Päivä oli ollut kirkas ja kylmä. Pilviverhot peittivät kuitenkin sitten
taivaan. Tuli lämmin ja pimeä yö. Näytti siltä kuin rupeaisi satamaan
lunta.
Smoke jätti Shortyn viidensadan yardin päähän joelle. Muutamaa
minuuttia ennen puoliyötä liittyi hän numero kolmesta kilpaileviin.
Neljäkymmentäviisi heitä oli lähtöä odottamassa. Kaikki he mielivät
voittaa miljoonan dollaria, jotka Cyrus Johnson oli jättänyt
jäätyneeseen hiekkaan. Kullakin odottajalla oli kuusi paalua ja raskas
puunuija.
Luutnantti Pollock katseli tulen valossa kelloaan. Se oli minuuttia
vailla kaksitoista.
"Olkaa valmiit", sanoi hän nostaen oikealla kädellään revolverin ja
seuraten vasemmassa kädessä olevan kellonsa sekuntiviisarin kulkua.
Neljäkymmentäviisi paria rukkasia otettiin pois käsistä ja
yhdeksänkymmentä hirvennahkaista mokkasiinia pusertui tiukasti jo
tallaantunutta lunta vasten. Neljäkymmentäviisi paalua oli pistetty
lumeen ja sama määrä nuijia nostettu ilmaan.
Pamahti laukaus. Nuijat iskivät. Cyrus Johnsonin oikeus miljoonaan oli
loppunut. Hämmennyksen ehkäisemiseksi oli luutnantti Pollock määrännyt,
että alempi keskipaalu oli lyötävä ensin, ja sitten oli mentävä neljää
sivua ja lyötävä matkalla ylempi keskipaalu.
Smoke pani ensimmäisen paalunsa ja riensi ensimmäisen tusinan mukana.
Kulmiin oli laitettu tulet, ja joka tulen luona oli poliisi. Hänellä
oli kädessä lista, johon hän merkitsi kilpailijain nimet. Kunkin
kilpailijan tuli huutaa nimensä ja näyttää naamansa. Asiamiestä ei
saanut käyttää, eikä siis todellisella kilpailijalla ollut
mahdollisuutta livistää matkalle sillä aikaa kuin hänelle pantiin
paaluja.
Ensimmäisessä kulmassa pisti von Schroeder paalunsa Smoken paalun
viereen. Heidän nuijansa iskivät yhtaikaa. Heidän hakatessaan saapui
takaa toisia. Nämä olivat niin kärsimättömiä, että tunkeutuivat
toistensa tielle. Siinä tuupittiin ja törmäiltiin yhteen. Smoke
puikkelehti ahdingon läpi ja huusi nimensä poliisille. Toisia oli jo
hänen edellään. Hän oli varma, että näki katoavan tulen hohteessa
Ison-Olafin jättiläismäiseltä näyttävän selän, ja lounaisessa kulmassa
he nuijivat paalujaan ihan vierekkäin.
Ylempi keskipaalu pantiin äyrään reunalle. Kilpailijat syöksyivät
sitten äyrästä alas, jäätyneen joen uoman poikki ja ylös toiselle
sivulle. Kun Smoke kapusi sitä, iski joku käsi kiinni hänen nilkkaansa
ja veti häntä takaisin. Matkan päässä olevan valon välkkeessä oli
mahdoton nähdä, kuka teki tuon tepposen. Mutta Arizona-Bill, jolle
tehtiin samaten, nousi pystyyn ja iski nyrkillään jotta rusahti
pahantekijän naamaan. Smoke näki ja kuuli kavutessaan jaloilleen, mutta
ennen kuin hän ehti tehdä toisen hyökkäyksen äyräälle, sai hän
sellaisen nyrkiniskun, että suistui puoleksi tainnoksissa lumeen. Hän
pääsi jaloilleen, huomasi miehen, oli iskeä häntä nyrkillään leuoille,
mutta muisti Shortyn varoituksen ja hillitsi luontonsa.
Tämä oli esimakua siitä, mitä oli tapahtuva miesten päästyä rekiinsä.
Toiselle äyräälle syöksyviä oli jo paljon. Heistä kasaantui röykkiöitä.
Joukoittain he ryntäsivät ylös äyrästä, joukoittain vetivät heitä
heidän kärsimättömät toverinsa alas. Siinä annettiin iskuja ja
tuupittiin. Läähättävistä rinnoista kohoili kirouksia. Smoke tupertui
väliin iskuista, väliin astuskeltiin hänen päälleen, väliin hän kopeloi
lumen seasta paalujaan, ja viimein hän rähmi pois rytäkästä ja kapusi
äyrästä eteenpäin. Toiset tekivät samaten. Hänelle sattui niin, että
hänen edellään oli iso joukko miehiä kilpailemassa, kuka ehtisi ennen
luoteiseen kulmaan.
Neljänteen kulmaan mennessään hän kaatui puolitiessä ihan pitkälleen ja
kadotti jäljellä olevan paalunsa. Hän sai hapuilla pimeässä viisi
minuuttia, ennen kuin löysi sen. Koko ajan pyyhälti läähättäviä
kilpailijoita hänen ohitsensa. Viimeisestä kulmasta joelle mennessään
hän tapasi miehiä, joille tämä mailin juoksu oli ollut liikaa. Itse
joella oli kuin olisivat hullut päässeet irti. Tusina rekiä oli
kaatunut, jopa niitä oli sulloutunut päällekkäin. Lähes sata koiraa oli
ruvennut tappelemaan. Miehet häärivät niiden seassa koettaen tempoa
kiihtyneitä eläimiä erilleen toisistaan tai lyödä niitä kalikoilla,
jotta ne eroaisivat.
Smoke juoksi äyrästä alas ylen täyden kulkuväylän toiselle puolelle,
pääsi kovaksi poljetulle rekitielle ja eteenpäin nopeammin. Siellä oli
kapean tien viereen poljetuissa odotuspaikoissa rekiä ja miehiä
odottamassa kilpailijoita, jotka olivat vielä jäljessä. Takaapäin
kuului syöksyvien koirien ulvahduksia.
Smoke kaarteli ja loikki ohi. Hän voi nähdä jo von Schroederin viheriän
lyhdyn ja juuri sen alapuolella punaisen soihdun, joka oli hänen
koiravaljakkonsa merkkinä. Schroederin koiria vartioimassa oli kaksi
miestä. Heidän kalikkansa häilyivät tien ja koirien välillä.
"Tule, tule, Smoke! Tule, tule, Smoke!" kuuli Smoke Shortyn huutelevan
hätäisesti.
"Minä tulen!" huohotti Smoke.
Punaisen soihdun hohteessa hän näki, että lunta oli sotkettu ja
tallattu, ja toverinsa hengittämistavasta hän arvasi, että siellä oli
ollut tappelu. Hän hoiperteli reen luokse ja kaatui paikalla siihen.
Shortyn ruoska läiskyi, ja hän huuteli:
"Hei hei, te peevelit! Hei!"
Koirat loikahtivat vetoasemilleen, ja reki nytkähti äkkiä liikkeelle.
Isoja eläimiä olivat nuo Hansonin palkittuun valjakkoon kuuluvat
hudsonbay-koirat. Smoke oli valinnut ne ensimmäiselle välimatkalle,
johon kuului kymmenen mailia Mono-jokea, sen suistotasanteen poikki
menevä vaikea taival, ja vielä kymmenen mailia Yukonia.
"Montako on edellä?" kysyi Smoke.
"Ole vaiti ja säästä keuhkojasi", vastasi Shorty. "Hih, te peijakkaat!
Eteenpäin, eteenpäin!"
Hän juoksi reen perässä lyhyen köyden varassa, josta piti kiinni. Smoke
ei voinut nähdä häntä; hän ei nähnyt rekeäkään, jossa oli ihan
pitkällään. Valot olivat jääneet taakse, ja he kiitivät pilkkopimeässä
niin kovasti kuin koirat saattoivat juosta.
Smoke tajusi, että reki nousi toiselle jalakselle, kun se kaartoi
jonkin näkymättömän mutkan, ja edestä kuului koirien äreätä haukuntaa
ja miesten kirouksia. Siinä oli Barnes-Slocumin rytäkän paikka. Kahden
miehen koiravaljakot olivat ensin törmänneet yhteen. Smoken seitsemän
isoa tappelijaa hyökkäsivät täyttä vauhtia sekaan. Ne olivat tuskin
muuta kuin puoliksi kesyyntyneitä susia. Mono Creekin yö oli
kiihottanut hurjasti joka koiran tappeluhalua. Klondyken koiria, joilla
ajetaan ilman ohjia, ei voida seisahduttaa muuten kuin ääntämällä. Ei
ollut mitään mahdollisuutta ehkäistä yltäkylläistä tappeluintoa. Takaa
huristi reki toisensa jälkeen siihen metakkaan.
"On lyötävä maahan ja tunkeuduttava eteenpäin ja mentävä läpi!" huusi
Shorty toverinsa korvaan. "Ja varo rystysiäsi! Raahaa sinä koiria pois
ja anna minun olla puskurina!"
Mitä lähinnä seuranneena puolena tuntina tapahtui, sitä ei Smoke
muistanut tarkasti koskaan. Kun hän pullahti sen loputtua ilmoille, hän
oli uuvuksissa, huohotti, hänen leukaansa pakotti, sillä siihen oli
sattunut nyrkinisku, hän tunsi kipua olassaan, johon oli lyöty
kalikalla, koiran kulmahampaiden hänen toiseen sääreensä viiltämästä
haavasta juoksi lämmin veri, ja hänen parkansa molemmat hihat olivat
repeytyneet riekaleiksi. Hän oli kuin unissaan. Taistelun raivotessa
yhä takana hän auttoi Shortya, kun tämä valjasti uudelleen koiria.
Pimeässä haparoiden he saivat laitetuksi vioittuneet valjaat kuntoon.
"Pane nyt pitkäksesi ja vedä henkeäsi", komensi Shorty.
Koirat kiitivät vähentymättömin voimin pimeän halki, alaspäin Mono
Creekiä. Tie yhtyi isoon jokitiehen. Joku oli tehnyt sille kohdalle
tulen, ja Shorty sanoi siellä hyvästit. Tulen hohteessa ja reen
kiitäessä lentävien koirien jäljessä Smoke sieppasi muistiinsa taas
erään unohtumattoman kuvan Pohjolasta. Se oli Shortysta. Hän hoipperoi
ja upposi voimatonna lumeen, huuteli toverilleen kehoituksia, toinen
silmä mustana ja ummessa, rystyset murskana, toinen käsivarsi revittynä
ja koiran puremana, vuotaen virtanaan verta.