Hän ei tietänyt, mitä sen jälkeen tapahtui. Hän ei ollut tiedoton,
mutta se tapahtui liian nopeasti ja odottamatta. Sen sijaan, että olisi
pudonnut ja murskautunut kuoliaaksi, hän tunsi melkein kohta jalkojensa
sattuvan veteen, ja samassa hän oli kokonaan vedessä, joka roiskahti
kylmänä vihmana hänen kasvoilleen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli,
että kuilu oli matalampi kuin hän oli luullutkaan ja että hän oli
päässyt hengissä pohjaan. Mutta hän huomasi heti erehtyneensä. Toiseen
seinämään oli kymmenkunta jalkaa. Hän oli jääseinämän kielekkeellä,
sulavan veden muodostamassa kallioammeessa -- vedessä, jota valui ja
tippui yläpuolella olevalta jäävallilta. Se oli uurtanut ammeen kiveen.
Siinä, missä hän istui, oli vettä kahden jalan syvyydeltä, ja se
ulottui reunoihin asti. Hän kurkisti partaan yli kapeaan kuiluun, jonka
pohjassa kuohui virta monta sataa jalkaa hänen allaan.
"Voi, minkä tähden sen teitte?" kuului valittava ääni ylhäältä.
"Kuulkaa", huusi hän. "Olen aivan eheä. Istun kaulaani myöten
vesilätäkössä. Ja täällä ovat meidän kummankin kantamukset. Otan ne
huostaani. Jos liu'utte alas, koettakaa jarruttaa vastaan, täältä
saavutatte sataman. Mutta te pääsette kyllä ylös. Menkää
hirsihökkelille. Siellä on joku. Näin savun. Hankkikaa köyttä tai
jotakin sentapaista ja tulkaa sitten onkimaan minut ylös."
"Puhutteko aivan tosissanne?" kysyi Carson epäuskoisesti.
"Niin totta kuin elän. Mutta koettakaapa kiiruhtaa, muuten palellun
kuoliaaksi."
Smoke piti itseään lämpimänä potkimalla uurteen reunajäähän.
Johdettuaan siten veden ammeesta hän kuuli etäisen huudon, joka
ilmoitti Carsonin päässeen huipulle.
Sitten Smoke kuivaili vaatteitaan. Ilta-aurinko paahtoi hänen
päälaelleen, ja hän riisui tamineensa, väänsi niistä veden ja levitteli
ne ympärilleen. Hänen tulitikkurasiansa oli vettä pitävä, ja hänen
onnistui kuivattaa sen verran tupakkaa ja riisipaperia, että saattoi
pyöräytellä savukkeita.
Kun hän kahta tuntia myöhemmin istui alastomana molemmilla
kantamuksilla, kuuli hän ylhäältä äänen, jota hän ei voinut olla
tuntematta.
"Smoke! Smoke hoi!"
"Hyvää päivää, Joy Gastell!" huusi hän vastaan. "Mistä te tulette?"
"Oletteko loukkaantunut?"
"En hiventäkään."
"Isä laskee paraikaa köyttä. Näettekö sen?"
"Kyllä, olen jo tarttunut siihen", vastasi Smoke. "Odottakaa nyt
ystävällisesti pari minuuttia."
"Miten on laitanne?" kuului muutaman minuutin kuluttua neitosen levoton
kysymys. "Voi, arvaan, että teiltä on taittunut..."
"Ei -- ei ole taittunut mitään. Minä vain pukeudun."
"Pukeudutte?"
"Niin. Olen hiukan kylpenyt... Nyt! Selvä on! Vetäkää!"
Joy Gastell katseli Smokea silmät säihkyen, samalla kun hänen isänsä ja
Carson vyyhtesivät köyttä. "Miten saatoitte katkaista köyden niin
ihailtavan epäitsekkäästi?" puhkesi hän puhumaan. "Se oli -- se oli
suurenmoisesti tehty, ja silläkin on liian vähän sanottu!"
Smoke teki ylistystä torjuvan kädenliikkeen.
"Älkääpäs, minä kyllä tiedän kaiken", intti neitonen. "Carson on
kertonut. Te uhrauduitte pelastaaksenne hänet."
"Ei sinnepäinkään", valehteli Smoke. "Näin koko ajan tuon uima-altaan
allani."