Viikko sen jälkeen Smoke oli Indian Riverin eteläpuolella
vuoriharjanteiden keskellä. Hän oli jättänyt rekensä Klondyken
puoleiselle ylängölle ja sitonut tavaroita susikoiriensa selkään. Hän
kulki edellä pehmeässä lumessa ja polki latua lumikengillään. Takana
painalsivat koirat yhdessä jonossa.
Hän rakasti tätä elämää, kovaa arktista talvea, hiljaista erämaata ja
loppumatonta lumivaippaa, jota yhdenkään ihmisen jalka ei ollut
polkenut. Hänen ympärillään yleni jäisiä vuorenhuippuja, joilla ei
ollut nimeä ja joita ei oltu merkitty karttoihin. Hän yksinään liikkui
siinä koskemattomien erämaiden hautovassa hiljaisuudessa. Eikä
yksinäisyys painostanut häntä. Hän rakasti sitä kaikkea, päivien
rasitusta, susikoirien kahnailua, leirintekoa kauan kestävässä illan
sarastuksessa, tähtien hiivintää ylhäällä pään päällä ja revontulten
liekkikuvioita.
Erittäinkin hän piti leiristään iltaisin. Se näytti hänestä taululta,
jota hän ei luullut koskaan unohtavansa -- ei tallattua lumipälveä,
jossa hänen tulensa paloi, vuodetta, jossa oli juuri katkottuja kuusen
oksia ja niiden päällä pari kaniininnahkaisia vällyjä, suojusta, jona
oli kaistale pingotettua tervakangasta ja joka kokosi ja heijasti pois
tulen hehkua, mustunutta kahvipannua ja paistinpannua, jotka olivat
pölkyllä, mokkasiineja, jotka oli asetettu keppien nenään kuivamaan,
lumikenkiä, jotka olivat pystyssä lumessa, ei tulen takana olevia
susikoiria, jotka painautuivat kiihkeinä ja kärsimättöminä tulen
likelle saadakseen lämmintä, olivat pörröisiä ja kuuraisia ja
käyristelivät tuuheita häntiään jalkojensa suojaksi, eikä joka taholla
vain vähän matkan päässä ympärille kietoutuvaa pimeyttä.
Sellaisina hetkinä San Francisco, O'Hara ja "Aalto" näyttivät olevan
hyvin kaukana, kadonneita etäiseen menneisyyteen, toteenkäymättömien
unien varjoja. Hänen oli vaikea uskoa, että hän oli tuntenut muuta kuin
tätä erämaan elämää, ja vielä vaikeampi hänen oli antaa itselleen
anteeksi tosiasiaa, että oli patustellut ja kulutellut aikaansa
suurkaupungin taiteilijapiireissä. Ollessaan yksin, ilman puhetoveria,
hän ajatteli paljon, syvällisesti ja yksinkertaisesti. Häntä harmitti,
kun hänen kaupunkilaisvuotensa olivat kuluneet hukkaan, kun koulujen ja
kirjojen viisausopit, taidemaalarien ja kuvanveistäjien työhuoneiden ja
toimitushuoneiden taidokas kyynillisyys ja liikemiesten klubeissa
käytännössä oleva ammattikieli olivat niin mitättömiä. He eivät
tietäneet mitään ravinnosta, eivät unesta, eivät terveydestä; he eivät
tunteneet koskaan todella kiihottavaa ruokahalua, eivät väsymyksen
suloista vaivaa eivätkä villin ja voimakkaan veren syöksyntää, kun se
työn loputtua huppelehti viinin lailla koko ruumiissa.
Ja koko ajan oli tämä hieno, viisas, spartalainen Pohjola ollut täällä,
eikä hän ollut kuullut koskaan hiljaisintakaan kutsuvaa kuiskausta, ei
lähtenyt itsestään etsimään tätä maata, vaikka hänen sisäinen minänsä
soveltui niin siihen. Mutta sekin selvisi hänelle aikanaan.
"Kuule, Keltanaama, minä olen saanut sen selville!"
Koira, jolle hän puhui, nosti ensin toista, sitten toista etukäpäläänsä
nopein, mutta hillityin liikkein, kiersi häntänsä tupsun niiden
suojaksi ja hymyili tulen yli.
"Herbert Spencer oli lähimain neljänkymmenen ikäinen, ennen kuin hän
tajusi, mikä oli hänen suurin tehtävänsä ja toiveensa. Minun ei kestä
niin kauan. Minun ei tarvitse odottaa kolmenkymmenen ikäiseksi. Minulla
on täällä toiveeni ja tehtäväni."
Siellä oli sikin sokin rotkoja ja ylänköjä, jotka eivät olleet
järjestyneet minkään järjellisen topografisen suunnitelman mukaisesti.
Smoke samoili siellä päiväkausia. Hän etsi turhaan jokea tai puroa,
joka olisi juossut etelään McQuestionia ja Stewartia kohti. Sitten tuli
vuoristomyrsky, joka hukutti lumiryöppyynsä korkeat ja matalat
kukkularöykkiöt. Metsärajan yläpuolella hän hoippelehti kaksi päivää
tulta tekemättä ja umpimähkään päästäkseen jollekin alempana olevalle
tasanteelle. Toisena päivänä hän selviytyi tavattoman suuren tasanteen
reunalle. Pyry oli niin sakea, ettei hän voinut nähdä vuoren seinän
juurelle eikä uskaltanut yrittääkään laskea alas. Hän kääriytyi
turkkeihinsa, kasasi koirat ympärilleen ja asettui lumikinosten väliin
syvänteeseen, mutta ei uskaltanut nukkua.
Myrsky lakkasi aamuksi. Hän ryömi ylös ja tarkasteli asemaansa.
Neljännesmailin päässä oli alempana kaikesta päättäen jäätynyt ja
lumen peittämä järvi. Joka puolella sen ympärillä oli kukkuloita.
Se kävi yhteen kertomusten kanssa. Hän oli umpimähkään löytänyt
Surprise-järven.
Metsää näkyi yksi ainoa ryhmä vanhoja kuusia. Kuusiryhmän vieressä oli
luhistumaisillaan oleva pieni mökki. Hän työnsi linkkua ja astui
sisään. Yhdessä nurkassa oli kuusen oksista tehdyn makuusijan jätteitä.
Niiden päällä oli syöpyneiden, palasiksi murenneiden turkkien sisässä
luuranko. Viimeinen Surprise-järvellä kävijä, Smoke päätteli, kun otti
kultamöhkäleen, joka oli hänen kaksoisnyrkkinsä kokoinen. Möhkäleen
vieressä oli pippurilaatikko täynnä pähkinän kokoisia, karkeapintaisia
kultapalasia, joissa ei ollut mitään huuhdemerkkejä.
Kertomukset olivat osoittautuneet niin todenmukaisiksi, että Smoke
uskoi ilman muuta kullan olevan järven pohjasta. Sen yllä oli monta
jalkaa jäätä. Pohjaa ei saanut nyt käsiinsä. Siellä ei ollut mitään
tehtävää. Puolen päivän tienoissa Smoke oli jälleen tasanteella ja
heitteli sen reunalta jäähyväiskatseita löytämälleen järvelle.