Siitä tuli vaikea ja hiostava kapuaminen. Aurinko paahtoi kuin pätsi
huikaisevalle jäänpinnalle, ja hiki juoksi virtoina ponnistuksista
läähättäväin miesten huokosista. Oli sellaisia lukemattomien halkeamain
ja onkaloiden ristiin rastiin täyttämiä paikkoja, etteivät he tunnin
hengenvaarojen ja vaivojen palkaksi päässeet etenemään kuin satasen
metriä. Kello kahdelta iltapäivällä Smoke antoi pysähdysmerkin
jäänkattaman vesisyöverin reunalla.
"Maistelkaamme nyt hiven sitä kuivaa lihaa", sanoi hän. "Olen elänyt
laihalla muonalla, ja polventaipeeni vapisevat. Lisäksi olemme jo
pahimmasta päässeet. Meillä on vain kolmensadan metrin matka
vuorennyppylöille, ja se on helposti taivallettu, lukuunottamatta sitä
vihoviimeistä pinnettä, mikä odottaa meitä vyöryjäätikön juurella.
Jääsilta siellä on hyvin hauras, mutta Shorty ja minä kyllä
selviydyimme siitä."
Aterioidessaan miehet tekivät lähempää tuttavuutta, ja Andy Carson
kertoi elämäntarinansa. "Tiesin kerran löytäväni Surprise-järven",
mutisi hän suu täynnä purtavaa. "Se oli välttämätöntä. Epäonnistuin
French Hill Benchessä, Big Skookumissa ja Monte-Cristossa, ja silloin
oli joko löydettävä Surprise-järvi tai kuoltava. Ja nyt olen tässä.
Vaimoni tiesi, että sen löydän. Olen sangen optimistinen, mutta siinä
uskossa hän on vielä monta vertaa lujempi kuin minä. Hän on ihmenainen,
mestari -- säikkymätön, tarmoa sormenpäitä myöten, kuolemaa uhmaileva,
sankaritar kiireestä kantapäähän, todellinen ihannevaimo, joka ei sula
sateessa eikä taitu tuulessa. Katsokaahan tätä."
Hän avasi kellonsa kuoren, ja sen sisäpuolella Smoke näki valokuvan
vaaleahiuksisesta naisesta, jolla oli naurava lapsi kummassakin
kainalossa.
"Poikiako?" kysyi hän.
"Poika ja tyttö", vastasi Carson ylpeästi. "Poika on puolitoista vuotta
vanhempi sisartaan. He voisivat olla jo sangen isoja, mutta meidän oli
täytynyt odottaa. Vaimoni oli sairas, nähkääs. Keuhkot. Mitä me
sellaisesta ymmärsimme? Minä olin kirjanpitäjä, chicagolaisen
rautatien palveluksessa, kun menimme naimisiin. Hänen sukunsa oli
keuhkotautinen. Sen ajan lääkärit eivät paljoa osanneet. He sanoivat
sitä perinnölliseksi. Se oli vaimoni koko suvulla. He tartuttivat
toisensa sitä tietämättään. Uskoivat, että se oli synnynnäistä. Asuin
vaimoineni kaksi ensimmäistä vuotta heidän luonaan. En pelännyt.
Suvussani ei ollut lainkaan keuhkotautia. Sain sen. Se oli tarttuvaa.
Olin saanut sen siksi, että olin hengittänyt heidän ilmaansa.
"Keskustelimme siitä, vaimoni ja minä. Sitten hylkäsin perhelääkärin ja
käännyin tieteen kehitystä seuranneen ammattimiehen puoleen. Hän sanoi
samaa, mitä itse olin ajatellut, ja hän sanoi, että Arizona oli meille
soveliain oleskelupaikka. Muutimme sinne -- rahattomina, tyhjinä.
Sain lammaspaimenen paikan ja jätin vaimoni kaupunkiin --
keuhkotautikaupunkiin.
"Minä elin ja nukuin paljaan taivaan alla ja aloin toden teolla
tervehtyä. Olin poissa kotoa kuukausimääriä kerrallaan. Joka kerta kun
palasin, oli vaimoni entistä huonompi. Mutta nyt meillä oli kokemusta.
Vein hänet mukanani pois kaupungista, ja hän paimensi lampaita apunani.
Neljänä vuotena, talvella ja kesällä, pakkasessa ja helteessä, sateessa
ja lumituiskussa kartoimme kattoa ja olimme alituisesti liikkeellä.
Olisittepa nähnyt, miten muutuimme -- ruskeiksi kuin kirsikat,
laihoiksi kuin intiaanit, sitkeiksi kuin nahka. Kun luulimme
parantuneemme, siirryimme San Franciscoon. Mutta olimme pitäneet liian
kiirettä. Toista kuukautta siellä oltuamme saimme kumpikin lievän
veriyskän. Muutimme kotijumalamme takaisin Arizonaan lampaitten pariin.
Vielä kaksi vuotta. Silloin siitä tuli valmis. Täysin parantuneita.
"Sitten hylkäsimme kaupungit toden teolla. Vaeltelimme Tyynen meren
rannikkoa, kunnes Oregon lumosi meidät. Asetuimme Rogue Riverin
laaksoon ja viljelimme omenia. Sillä seudulla on suuri tulevaisuus,
vaikkei kukaan sitä tiedä. Sain maata -- vuokralle luonnollisesti --
neljästäkymmenestä dollarista acren. Kymmenen vuoden perästä sen arvoon
viisisataa.
"Olemme ahertaneet tavattomasti. Elämä maksaa, eikä meillä ollut
aloittaessamme senttiäkään -- mutta asuinrakennus ja ulkohuoneet oli
saatava pystyyn, hankittava hevosia, auroja ja kaikkea muuta. Vaimoni
oli opettajana eräässä koulussa kaksi vuotta. Sitten tuli poika. Teidän
pitäisi nähdä istuttamamme puut --. sata acrea; melkein täysikasvuisia
nyt. Mutta toistaiseksi oli vain menoja, ja maan hinnan korot oli
maksettava. Siksi olen nyt täällä. Vaimoni olisi seurannut mukana,
elleivät pienokaiset ja puut pidättäisi häntä."
Hän katseli auringonkimalteisen jään yli vihreän järven vastarantaa,
silmäsi vielä kerran valokuvaa ja sanoi:
"Niin, siinä on nainen, siinä. Hän on kestänyt. Hän ei tahtonut
kuolla, vaikka hän oli paljasta luuta ja nahkaa, kun hän rupesi
lammaspaimeneksi. Ja laihahan hän on nytkin. Mutta se on kauneinta
laihuutta, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja kun olen palannut täältä
ja puut ovat ruvenneet tuottamaan ja lapsukaiset aloittaneet
koulunkäynnin, silloin aiomme pistäytyä Pariisissa. Minä en kylläkään
ajattele suuria siitä pikkukaupungista, mutta vaimoni on halunnut sinne
koko ikänsä."
"Täällä on kultaa, joka maksaa Pariisin-matkanne", vakuutteli Smoke.
"Ainoa tehtävämme on ottaa se pivoon."
Carson nyökkäsi, ja hänen silmänsä loistivat. "Tietäkääs, meidän
farmimme on kaunein hedelmäpuutarha koko Tyynen meren rannikolla.
Ilmasto on myöskin hyvä. Siellä säilyvät keuhkomme ikuisesti
hyökkäyksiltä. Jos aiotte milloin vetäytyä rauhaan elämän hälinästä,
niin pistäytykää meidän laaksossamme, ennen kuin tyyssijanne
valikoitte. Entä sen kalat! -- Kuulkaahan, oletteko milloinkaan saanut
kolmenkymmenenviiden naulan lohta tavallisella onkivavalla? Siinä oli
urakka, ennen kuin se oli keinoteltu kuivalle!"