Seuraavana aamuna tuli hirsimajaan eräs vieras. Smoke tunsi hänet. Se
oli Harvey Moran, Tivolin pelipankin omistaja. Hänen syvässä ja äreässä
äänessään oli rukoileva sävy, kun hän rupesi esittämään asiataan.
"Se on nyt sillä lailla, Smoke", aloitti hän. "Te olette pannut meidät
arvelemaan. Minä edustan yhdeksää muuta pelipaikkojen omistajaa ja
itseäni, siis kaupungin kaikkia huvittelusaleja. Me emme ymmärrä.
Tiedämme, ettei mikään järjestelmä ole mahtanut milloinkaan mitään
pyöräpelille. Kaikki yliopistojen matemaattiset nerot ovat vakuuttaneet
meille pelaajille samaa. He sanovat, että pyöräpeli itse on
järjestelmä, yksi ainoa järjestelmä, ja sen tähden ei mikään
järjestelmä voi nujertaa sitä, sillä jos niin kävisi, niin olisi
aritmetiikka tehnyt vararikon."
Shorty nyökäytteli tarmokkaasti päätään.
"Hyvä, olette nähnyt minun pelaavan", vastasi Smoke ilkkuen. "Jos
luulette, että minulla on vain nippu pelionnea, miksi olette levoton?"
"Siinäpä se mutka. Emme voi olla huolestumatta. Teillä on järjestelmä,
ja kuitenkin olemme aina selvillä, ettei sitä voi olla. Olen pitänyt
teitä viisi iltaa silmällä, ja kaikki, mitä olen saanut selville, on
siinä, että te suositte eräitä numeroita ja voitatte. Me kymmenen
pelihuoneen pitäjää olemme nyt ryhtyneet yhteistoimintaan ja haluamme
tehdä rauhallisen ehdotuksen. Laitamme pyöräpelin Elkhornin
takahuoneeseen, pidämme pankkia teitä vastaan ja te saatte löylyttää
meitä. Vain te, Shorty ja me. Mitä tuumitte?"
"Minun mielestäni sen pitäisi käydä toisella tavalla", vastasi Smoke.
"Teidän sopii tulla tapaamaan minua. Pelaan tänä iltana Elkhornin
tarjoiluhuoneessa. Voitte yhtä hyvin tarkastaa pelaamistani siellä."