Minuutin kuluttua olen all right. Olen all right
nyt." Ja tällä kertaa tahdon terästäminen vei vain silmänräpäyksen.
"Nähkääs, nyt on kysymys Rogue Riveristä ja omenista!" sanoi hän,
samalla kun hän siirsi jalkaansa eteenpäin varovasti, vakavasti ja
kevyesti ja antoi toisen seurata perästä. Hän jatkoi kulkuaan hyvin
hiljaa ja varoen, kunnes oli päässyt kaksi kolmannesta matkasta.
Silloin hän seisahtui katselemaan syvennystä, jonka yli hänen oli
mentävä ja jonka pohjassa näkyi tuore halkeama.
"Katse suoraan eteenpäin!" komensi Smoke terävästi. "Nyt! Eteenpäin!"
Pieni mies totteli, eikä hän horjunut loppumatkalla. Auringon kalvama
vierre kuilun vastareunalla oli liukas, mutta loiva, ja hän keinotteli
kapealle harjanteelle, teki täyskäännöksen ja istuutui.
"Nyt on teidän vuoronne", huusi hän. "Mutta kulkekaa pysähtymättä
älkääkä katsoko alas. Se juuri oli tehdä minusta lopun. Kulkekaa vain
yhteen menoon, siinä koko konsti. Ja nopeasti. Silta on ylen hauras."
Kannattaen keppiään vaaka-asennossa Smoke lähti liikkeelle. Silta veti
selvästi viimeisiä virsiään. Hän tunsi narisevan nykäyksen jalkojensa
alla, lumijoukko liikahti hiukan, ja sitten tuntui uusi, voimakas
nykäys. Sitä seurasi yksi ainoa terävä paukahdus. Hän tiesi, että
jotakin tapahtui hänen takanaan. Hän ymmärsi sen Carsonin
jännittyneestä ilmeestä, ellei muusta. Altapäin kuului vienoa ja
hiljaista veden lirinää, ja aivan huomaamatta Smoken silmät vilahtivat
sivulle, kimmeltävää syvyyttä kohti. Mutta hän käänsi ne heti edessään
olevan taipalen suuntaan. Kaksi kolmannesta matkasta kuljettuaan hän
tuli vajoutumalle. Sen terävät, auringolta säilyneet reunat osoittivat,
miten vastikään se oli syntynyt. Hän ojensi juuri jalkaansa astuakseen
sen yli, kun se alkoi hitaasti laajeta, ja samalla kuului sarja
heikkoja räjähdyksiä. Hän teki nopean harppauksen, pitemmän kuin oli
tarkoittanut, mutta kuluneet kengänhokit lipesivät syvänteen
vastareunalla. Hän kaatui suulleen ja liukui silmänräpäyksessä
vajoutumaan, jossa hänen jalkansa jäivät riippumaan ilmassa, yläruumiin
levätessä kepin varassa, jonka hän oli työnnältänyt kainaloonsa
kaatuessaan.
Hänen ensimmäinen aistimuksensa oli pahantunne siitä, että valtimo löi
niin rajusti, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa kummastelu, että hän ei
ollut vajonnut syvemmälle. Hänen takanaan paukkui ja nytkähteli, ja hän
tunsi kepin värisevän. Mutta silta kesti vielä, vaikka olikin
irtautunut toisesta tukikohdastaan ja murtunut keskeltä, ja se osa,
jonka yli hän oli kulkenut, kallistui alaspäin parinkymmenen asteen
kulmassa. Hän näki, miten Carson harjanteellaan polki ponnistuskuoppia
sulavaan lumeen ja tempaisi köysivyyhden olkapäiltään nopeasti käteensä.
"Odottakaa!" huusi pikkumies. "Älkää hievahtakokaan, muuten
luhistuu koko hoito!"
Hän arvioi nopealla silmäyksellä välimatkan, otti kaulahuivinsa, solmi
sen köyteen ja jatkoi sen pituutta nenäliinalla, jonka vetäisi
taskustaan. Köysi oli tehty jouhi- ja nahkahihnapunoksesta ja oli sekä
kevyt että luja. Taitava heitto onnistui ensimmäisellä kerralla, ja
Smoke sai köyden käteensä. Hän aikoi kiivetä railosta käsivoimin. Mutta
Carson, joka oli kietonut köyden vyötäistensä ympäri, pidätti häntä.
"Kietokaa tekin köysi ympärillenne!" komensi hän.
"Jos syöksyn rotkoon, vedän teidät mukanani", tenäsi Smoke.
Pienen miehen ääni koveni käskeväksi.
"Vaiti!" huusi hän. "Jo äänenne kaikukin saa sillan huojumaan."
"Jos syöksyn...", aloitti Smoke taas.
"Hiljaa! Ette te minnekään syöksy. Tehkää nyt niinkuin sanon. Hyvä --
siten -- kainaloitten alitse. Lujasti. Nyt! Eteenpäin! Kiivetkää ...
mutta hitaasti ja varovaisesti. Minä autan lappamalla köyttä tänne."
Smoke oli vielä kahdentoista jalan päässä, kun sillan lopullinen
luhistuminen alkoi. Jyskeettä, mutta alituisesti nytkähdellen se
vajosi, ja sen kaltevuus kasvoi kasvamistaan keskustaa kohti.
Vyöryn alkaessa Smoke ylettyi iskemään kyntensä rotkon kiinteään,
kovaan seinämään, mutta vierivä silta veti hänet takaisin. Carson
jarrutti kaikin voimin vastaan, jalat ponnistuskuopissa, ja lappoi
köyttä. Se ponnistus pelasti Smoken seinämälle, mutta tempaisi Carsonin
hänen tukikohdastaan. Kuin kissa hän käännähti ympäri, tarrautui kynsin
hampain jäähän ja antoi liukua rinnettä alas. Hänen alapuolellaan --
heidän välillään oli neljäkymmentä jalkaa pingottunutta köyttä -- Smoke
ponnisteli yhtä ankarasti saadakseen rotkon seinämästä kiinni, ja ennen
kuin syvyydestä kuuluva pauhu kuulutti siltavyöryn ennättäneen sinne
oli Carson saavuttanut tasapainon, ja hänen ruumiinsa paino auttoi myös
Smoken pääsemään omaksi herrakseen.
Kumpikin oli matalassa komerossa, mutta Smoken oli niin matala, että
hän olisi liukunut syvyyteen, ellei köydestä olisi ollut hänelle hiukan
apua. Hän makasi erään jäävallin kielekkeellä eikä voinut nähdä alas.
Meni monta minuuttia, joiden kuluessa he tutkistelivat tilannetta.
Pikkumies se ensiksi virkkoi:
"Pitäkää varanne!" -- Ja minuuttia myöhemmin: "Jos saatatte kohottautua
silmänräpäykseksi ja höllittää köyttä, voin minä kääntyä.
Koettakaahan."
Smoke koetti ja riippui sitten jälleen köydessä.
"Voin tehdä sen", sanoi hän. "Sanokaa, milloin olette valmis, ja
pitäkää kiirettä."
"Noin kolme jalkaa alempaa saan tukea kantapäilleni", sanoi Carson. "Se
käy vilahduksessa. Oletteko valmis?"
Oli vaikea urakka liukua metrin verran alas, kääntyä ja pysähtyä; mutta
vielä kovemmalle otti Smoken, sillä hänen oli edelleen maattava
suullaan ja pysyteltävä asennossa, mikä kävi joka silmänräpäykseltä
raskaammaksi hänen lihaksilleen. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän
olisi liukunut syvyyteen, kun köysi kiristyi ja hän näki seuralaisensa
kasvot. Hän pani merkille toisen kasvojen keltaisen kalpeuden ja
mietti, miltähän hänen oma ihonsa näytti.
"Ä-ä-älkää välit-täkö mi-mi-nusta", sanoi pikkumies hampaat kalisten.
"En minä pelkää. Ne ovat vain minun ki-ro-tut her-mo-ni. Mi-mi-nuutin
kuluttua olen ta-aas ta-sa-painossa."
Smoke näki hänen kyyröttävän hartiat polvien välissä, vavisten ja
poissa suunniltaan, pitäen toisella kädellä köydestä, samalla kun hän
toisessa olevalla puukolla hakkasi ja kaivoi jäähän koloja
kantapäilleen.
"Carson", sanoi Smoke läähättäen, "te olette karhu, todellinen karhu."
Hymy, jonka hän sai vastaukseksi, oli jähmettynyt ja surumielinen. "En
ole milloinkaan kyennyt olemaan korkeilla paikoilla", selitti Carson.
"Se lamauttaa minut aina. Ehkäpä suotte, että istun täällä hetkisen ja
selvittelen päätäni. Sitten syvennän jalansijojani, niin että voin
hinata teidät ylös."
Smoken sydän ailahti lämpimästi. "Kuulkaahan, Carson. Teidän pitää
tehdä vain yksi temppu: katkaista köysi. Ette voi millään keinoin saada
minua ylös, ja on mieletöntä, että me molemmat tuhoudumme."
"Vaiti!" kuului loukkaantunut vastaus. "Miksi puhutte järjettömyyksiä?"
Smoke saattoi vain huomata, että suuttumus oli hyväksi toisen
hermoille. Hänelle itselleen tuotti hermojajäytävää jännitystä se,
ettei hän voinut tehdä muuta kuin maata suullaan jäässä koetellen
pidellä siitä kiinni.
Puuskuttava ja nopea huuto: "Pitäkää kiinni!" varoitti häntä. Kasvot
jäätä vasten painettuina hän ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen
paikoillaan, tunsi köyden löyhtyvän ja tiesi, että Carson oli
liukumassa alas häntä kohti. Hän ei tohtinut katsoa ylös, ennen kuin
tunsi köyden kiristyvän ja arvasi toisen jälleen pysähtyneen.
"Se kävi sangen helposti", sanoi Carson kalisevin hampain. "Tulin alas
toista metriä. Odottakaahan. Minun on hakattava uudet jalkatuet. Jos
tuo kirottu jää ei olisi niin sulaa, olisimme jo turvassa."
Pitäen vasemmalla kädellään köyttä niin kireällä kuin oli tarpeen,
jotta Smoke pysyi tasapainossa, pieni mies takoi ja iski jäätä
oikealla. Meni kymmenen minuuttia.
"Nyt saatte kuulla, mitä olen tehnyt", huusi Carson alas. "Olen
hakannut jalka- ja käsituet teille viereeni. Aion kiskoa köydestä
hiljaa ja koreasti, ja pitäkää te samalla kovasti kiinni seinämästä ja
hillitkää vauhtia. Ennen kuin ryhdyn teitä tänne hinaamaan, on teidän
päästävä kantamuksestanne. Ymmärrättekö?"
Smoke nyökkäsi ja avasi äärimmäisen varovasti kantamuksensa hihnat.
Hartioitaan nytkäyttäen hän vapautui taakasta, jonka Carson näki
liukuvan jäävallia ja sitten katoavan.
"Nyt nakkaan omani saman tien", huusi hän Smokelle. "Pysykää
rauhallisena -- hetkinen kärsivällisyyttä."
Viiden minuutin kuluttua alkoi nousu. Kuivattuaan kätensä hihojensa
sisäpuoleen Smoke ryhtyi kiipeämään köyden varassa, jota Carson kiskoi
ylös. Pelkin omin avuin hän ei olisi päässyt hievahtamaankaan. Kun hän
oli päässyt kolmanneksen nousumatkasta, jyrkkeni rinne ja jää koveni ja
hän tunsi köyden höltyvän. Liikkuminen kävi yhä vaikeammaksi. Oli
mahdoton tehdä mitään. Hänen epätoivonvimmaiset ponnistuksensa eivät
voineet estää tuhoa, ja hän tunsi rupeavansa liukumaan alas.
Smoke tunsi köyden kiristyvän Carsonin turhaan ponnistellessa, sitten
hänen vauhtinsa kiihtyi, ja liukuessaan ohi entisen paikkansa ja
jäävallin yli hän näki viimeisen vilahduksen Carsonista, joka harasi
kuin mieletön käsin ja jaloin vastaan estyäkseen liukumasta.
Kierähtäessään jäävallin yli Smoke suureksi hämmästyksekseen tunsi
putoamisensa keskeytyvän. Köysi hillitsi hänen vauhtiaan hänen
laahautuessaan jyrkkää rinnettä, joka äkkiä päättyi, niin että hän
pysähtyi uuteen komeromaiseen syvennykseen toisen jäävallin reunamalle.
Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Smoke tunsi köyden liikahtavan.
"Mitä te teette?" huusi hän.
"Lisää jalan- ja kädensijoja", kuului vapiseva vastaus. "Odottakaa
hiukan. Hinaan teidät tänne ylös y-y-ykskaks. Älkää välittäkö
puheestani. Olen vähän hermostunut. Mutta muuten olen all right.
Odottakaahan, niin saatte nähdä."
"Te kannattelette minua pelkillä käsivoimillanne", kiihkoili Smoke.
"Ennemmin tai myöhemmin te liu'utte perästäni, kun jää sulaa. Teillä on
vain yksi tehtävä -- köysi poikki. Totelkaa minua! Turhaa on meidän
molempain tuhoutua. Ettekö käsitä? Te olette maailman suurin pikkumies,
mutta nyt te olette tehnyt kaiken voitavanne. Köysi poikki!"
"Kitanne kiinni. Tällä kertaa kaivan niin syvät kolot, että voin hinata
vaikka hevosvaljakon ylös."
"Olette jo kylliksi minua retuuttanut", vannoi Smoke. "Antakaa minun
huristaa..."
"Miten monta kertaa olen teitä retuuttanut?" kysyi Carson tiuskaisten.
"Hyvin monta kertaa, joista jok'ainoakin on ollut liikaa. Olette itse
laahautunut koko ajan alas."
"Ja samalla olen koko ajan ottanut oppia tätä leikkiä varten. Minä aion
retuuttaa teitä, kunnes pääsemme pälkäästä. Ymmärrättekö, mitä se
merkitsee? Hyvä Luojamme tiesi tehtävänsä, kun laati minut näin
keveäksi. Ja nyt suu kiinni! Minulla on kiire."
Monta minuuttia meni hiljaisuudessa. Smoke kuuli veitsen kilahtelevat
iskut, ja tuon tuostakin vyöryi jääsiruja ylemmän jäävallin reunalta
hänen päälleen. Hänen oli jano, ja painautuen vatsalleen hän sieppasi
suuhunsa jääsiruja ja nieli niistä sulaneen veden.
Hän kuuli huokauksen, joka paisui epätoivon ähkäisyksi, ja tunsi köyden
höltyvän. Mutta se kiristyi kohta jälleen. Hän katseli valppaasti
jyrkälle rinteelle ja näki puukon luisuvan terä edellä häntä kohti. Hän
painoi poskensa sen tielle, värähti tuskasta, kun se tunkeutui lihaan,
mutta painoi poskeaan entistä lujemmin jäähän, kunnes tunsi puukon
pysähtyneen.
"Voi minua viheliäistä", kuului valittava ääni.
"Ei lainkaan hätää, se on minulla", vastasi Smoke.
"Kuulkaahan nyt, odottakaa! Minulla on kerä nuoraa taskussani.
Lasken sen vierimään teille, että voitte lähettää veitsen ylös."
Smoke ei vastannut. Hän kamppaili ajatuksia vastaan, jotka ahdistivat
häntä kuin myrsky.
"Hei! Nyt nuora tulee. Huutakaa, kun olette saanut sen käsiinne."
Nuoran päähän kiinnitetty pieni kynäveitsi liukui jääseinämää alas.
Smoke tarttui siihen, avasi sen isomman terän nopeasti hampaillaan ja
toisella kädellään ja tuli vakuutetuksi siitä, että se oli terävä.
Sitten hän solmi puukon nuoran päähän.
"Vetäkää!" huusi hän.
Hän näki selvästi, miten puukko kohosi. Mutta hän näki vielä enemmän --
peloissaan olevan, mutta murtumattoman pikkumiehen, jonka hampaat
kalisivat kuin kuumeessa ja jonka päätä pyörrytti, mutta joka taisteli
kuvotustaan ja huimaustaan vastaan ja suoritti sankaritekoa. Sen hetken
jälkeen, jolloin oli tutustunut Shortyyn, Smoke ei ollut näin nopeasti
oppinut pitämään toisesta ihmisestä. Ja sitten hän tarkasteli
kylmäverisesti heidän tilannettaan. Tästä oli molempain mahdoton
pelastua. Hitaasti, mutta varmasti he liukuivat kuiluun, ja juuri hänen
suurempi painonsa veti pikkumiestä. Pikkumies saattoi takertua jäähän
kuin kärpänen. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän jo päässyt vaarasta.
"Hurraa!" kajahti ylemmältä jäävallilta. "Nyt pääsemme täältä
kädenkääntämällä."
Hirveä taistelu, jolla Carson koetti pakottaa ääntään iloiseksi ja
toiveikkaaksi, sai Smoken tekemään päätöksensä.
"Kuulkaa", sanoi hän lujalla äänellä ja koetti turhaan karkottaa Joy
Gastellin kuvaa mielestään. "Lähetin puukon teille, että voisitte
pelastaa itsenne. Onko se teillä? Minä aion katkaista köyden
kynäveitsellä. Vain toinen meistä voi pelastua. Käsitättekö?"
"Molemmat tai ei kumpikaan", kuului karski, jos kohta vapiseva vastaus.
"Jos tahtoisitte pitää kiinni vielä yhden minuutin..."
"Olen pitänyt kiinni jo liian kauan. Minä en ole naimisissa. Minulla ei
ole ihastuttavan laihaa vaimoa eikä pienokaisia eikä omenapuita, jotka
odottaisivat minua. Ymmärrättekö?"
"Odottakaa! Jumalan tähden, odottakaa!" huusi Carson. "Ette saa tehdä
sitä. Antakaa minun koettaa pelastaa teidät. Olkaa tyyni, poikaseni. Me
pelastumme. Minä hakkaan sellaisia jalansijoja, että niiden nojassa
voisitte nostaa vaikka parivaljakon vaunuineen."
Smoke ei vastannut. Ääneti ja verkalleen hän viilteli veitsellä, kunnes
yksi köyden kolmesta punoksesta katkesi.
"Mitä te teette?" huusi Carson epätoivoissaan. "Jos katkaisette köyden,
en anna sitä teille milloinkaan anteeksi -- en milloinkaan. Molemmat
tai ei kumpikaan, sanon minä! Odottakaa! Jumalan nimessä!"
Tuijottaessaan katkenneeseen punokseen, joka riippui viiden tuuman
päässä hänen silmistään, Smoke joutui lamauttavan kauhun valtaan. Hän
ei tahtonut kuolla, hän ei halunnut syöksyä tuonne kimaltelevaan
syvyyteen, ja hänen pelon täyttämät aivonsa takertuivat ajan
voittamisen turhaan toivoon. Tämä tuska sai hänet antautumaan.
"All right", huusi hän. "Minä odotan. Tehkää voitavanne. Mutta sen
sanon teille, Carson, että katkaisen köyden, jos alamme kumpikin
jälleen liukua alas."
"Tuhmuuksia. Jos alamme liikkua, niin se tapahtuu ylöspäin. Olen jo
saanut valmiiksi verrattoman syvennyksen toiselle jalalle. Säästäkää
nyt suutanne ja antakaa minulle työrauha."
Minuutit kuluivat hitaasti. Smoken kaikki sielunvoimat keskittyivät
erääseen sormeen, jonka kynnenjuurta pakotti sietämättömästi. Hänen
olisi pitänyt leikata se pois jo aamulla, arveli hän --- sitä oli
pakottanut jo silloin ... ja hän päätti leikata sen pois, heti kun
pääsi kuilusta. Sitten hän jatkoi sormen ja kynnen katselemista ja
kehitteli uuden ajatussarjan. Minuutin tai parhaassa tapauksessa
muutaman minuutin kuluttua olisi tuo kynnen juuri ja sormi, joiden
rakenne oli niin taidokas ja joissa nyt vielä oli niin ihmeellinen
voima, vain osanen murskautunutta ruumista tuolla syvyydessä, rotkon
pohjassa. Hän tuli tietoiseksi pelostaan ja vihasi itseään. Karhunlihan
syöjät olivat tukevampaa tekoa. Katkeruutensa ja itsehalveksintansa
vallassa hän alkoi jälleen viillellä köyttä veitsellä. Mutta kauhu
tempaisi hänen kätensä takaisin ja painoi hänet jälleen liukasta
rinnettä vasten.
Läähätys, voihkaus ja köyden äkillinen höltyminen varoittivat häntä.
Hän alkoi liukua. Se tapahtui hyvin hitaasti. Köysi kiristyi, mutta hän
liukui edelleen. Carson ei jaksanut pidättää häntä, vaan luisui mukana.
Smoken kengänkärjet, joilla hän harasi kaikin voimin vastaan,
kohtasivat äkkiä tyhjän ilman, ja hän arvasi kuilun ammottavan alla.
Hän tiesi myös, että seuraavassa silmänräpäyksessä hänen putoava
ruumiinsa tempaisi Carsonin kerallaan.
Huumautuneena ja epätoivoisena, koko elämänvoimallaan ja -tahdollaan
hän yhdessä leimahtavassa silmänräpäyksessä, joka täytti hänet
värisyttävällä hyvän ja pahan, oikean ja väärän tietoisuudella, painoi
veitsenterän köyteen, näki punosten katkeavan, tunsi liu'untansa
kiihtyvän ja sitten putoavansa.