"Olet parantumaton härkäpää", nurkui Shorty. "Minä aivan kauhistun
tuota jäätikköä. Hullu se, joka ryhtyy moiseen leikkiin."
Smoke nauroi hyväntuulisesti ja katseli välkkyvälle pikku
jäätikölle, joka täytti laakson yläosan. "Sinä olet kvartsin tuntija,
minä en. Mutta minä kykenen hankkimaan muonaa sinun jatkaessasi
valtasuonen etsintää. Hyvästi siis. Huomisiltana palaan."
Hän kääntyi ja lähti taivaltamaan.
"Minä aavistelen pahoja", huusi Shorty varoittaen hänen jälkeensä.
Mutta Smoke vain nauroi ilakoiden vastaukseksi. Hän suuntasi kulkunsa
rinnettä myöten pieneen laaksoon, kuivaten tuon tuostakin hikeä
otsaltaan, samalla kun hänen jalkansa polkivat kypsiä vadelmia ja
kauniita sanajalkoja, joita kasvoi auringolta säilyneiden jääpälvien
lomassa.
Varhain keväällä hän ja Shorty olivat tulleet Stewart-jokea ylös ja
tunkeutuneet Surprise-järveä ympäröiviin eksyttäviin erämaihin.
Koko kevään ja puoli kesää he olivat tehneet tuloksettomia
tutkimusretkeilyjä, ja he olivat jo juuri kääntymäisillään takaisin,
kun näkivät ensimmäisen vilahduksen tuosta houkuttelevasta,
kultapohjaisesta vesistöstä, joka oli pitänyt pilkkanaan kokonaista
kullanetsijäpolvea. Majoituttuaan siihen vanhaan hirsihökkeliin, jonka
Smoke edellisellä retkellään oli löytänyt, he tekivät pian kolme
johtopäätöstä: ensiksi, että järven pohja vilisi isoja kultakimpaleita;
toiseksi, että järven matalimmilta kohdilta olisi voinut sukeltamalla
saada kultaa, ellei veden lämpö olisi ollut niin alhainen, että ihmisen
oli mahdoton sitä kestää, ja kolmanneksi, että järven laskeminen oli
liian kova urakka kahdelle miehelle lyhyen kesän niukkana puoliskona.
Mutta he eivät lannistuneet. Kultajyvästen suuruudesta he päättelivät,
ettei kulta ollut kulkenut pitkiä taipaleita, ja ryhtyivät sen tähden
etsimään valtasuonta.
Laakso, jonka rinnettä Smoke nyt vaelsi, laajeni vähitellen samoin kuin
kaikki muutkin, mutta puristui alapäässään korkeiden ja jyrkkien
kallioiden väliin, päättyen äkkiä poikkiseinämään. Smoke kiipesi sen
harjalle ja katseli järveä. Se ei ollut sininen, kuten kaikki muut
hänen näkemänsä vuorijärvet. Sen voimakas riikinkukonvihreys todisti,
että se oli varsin matala. Tämä mataluus juuri tekikin järven
laskemisen mahdolliseksi. Ylt'ympärillä kohosi jää- ja lumihuippuisia,
muodoiltaan ihmeellisiä vuorirykelmiä kummallisissa ryhmissä.
Kohtisuoraan vastarannalla, näköjään vain puolen mailin päässä, mutta
todellisuudessa, kuten hän tiesi, runsaan viiden mailin takana hän
erotti kuusimetsikön ja hirsimajan. Hän käänsi katseensa vielä kerran
sitä kohti nähdäkseen varmasti: lakeistorvesta kohosi selvästi savua!
Joku muukin on yllätyksekseen löytänyt Surprise-järven, ajatteli hän ja
alkoi kiivetä etelänpuoleista kallioseinämää.
Sieltä hän näki enemmän savua, joka kohosi lämpöiseen, aurinkoiseen
ilmaan kallionkielekkeen takaa. Kallion kulman kierrettyään hän kuuli
kevyttä metalliaseen iskentää ja hilpeätä, lyöntien tahdissa soivaa
vihellystä. Sitten hän sai näkyviinsä miehen, joka istui ylösalaisin
käännetty kenkä polviensa välissä ja löi hokkeja sen anturoihin.
"Terve mieheen!" sanoi vieras, ja Smoke tunsi ensi hetkestä mieltymystä
miestä kohtaan. "Tulettepa kuin kutsuttuna murkinalle. Tuolla pannussa
on kahvia, ja lisäksi minulla on pari kylmää pannukakkua ja muru
auringossa kuivattua lihaa."
"Koreat kiitokset", sanoi Smoke ja istuutui. "Viimeiset
ateriani ovatkin jääneet syömättä, mutta tuolla hökkelissäni on
runsaasti purtavaa."
"Järvenkö takana? Minä olen sinne menossa."
"Surprise-järvi tuntuu tulevan liian taajaväkiseksi", valitti Smoke
kahvia juodessaan.
"Nyt kai laskette leikkiä?" sanoi mies hämmästyneen näköisenä.
Smoke nauroi. "Kaikille se tekee saman ilveen. Näettekö nuo vastarannan
korkeat ylängöt, luoteessa? Sieltä minä sen ensimmäisen kerran näin.
Aivan odottamatta. Olin päällepäätteeksi luopunut sen etsinnästä."
"Samoin kävi minullekin", sanoi toinen. "Olin kääntynyt takaisin ja
laskenut ennättäväni Stewartin rannoille eilisiltana, mutta yks kaks
olikin järvi edessäni. Jos tämä on se järvi, missä on sitten Stewart?
Ja miten te tulitte tänne? Mikä on nimenne?"
"Bellew. Kit Bellew."
"Niinkö ... silloin tunnen teidät." Iloinen hymy loisti miehen silmistä
ja kasvoista, ja hän ojensi innokkaasti kätensä Smokelle. "Olen kuullut
hyvin paljon teistä."
"Vai niin, ehkä olette lukenut San Franciscon lehtiä ... oikeus- ja
poliisiasioita", pisti Smoke häveliäästi väliin.
"En milloinkaan." Mies nauroi ja ravisti päätään. "Olen vain perehtynyt
Klondyken uusimpaan historiaan. Olisin tuntenut teidät, jos partanne
olisi ollut ajeltu. Olin katselijain joukossa, kun tyrmistytitte koko
pelimaailman Elkhornin pyöräpelipöydässä. Minun nimeni on Carson --
Andy Carson, enkä kykene sanoin kertomaan, kuinka iloinen olen tästä
teidän tapaamisestanne."
Hän oli hintelä mies, jolla oli notkea, virheetön ruumis, eloisat
mustat silmät ja vastustamattoman toverillinen käyttäytymistapa.
"Ja onko tämä Surprise-järvi?" kysyi hän epäillen.
"Varmasti."
"Ja sen pohja on kullan peittämä?"
Smoke työnsi kätensä housuntaskuun ja veti esille puolisen tusinaa
pikkukimpaleita. "Tällaista se on. Ei tarvitse tehdä muuta kuin
sukeltaa pohjaan ja kopata kouraansa. Sitten on juostava puoli mailia,
jotta veri rupeaisi jälleen kiertämään."
"Jopa nyt -- tuhannen pienen peevelinpojan nimessä!" noitui Carson
lystillinen ilme kasvoillaan, mutta hän tuntui selvästi pettyneeltä.
"Ja minä kun luulin saavani sieltä haavilla viimeisenkin nokareen.
Kuitenkin kaikitenkin ... oli metkaa päästä tänne."
"Metkaa kerrassaan!" huudahti Smoke. "Jos saamme pohjan aarteet
jolloinkin omaksemme, on Rockefeller vain köyhä raukka meidän
rinnallamme."
"Mutta ne ovat teidän", väitti Carson.
"Ei tule kysymykseenkään, hyvä ystävä. Teidän on huomattava, ettei näin
suurta kultavarastoa ole löydetty koko sinä aikana, jona kultaa on
etsitty. Tässä on tarpeen, että te ja minä ja yhtiötoverini ja kaikki
tuttavamme lyömme yhdessä tuumamme tukkuun, jos haluamme päästä kultaan
käsiksi. Järvi on laskettava kuiville. Se tulee maksamaan miljoonia. Ja
vain yhtä asiaa minä pelkään. Siellä on niin paljon, että kullan arvo
auttamatta laskee, ellei meidän onnistu saada koko saalista haltuumme.
Tarvitsemme kokonaisen armeijan, ja meillä täytyy olla pelkkää kelpo
väkeä. Tuletteko mukaan?"
"Tulenko? Eikö se näy jo naamasta? Tunnen itseni sellaiseksi
miljoonamieheksi, että aivan pelkään mennä tuolle isolle jäätikölle.
Nyt minulla ei ole varaa taittaa niskaani. Toivoisin, että minulla
olisi enemmän hokkeja. Miten on teidän kenkäinne laita? Näyttäkäähän."
Smoke nosti jalkaansa.
"Kirkas ja sileä kuin luistinrata!" huudahti Carson. "Olette varmasti
taivaltanut tanakasti. Odottakaahan silmänräpäys, että ennätän vetää
muutamia omistani ja antaa teille."
Mutta Smoke ei kuunnellut häntä.
"Muuten", sanoi hän, "minulla on noin neljänkymmenen jalan köysi
piilossa tuolla jään reunassa. Toverini ja minä käytimme sitä, kun
kapusimme jäätikön poikki. Sen me voimme kietoa vyötäisillemme."