Kun Smoke astui pieneen hirsimajaan, joka oli Dawsonin takana mäen
sivulla, hän kuuli raskasta, tuttua kuorsausta.
"Äh, mene maata", mutisi Shorty, kun Smoke ravisti häntä olkapäästä.
"Pue vaatteet yllesi", sanoi Smoke. "Meidän on mentävä tekemään pari
valtausta."
Shorty nousi istualleen ja oli rähähtää nauramaan, mutta Smoke pani
kätensä hänen suulleen.
"Hys!" varoitti Smoke. "Siellä on suuri kultasuoni. Älä herätä
naapureita. Dawsonissa nukutaan."
"Huh! Sepä saadaan nähdä. Kukaan ei kerro kenellekään kultasuonen
paikasta. Eipä tietenkään! Mutta jokainen keksii juuri saman tien. Eikö
se ole hämmästyttävää?"
"Squaw Creek", kuiskasi Kit. "Se on totta. Breck kuiskasi minulle
salavihkaa. Pohjakallio matalalla. Kultaa turpeen alta alaspäin. Lähde
mukaan."
Shortyn silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti uudelleen. Seuraavassa
silmänräpäyksessä temmattiin häneltä peitot pois.
"Ellet sinä tahdo niitä, niin minä otan ne", selitti Kit.
Shorty seurasi peittojaan ja rupesi panemaan vaatteita ylleen.
"Otetaanko koirat mukaan?" kysyi hän.
"Ei. Löytöpaikalle vievä tie on varmaankin kuntoon laittamatta.
Pääsemme nopeammin ilman koiria."
"Siinä tapauksessa minun on heitettävä niille ruokaa, jotta ne tulevat
toimeen, kunnes palaamme. Muista ottaa vähän tuohia ja kynttilä."
Shorty avasi oven, tunsi hetkisen, kuinka pakkanen puri, ja vetäytyi
takaisin huoneeseen pannakseen laput korvilleen ja käsineet käsiinsä.
Viiden minuutin kuluttua hän astui taas ulos ja hieroi nenäänsä.
"Kit, minusta on vastenmielistä koko tämä rynnäkkö. Nyt on kylmempi
kuin helvetissä oli tuhannen vuotta, ennen kuin sitä lämmitettiin
ensimmäisen kerran. Sitä paitsi on perjantai ja kolmastoista päivä."
Heillä oli vähän matkavarusteita selässään, kun he sulkivat oven ja
lähtivät menemään mäkeä alas. Revontulet olivat lakanneet näkymästä, ja
vain tähdet hiipivät kovassa pakkasessa sekä loivat epävakaisella
valollaan salakuoppia jaloille. Shorty pyörähti tien käänteessä pois
jäljiltä ja upposi syvään lumeen. Hän korotti äänensä ja siunaili
viikon päivää, kuukautta ja vuotta.
"Etkö saa pidetyksi suutasi kiinni?" morkkasi Kit. "Anna almanakan olla
rauhassa. Saat koko Dawsonin hereille ja peräämme."
"Pyh! Näetkö valon tuolta tuvasta? Ja tuolta toisesta? Ja kuuletko, kun
paiskataan ovea? Oh, Dawsonin asukkaat nukkuvat varmaan! Mitä varten
valot? Hautaavat juuri kuolleitaan. Eivät välitä valtausrytäkästä,
eivät paremmasta elämästä."
Kun he pääsivät mäen alle ja olivat selvästi Dawsonissa, syttyili
hökkeleissä valoja, ovet kävivät ja takaa kuului hirvennahkaisten
kenkien ääniä niiden kopsahdellessa kovaksi poljettuun tiehen. Shorty
avasi taas suunsa.
"Mutta onpa nyt liikkeellä hiivatinmoinen määrä murehtivaisia."
Kun he pääsivät päätielle, oli sata miestä perätysten heidän
jäljessään, ja kun he petollisen tähtivalon hohteessa haeskelivat joen
rannalle vievää tietä, he kuulivat, että väkeä saapui yhä enemmän.
Shortyn jalat luiskahtivat, ja hän syöksyi kolmenkymmenen jalan
korkuista äyrännettä pitkin alas pehmeään lumeen. Kitin kävi samaten,
ja hän syöksähti Shortyn päälle tämän juuri noustua ja paiskasi toisen
uudelleen kumoon.
"Minäpä löysin sen ensin", pyrski Shorty, kun otti käsistä rukkasia
pois puhdistaakseen ne lumesta.
Kohta sen jälkeen he koettivat hurjasti kömpiä pois toisten tulijain
yhteenhyökkäilevien ruumiiden tieltä. Jäätymisaikana oli tällä kohdalla
tullut kova tungos, jäälohkareita oli kohoutunut päällekkäin ja
sittemmin peittynyt sikin sokin lumeen. Langettuaan muutamia kertoja
pahasti Kit otti kynttilänsä ja sytytti sen. Jälkijoukko tervehti tuota
tekoa suosionhuudoin. Kun ei käynyt tuuli, kynttilä paloi helposti, ja
Kit pääsi kulkemaan edellä nopeammin.
"Tämä on oikeata rynnäkköä", päätteli Shorty. "Tai mahtavatko nuo
kaikki olla unissakävijöitä?"
"Me olemme joka tapauksessa juhlakulkueen etunenässä", härnäili Kit.
"Oho, kukapa tietää. Ehkä tuolla edellä on kiiltomato. Ehkä ne kaikki
ovat siellä kiiltomatoja -- tuolla yksi, tuolla toinen. Katsohan niitä.
Usko minua, siellä edellä on kokonaisia rivejä kulkueita."
Luikertelevalla tiellä tuikki pitkin matkaa kynttilöitä. Heidän
takanaan oli niitä aina äyrään harjalle asti, mistä he olivat
tulleet alas.
"Ei, Smoke, tämä ei ole enää pelkkää ryntäystä, vaan kansainvaellusta.
Edellämme täytyy olla tuhat miestä ja jäljessämme kymmenentuhatta. Sinä
kuuntelet nyt setäsi ääntä. Minun lääkkeeni on hyvää. Kun olen saanut
jotakin kallooni, pitää se paikkansa. Ja me olemme tässä rytäkässä
hakotiellä. Käännytään takaisin ja pannaan maata."
"Sinun on parasta säästää keuhkojasi, jos aiot pysyä käpälilläsi",
vastasi Kit yrmeästi.
"Huh! Minun jalkani ovat lyhyet, mutta minä heittelen niitä polvet
höllällään enkä rasita lainkaan lihaksiani. Näytän kantapäitä mille
eturavarille tahansa täällä jäällä."
"Olen kävellyt tahallani hiljaa, jotta pysyisit kintuilla", laski Kit
leikkiä.
"Tallaan kantapääsi. Ellet pääse paremmin eteenpäin, anna minun mennä
edelle antamaan vauhtia."
Kit kiristi ja oli pian lähimmän kulkijajoukon kintereillä.
"Paina päälle, Smoke", usutti Shorty. "Astele niiden hautaamattomien
ruumiiden yli. Viis pakkasesta, kunhan päästään eteenpäin."
Kit laski, että siinä joukossa oli kahdeksan miestä ja kaksi naista, ja
ennen kuin he olivat kulkeneet röykkiöisen jään yli, he olivat menneet
toisen kaksikymmenmiehisen joukon ohi. Muutaman jalan päässä läntisestä
rannasta tie kääntyi etelään ja röykkiöiden seasta pääsi sileälle
jäälle. Tällä jäällä oli kuitenkin muutama jalka hienoa lunta. Sen läpi
kulki rekitie, kapea, kovaksi tallaantunut vako, tuskin kaksi jalkaa
leveä. Sen molemmilla puolilla upposi polviin asti ja vielä syvemmälle
lumeen. Menijät, jotka he saivat kiinni, eivät laskeneet mielellään
ohitse. Smoke ja Shorty humahtivat usein syvälle lumeen ja pääsivät
vasta kovasti ponnisteltuaan ohitse.
Shorty oli masentumaton ja pessimistinen. Kun kansalaiset närkästyivät
siitä, että heidän ohitsensa mentiin, hän antoi takaisin samalla
mitalla.
"Mihin teillä on kiire?" kysyi eräs heistä.
"Entä teillä?" vastasi Shorty. "Eräs valtaajaparvi saapui eilen
iltapäivällä Indian Riveriltä ja ehti edellenne. He eivät ole jättäneet
teille mitään."
"Niin ollen toistan, mihin teillä on kiire?"
"Kenellä? Minullako? En minä ole valtaaja. Kuljen hallituksen asioilla.
Minulla on virkatehtävä. Menen toimittamaan henkikirjoitusta Squaw
Creekissä."
Menijäin keskimääräinen nopeus oli sileällä jäällä kolme ja puoli
mailia tunnissa. Kit ja Shorty kävelivät neljä ja puoli. Silloin
tällöin he juoksivat aina jonkin matkaa ja pääsivät siten nopeammin.
"Juoksutan sinut vallan jalattomaksi, Shorty", yllytteli Kit.
"Oho! Minä voin käydä hölkytellä näillä jalantyngillä ja hangata
kantapäät pois sinun hirvennahkasaappaistasi. Tosin se ei ole miksikään
hyödyksi. Creekin valtauserät ovat viisisataa jalkaa. Niitä menee
kymmenen mailiin. Meidän edellämme on tuhat valtaajaa, eikä alue ole
sataa mailia pitkä."
Kit otti odottamattoman loikan, ennen kuin vastasi, ja oli pian viisi,
kuusi jalkaa Shortyn edellä.
"Jos sinä säästäisit suutasi ja painaisit päälle, niin ajaisimme jonkun
edelle niistä tuhannesta", morkkaili hän.
"Kuka? Minäkö? Jos menet pois jaloista, niin näytän, kuinka taival
katkeaa."
Kit nauroi ja pitensi vielä välimatkaa. Uhkayrityksen koko luonne oli
muuttunut. Hänen aivoissansa pyöri filosofin lause "arvojen
uudestiarvioimisesta." Hänen mieltään kiinnitti rikkauden valtaus
tosiaankin vähemmän kuin Shortyn voittaminen. Mieli, lihakset, voimat
ja sielu vaativat kilpailemaan tuon Shortyn kanssa, miehen, joka ei
ollut koskaan availlut kirjoja; ei osannut erottaa suurta oopperaa
tavallisesta tappelurähinästä eikä eeposta kylmänkyhmyistä.
"Shorty, olen väsyttänyt sinut ihan kuoliaaksi. Minun ruumiissani on
uusiintunut jokainen solu, sen jälkeen kuin nousin maihin Dyeassa.
Lihakseni ovat kovakuituiset kuin ruoskan siima ja kitkerät kuin
kalkkarokäärmeen purema. Muutama kuukausi sitten olisin antanut
itselleni selkäsaunan, jos olisin sanonut moisia sanoja. Mutta silloin
en olisi voinutkaan sanoa niitä. Minun oli saatava ne ensin elämästäni,
ja nyt, kun olen saanut ne, ei minulla ole tarvetta sanoa niitä. Mene
nyt edelle ja tee tietä puoli tuntia. Pane nyt parhaasi liikkeelle, ja
kun olet pinnistänyt sen ajan, niin menen minä edelle ja panen sinut
puoleksi tunniksi hikoilemaan."
"Hohhoo!" ivaili Shorty. "Eivätkö pojan korvain taustat ole vielä
kuivat! Mene nyt pois tieltä ja anna isäsi näyttää, kuinka mennään."
He vaihtoivat aina puolen tunnin kuluttua vauhdin antajaa. Eivätkä
puhuneet paljoa. Heidän ponnistelunsa piti heidät lämpiminä, vaikka
heidän hengityksensä jäätyi kasvoille, huulista leukaan asti. Oli niin
pureva pakkanen, että heidän täytyi miltei yhtä mittaa hivellä
käsineillä nenäänsä ja poskiansa.
Usein he luulivat päässeensä ensimmäisiksi, mutta yhä he tapasivat
menijöitä, jotka olivat lähteneet ennen kuin he. Silloin tällöin
yrittivät miesjoukot lyöttäytyä heidän kintereilleen, mutta
säännöllisesti meni heiltä puhti pois mailin tai pari taivallettuaan,
ja he katosivat taakse pimeään.
Kit sytytti kerran tulitikun ja katsoi kelloa. Hän ei toistanut sitä
temppua, sillä niin nopeasti puraisi pakkanen hänen paljaisiin
käsiinsä, että meni puoli tuntia, ennen kuin ne olivat taas kunnossa.
"Kello on neljä", sanoi hän käsineitä vetäessään, "ja me olemme
sivuuttaneet jo kolmesataa."
"Kolmesataa kolmekymmentäkahdeksan", oikaisi Shorty. "Minä olen
laskenut. -- Pois tieltä, muukalainen. Antakaa sen mennä, joka tietää
kuinka mennään."
Nuo viimeiset sanat sanottiin eräälle ilmeisesti väsyneelle miehelle,
joka oli heidän tiellään ja saattoi enää vain horjuilla eteenpäin. He
olivat jo hyvin lähellä valtausjoukon etupäätä. Vasta jälkeen päin he
saivat kuulla tämän yön kauheudet. Uupuneet miehet olivat istahtaneet
tien viereen lepäämään, mutta eivät olleetkaan päässeet enää
jaloilleen. Seitsemän oli paleltunut kuoliaaksi, henkiin jääneitä oli
viety Dawsonin sairaalaan ja siellä leikattu pariltakymmeneltä
varpaita, jalkoja ja sormia. Ryntäys Squaw Creekiin olikin tapahtunut
vuoden kylmimpänä yönä. Valtausjoukkoon kuului, harvoja poikkeuksia
lukuunottamatta, hiljakkoin tälle seudulle tulleita, jotka eivät
tietäneet ennakolta, kuinka kylmä matka oli oleva.
Toisen uupuneen miehen he tapasivat muutamaa minuuttia myöhemmin.
Taivaanrannalta sen laelle ikäänkuin valonheittäjinä kohoavat
revontulet olivat silloin hälventäneet pimeyden. Mies istui
jäämöhkäleen päällä tien vieressä.
"Ylös, Mari-sisko!" tervehti Shorty iloisesti miestä. "Lähtekää
liikkeelle. Jos istutte siinä, jäädytte kiveksi."
Mies ei vastannut. He pysähtyivät tutkimaan.
"Ota selvä, hengittääkö hän", sanoi Kit, joka oli pistänyt paljaan
kätensä miehen turkin ja villapaidan alle koetellakseen sydäntä.
Shorty kohotti toista korvalappua ja taivutti päänsä jäätyneiden
huulien lähelle.
"Ei hengitä yhtään", ilmoitti hän.
"Eikä sydän lyö yhtään", sanoi Kit.
Hän veti rukkasen käteensä ja hakkasi sitä minuutin ajan, ennen kuin
paljasti sen taas raapaistakseen tulitikulla tulta. Mies oli vanha,
auttamattomasti kuollut. Tulen tuikkeessa he näkivät pitkän harmaan
parran, johon oli kasaantunut jäätä aina nenään asti, posket, jotka
kuura oli kalvistanut, ja sulkeutuneet silmät, joita reunustivat yhteen
jäätyneet kuuraiset kulmakarvat.
"Tule pois", sanoi Shorty ja hieroi korviaan. "Emme voi tehdä mitään
tälle vanhusparalle. Olen varmaan palelluttanut korvani."
Muutama minuutti sen jälkeen, kuin valojuova levitti väräjävää hohdetta
taivaalle, he näkivät kaksi haamua jäällä neljännesmailin matkan
edellään. Heidän takanaan ei näkynyt mailin matkalla mitään liikettä.
"Nuo ovat kulkueen etunenässä", sanoi Kit, kun taas oli tullut pimeä.
"Lähde nyt, otetaan kiinni heidät."
He eivät kuitenkaan tavoittaneet heitä puolessa tunnissa. Shorty lähti
juoksemaan.
"Joskin saamme heidät kiinni, emme pääse mitenkään heidän ohitsensa",
huohotti hän. "Herra Jumala, minkälainen vauhti heillä on! Lyönpä
vetoa, etteivät he ole arkajalkoja."
Kit oli edellä, kun he vihdoin saivat menijät kiinni, ja hän oli
iloissaan, kun sai hiljentää käyntiä ja astella heidän kintereillään.
Melkein heti hän sai käsityksen, että häntä lähinnä kulkeva oli nainen.
Tämä oli samanlainen tumma olento kuin muutkin; mutta hänessä oli
jotakin kummallisen tutunomaista. Kit odotti seuraavaa revontulten
leimahdusta, ja sen hohteessa hän näki, että hirvennahkainen jalkine
oli pieni. Näki vielä enemmänkin -- käynnin, ja tiesi naisen olevan
varmasti saman, josta hän oli tehnyt päätelmän, ettei unohtaisi tätä
ikinä.
"Hyvää huomenta, neiti Gastell!" sanoi Kit.
"Hyvää huomenta", vastasi tyttö, käänsi hiukan päätään ja heitti nopean
silmäyksen. "On niin pimeä, ettei näe. Kuka te olette?"
"Smoke."
Tyttö naurahti pakkaseen, ja Kit oli varma, että se oli somin nauru,
jonka hän oli kuullut.
"Ja oletteko mennyt naimisiin ja saanut lapsijoukon, josta mainitsitte
minulle?" Ennen kuin Kit oli vastannut, jatkoi tyttö: "Montako
chechaquota on perässämme?"
"Muutama tuhat, luulen. Me kuljimme yli kolmensadan ohitse. Eivätkä
hekään kuluttaneet hukkaan aikaansa."
"Vanha tarina", sanoi tyttö katkerasti. "Uudet tulokkaat hyökkäävät
rikkaille löytöpaikoille, ja vanhat kullankaivajat, jotka ovat
uskaltaneet jotakin, kärsineet ja luoneet mitä täällä on, eivät saa
mitään. Ne vanhat löysivät nämä kultasuonet Squaw Creekissä -- miten
lienee salaisuus tullut ilmi -- ja he lähettivät sanan kaikille
vanhoille kaivajille Sea Lioniin. Mutta se on kymmenen mailia kauempana
kuin Dawson, ja kun he saapuvat paikalle, niin he saavat nähdä, että
Dawsonin arkajalat ovat vallanneet löytöpaikan taivaankaarta myöten.
Sellainen onnen nurinkurisuus ei ole oikein, ei ole kaunista."
"Se on liian nurjaa", säesti Kit. "Mutta hiisi vieköön, minä en tiedä,
minkä te sille mahtaisitte."
"Toivon, että voisin tehdä jotakin", säväytti tyttö hänelle.
"Haluaisin, että he kaikki jäätyisivät tielle tai että heille sattuisi
jotakin muuta kauheata, mikä pidättäisi heitä, niin että Sea Lionin
valtausmiehet ehtisivät ensimmäisiksi."
"Olette varmaan hyvin kiukuissanne meille", nauroi Kit.
"Ei se kiukkua ole", sanoi tyttö nopeasti. "Minä tunnen Sea Lionin
joukon miestä myöten, ja he ovat miehiä. He näkivät vanhoina päivinä
nälkää tällä paikkakunnalla ja tekivät jättiläisten tavoin työtä tämän
kehittämiseksi. Pienenä tyttönä minä elin heidän kanssaan ahtaat ajat
Koyokukin varrella. Ja minä olin heidän kanssaan Birch Creekissä nälkää
näkemässä ja Forty Milessa nälkää näkemässä. He ovat sankareita ja
ansaitsisivat jonkin palkinnon, ja nyt on täällä monet mailit heidän
edellään tuhansittain vihreitä jänishousuja, jotka eivät ole ansainneet
mitään valtausoikeutta itselleen. Ja nyt, ehkä suotte anteeksi
sanatulvani, minä koetan säästää keuhkojani, sillä enhän tiedä, milloin
te ja kaikki muut jäljessätulevat koetatte mennä minun ja isän ohi."
Kit ja Joy eivät puhuneet toisilleen tuntikauteen sen enempää, mutta
Kit pani merkille, että Joy puheli jonkin aikaa isänsä kanssa matalalla
äänellä.
"Tunnen heidät nyt", sanoi Shorty Kitille. "Tuo mies on vanha Louis
Gastell, oikea tervaskanto. Tytön täytyy olla hänen lapsukaisensa.
Gastell tuli tälle seudulle niin kauan sitten, ettei sitä kukaan
muista, ja hän toi tytön mukanaan. Tyttö oli silloin vielä kakara.
Gastell ja Beetles olivat liiketovereita, ja he toivat ensimmäisen
soman höyrylaivan Koyokukjoelle."
"Olen sitä mieltä, että emme koeta päästä heidän ohitsensa", sanoi Kit.
"Olemme valtausjoukon etunenässä, ja meitä on ainoastaan neljä."
Shorty hyväksyi sen, ja he kaikki olivat vaiti toisen tunnin ja
painalsivat yhä eteenpäin. Kello seitsemän aikaan hälvensi revontulten
viimeinen välkähtely pimeätä ja näytti, että lännessä oli leveä aukko
lumipeitteisten vuorten välissä.
"Squaw Creek!" huudahti Joy.
"Lyö jotakuinkin yhteen", riemuitsi Shorty. "Minun laskujeni mukaan ei
meidän olisi pitänyt päästä sinne ainakaan vielä puolessa tunnissa.
Minun on täytynyt iskeä vähän vinoon."
Jääröykkiöiden peittämä Dyean tie lähti tältä kohdalta menemään
poikittain Yukonia sen itäistä rantaa kohti. Ja siinä heidän täytyi
jättää kovaksi poljettu, yleisesti käytetty tie, kapuilla
jääröykkiöiden yli ja seurata epäselvää, vähän tallattua polkua, joka
kiemurteli läntistä rantaa kohti.
Louis Gastell, joka käveli edellä, kompastui rosoisella jäällä
pimeässä, laskeutui istualleen ja piteli molemmin käsin nilkkaansa. Hän
ponnistautui jälleen jaloilleen ja lähti astumaan, mutta vauhti oli nyt
hitaampi, ja hän ontui huomattavasti. Muutaman minuutin käveltyään hän
keskeytti äkkiä.
"Ei maksa vaivaa", sanoi hän tyttärelleen. "Olen nyrjäyttänyt jonkin
jänteen. Mene sinä eteenpäin ja tee valtaus minulle ja itsellesi."
"Emmekö voi auttaa yhtään?" kysyi Kit.
Louis Gastell pudisti päätään.
"Joy voi tehdä yhtä hyvin kaksi kuin yhden valtauksen. Minä rähmin
rannalle, teen tulen ja sidon nilkkani. Tulen kyllä toimeen. Lähde
menemään, Joy. Tee meille valtaukset ensimmäisen löytöpaikan
yläpuolelta, ylempänä on enemmän kultaa."
"Tässä on vähän tuohta", sanoi Kit ja pani varastonsa kahtia. "Pidämme
huolta tyttärestänne."
Louis Gastell naurahti pilkallisesti.
"Kiitän teitä siitä", sanoi hän. "Mutta hän voi tulla omin avuin
toimeen. Seuratkaa häntä, saatte nähdä."
"Sallitteko minun mennä edellä?" kysyi Joy Kitiltä astuessaan edelle.
"Tunnen tämän seudun paremmin kuin te."
"Menkää edellä", vastasi Kit kohteliaasti, "vaikka olen samaa mieltä
kuin te, että meille kaikille arkajaloille on suureksi häpeäksi, kun
me menemme ja sieppaamme palat pois Sea Lionin miesten edestä. Eikö ole
mitään keinoa karistaa pois kintereiltä niitä uusia?"
Joy ravisti päätään.
"Emme voi lakaista umpeen jälkiämme, ja he seuraavat niitä kuin
lammaslauma."
Neljännesmailin kuljettuaan kääntyi Joy suoraan länteen. Smoke huomasi,
että he kulkivat polkematonta hankea, mutta ei hän eikä Shorty äkännyt,
että se pieni polku, jota he olivat tulleet, kääntyi etelään. Jos he
olisivat nähneet, mitä Louis Gastell teki jäljessä, niin Klondyken
historia olisi tullut kirjoitettavaksi toisin. He olisivat huomanneet,
että tuo vanha kullanetsijä ei ontunut yhtään enää, vaan tuli heidän
perässään juosten kuin koira nokka tietä kohden. He olisivat nähneet
hänen myöskin polkevan ja laajentavan uraa, jonka he olivat tehneet
länteen kääntyessään. Ja lopuksi he olisivat nähneet hänen menevän
vanhaa epäselvää polkua, joka vei etelään.
Polku kulki joen suuntaa, mutta se oli niin vähäpätöinen, että katosi
pimeässä tuon tuostakin heidän silmistään. Neljännestunnin kuluttua
suostui Joy Gastell jäämään jälkeen ja antoi noiden kahden miehen käydä
edellä ja avata vuorotellen tietä lumen läpi. Se kävi niin hitaasti,
että jäljessä tulleet vaeltajat alkoivat saavuttaa heitä. Kun päivä
valkeni kello yhdeksän aikaan, oli heidän takanaan miesjonoa niin
kauaksi kuin he saattoivat nähdä. Joyn tummat silmät säkenöivät, kun
hän näki sen.
"Onko siitä kauan, kun lähdimme kulkemaan joenrantaa ylöspäin?" kysyi
hän.
"Hyvinkin kaksi tuntia", vastasi Kit.
"Ja kaksi tuntia takaisin, yhteensä neljä", nauroi Joy. "Sea Lionin
valtaajakunta on pelastettu."
Kitin aivoissa välähti heikko epäluulo, ja hän pysähtyi kuulustelemaan.
"En ymmärrä", sanoi hän.
"Ettekö? Siinä tapauksessa selitän. Tämä on Norway Creek. Squaw Creek
on lähin etelässä."
Kit oli hetken sanatonna.
"Teittekö sen tahallanne?" kysyi Shorty.
"Tein sen auttaakseni vanhoja kullankaivajia."
Joy naureli pilkaten. Miehet irvistelivät ensin toisilleen ja yhtyivät
sitten nauruun.
"Eikö isänne nyrjäyttänytkään nilkkansa jännettä, vaan odotti, kunnes
olimme joutuneet pois näkyvistä, ja jatkoi sitten matkaansa?" kysyi
Kit.
Joy nyökkäsi.
"Ja te olitte täkynä."
Joy nyökkäsi taas, ja tällä kertaa raikui Kitin nauru kirkkaasti ja
hartaasti. Se oli lyödyn miehen ujostelematonta, itsekseen purkautuvaa
naurua.
"Miksi ette suutu minuun?" kysyi tyttö surullisesti. "Tai -- tai anna
selkään?"
"Parasta, että lähdemme takaisin", vaati Shorty. "Jalkani kylmettyvät,
kun seisomme täällä."
Kit ravisti päätään. "Se merkitsisi neljän tunnin menetystä. Meidän on
täytynyt tulla kahdeksan mailia ylöspäin tämän joen vartta, ja tuolla
edempänä näyttää Norway tekevän pitkän käänteen etelään päin. Seuraamme
sitä, sitten menemme tavalla tai toisella vedenjakajan yli ja pääsemme
jossakin löytöpaikan yläpuolella Squaw Creekille." Hän katseli Joyta.
"Haluatteko tulla mukanamme? Sanoin isällenne, että pidämme huolta
teistä."
"Minäkö --", epäröi nuori nainen. "Ehkä tulen, ellei teillä ole
vastaan." Hän katseli suoraan Smoken silmiin eikä näyttänyt enää
ilkkuvan, ei pilkkaavan. "Herra Smoke, saatte minut melkein
pahoittelemaan sitä, minkä tein teille. Mutta jonkun oli pelastettava
vanhat kullankaivajat."
"Minusta tuntuu, että kullan etsintä on vähintään ulkoilmaurheilua."
"Ja minusta näyttää, että te molemmat olette hyvin innostuneet siihen",
jatkoi Joy ja lisäsi sitten hiljaa huokaisten: "Mikä vahinko, ettette
ole vanhoja kullanetsijöitä."
He kävelivät kaksi tuntia jäätynyttä Norway-jokea pitkin ja kääntyivät
sitten kapealle ja epätasaiselle, etelästä tulevalle sivujoelle.
Puolenpäivän aikaan he alkoivat nousta itse jokien välitaipaleelle,
vedenjakajalle. Silmäillessään alas ja taakseen he näkivät pitkän jonon
valtaajia. Siellä täällä, parissakymmenessä paikassa, nousi ohkaisia
savupatsaita osoittaen, että oli leiriydytty.
Heillä itsellään oli kova urakka. Kahlatessaan he upposivat lumeen
vyötäryksiä myöten. Aina jonkin yardin päässä oli heidän pakko pysähtyä
vetämään henkeä. Shorty pyysi ensiksi levähtämään.
"Olemme taivaltaneet yli kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Smoke, sanon
halusta, että olen vallan väsynyt. Ja niin olet sinäkin. Olen valmis
toitottamaan, että voin jatkaa tätä uurastusta samaten kuin nälkäinen
intiaani tavoittelee karhunlihan viipaletta. Mutta tuo tyttöraiska ei
voi pysyä enää jaloillaan, ellei saa jotakin vatsaansa. Tehdään tähän
tuli. Mitä sanot?"
He tekivät niin nopeasti, kätevästi ja hyvin suunnitellusti
väliaikaisen leirin, että sitä mielihyvin katsellut Joy tunnusti
itsekseen, että vanhat kullanetsijät eivät olisi voineet tehdä
paremmin. Alla oli kuusenoksia, niiden päälle levitettiin huopa, siinä
lepo- ja ruoanlaittopaikka. He pysyivät kuitenkin tulen hehkusta
etäällä, kunnes olivat hieroneet kovasti poskiaan ja neniään.
Vedenjakajan jyrkällä rinteellä ei ollut ensinkään jäätä. He panivat
mitta-astialla lunta, niin hienoa ja kovaa ja kristallista kuin
jauhesokeri, kullanhuuhdepannuun ja sulattivat sillä kylliksi
kahvivettä. Smoke paistoi silavaa ja sulatteli korppuja. Shorty haali
polttoaineita ja piti tulta vireillä. Joy otti esille yksinkertaisen
pöytäkaluston, johon kuului kaksi lautasta, kaksi lasia, kaksi
lusikkaa, yksi peltirasia, jossa oli sekaisin suolaa ja pippuria, ja
yksi sokerirasia. Aterioidessaan Joy ja Smoke käyttivät yhteistä
ruokakalustoa. He söivät samalta lautaselta ja joivat samasta lasista.
Kello oli lähes kaksi iltapäivällä, kun he pääsivät vedenjakajan
harjanteen yli ja alkoivat laskeutua alas seuraten erästä Squaw Creekin
sivujokea. Aikaisemmin talvella oli joku hirvenmetsästäjä tehnyt polun
tähän jokilaaksoon -- oli ylös ja alas mennessään astunut aina samoihin
jälkiin. Seurauksena oli, että pehmeän lumen keskellä oli rivi
epäsäännöllisiä kohokkeita, joita myöhemmin satanut lumi verhosi. Jos
sattui astumaan sellaisen kohokkeen sivu, niin jalka vajota humahti
polkemattomaan lumeen ja astuja kaatui. Joy, joka nyt halusi, että
hänen kaksi toveriansa saisivat tehdä valtauksen, ja pelkäsi heidän
hidastuttavan vauhtia hänen ilmeisen väsymyksensä takia, tahtoi
itsepäisesti olla vuoronsa edellä. Se nopeus ja tapa, millä hän otti
kohtalokkaat askelensa, voitti Shortyn rajattoman hyväksymisen.
"Katsohan tyttöä!" huudahti Shorty. "On sillä sisua ja tarmoa. Katso,
miten sen mokkasiinit heilahtavat. Ei ole korkeita korkoja niissä.
Tyttö käyttää Jumalan antamia sääriä. Hänestä tulisi hyvä
karhuntappajan muija."
Squaw Creekin rannalle tultuaan he katsoivat taakseen ja saattoivat
nähdä, että kullanetsijäin jono oli hajonnut epäsäännöllisiksi
ryhmiksi, jotka koettivat päästä vedenjakajan vieremää alaspäin.
He liukuivat äyrästä alas joen uomaan. Kiinteästi pohjaa myöten
jäätynyt joki oli 20-30 jalkaa leveä. Se juoksi 6-8 jalkaa leveiden,
lietteisistä maatumista muodostuneiden rantapengermien välissä.
Kenenkään jalka ei ollut hiljakkoin polkenut sen jäällä olevaa lunta.
He tiesivät olevansa löytöpaikan ja Sea Lionin miesten tekemien
viimeisten valtausten yläpuolella.
"Varokaa lähteitä", sanoi Joy, kun Smoke meni edessä jokea alaspäin.
"Menetätte jalkanne, jos putoatte lähteeseen."
Nämä lähteet, joita on Klondyken kaikissa virroissa, eivät jäädy
alimmissakaan pakkasasteissa. Vesi pursuaa reunoista ja muodostaa
lätäköitä, joita sittemmin muodostunut pintajää ja satanut lumi
suojelevat pakkaselta. Kuivassa lumessa kävelevän alla voi särkyä
puolen tuuman vahvuinen jääkuori, ja hän voi pudota hupsahtaa polvia
myöten veteen. Ellei hän kykene riisumaan jalkineitaan, menettää hän
jalkansa viidessä minuutissa.
Vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä, oli pitkä ja harmaa arktinen
hämärä jo tullut. He tarkastelivat molempia rantoja löytääkseen
pilkutetun puun, joka osoittaisi viimeiseksi tehdyn valtauksen
keskikohdan. Joy oli tulisen innokas. Hän huomasi sellaisen ensinnä.
Hän syöksähti Smoken edelle huudahtaen:
"Täällä on ollut joku! Katsokaa lunta! Katsokaa pilkkua! Tuolla se!
Katsokaa tuonne kuuseen!"
Hän upposi äkkiä vyötäryksiin asti lumeen.
"Nyt minä menin", sanoi hän surkeasti. Sitten hän huusi? "Älkää tulko
lähelleni! Kyllä minä rämmin ylös!"
Kuivan lumen alla piilossa oleva ohut jääkuori murtui joka kerta, kun
Joy otti askelen. Kovasti ponnisteltuaan hän sai vihdoin lujan pohjan
jalkainsa alle. Smoke ei jäänyt odottamaan. Hän oli juossut rannalle,
jonka pensaiden väliin lähteiden kuohunta oli ajanut risuja ja varpuja.
Ne olivat kuivia ja poltettaviksi sopivia sekä odottivat tulitikkua.
Kun Joy ehti Smoken luokse, nousivat jo ensimmäiset liekit ja roihut
turvaavasta tulesta.
"Istukaa!" komensi Smoke.
Joy totteli ja istui lumelle. Smoke irroitti matkatavarat hänen
selästään ja levitti huovan hänen jalkainsa alle.
Ylempää kuului heitä seuranneiden kullanetsijäin ääniä.
"Pankaa Shorty tekemään valtaus", vaati Joy.
"Mene, Shorty", sanoi Smoke käydessään hirvennahkaisten kenkien
kimppuun, jotka olivat jo jäätyneet jäykiksi. "Mittaa tuhannen jalkaa
ja pane kaksi keskipaalua. Kulmapaalut voimme panna myöhemmin."
Smoke leikkeli veitsellään jalkineiden nahkaa ja hihnoja. Ne olivat
niin jään kovettamat, että ritisivät, kun Smoke koputteli ja sahaili.
Pitkävartiset villasukat olivat kuin tupet jäässä ja hyvin jäykät.
"Miten on jalkojenne laita?" kysyi Smoke työtä tehdessään.
"Kokonaan kohmettuneet. En saa liikkumaan varpaitani. Niistä on tunto
poissa. Mutta kyllä tästä selvitään. Tuli palaa ihanasti. Pitäkää
varanne, etteivät kätenne palellu. Ne ovat varmaan nyt kontassa, koska
liikkuvat noin kömpelösti."
Kit veti rukkaset käsiinsä ja pieksi niitä hurjasti lähes minuutin
sivujansa vastaan. Kun hän tunsi veren pistelevän, otti hän rukkaset
käsistään, reviskeli ja viilteli ja sahaili ja hakkaili jäätyneitä
vaatteita. Toisen jalan valkoinen nahka tuli näkyville, sitten
toisenkin.
Sitten alkoi lumella hierominen. Smoke hieroi niin voimakkaasti ja
rajusti, että tyttö kiemurteli ja vapisi ja valitteli ihastuneena, kun
hänelle tuotettiin sellaista tuskaa.
Smoke puolittain raahasi hänet lähemmäksi tulta ja asetti hänen
jalkansa huovalle pelastavien liekkien lähelle.
"Teidän on nyt pidettävä vähän aikaa huolta niistä", sanoi Smoke.
Joy saattoi nyt vaaratta ottaa käsineet pois ja hoidella itse
jalkojaan. Hän piti varansa kuten ainakin viisas ja perehtynyt, että
tulen hehku pääsi vaikuttamaan vain hitaasti. Smoke hieroi sillä aikaa
käsiään. Lumi ei sulanut eikä ollut edes kosteata. Sen keveät
kristallit olivat kuin hiekkajyväsiä. Verenkierron pistelmät ja kivut
palasivat vitkalleen jähmettyneeseen lihaan. Sitten hän korjasi tulta,
aukaisi tytön selässä olleen matkapussin ja otti sieltä täydellisen
jalkinekerran.
Shorty tuli joen uomaa takaisin ja kapusi äyrästä heidän luokseen.
"Olen vallannut varmaan tuhannen jalkaa", julisti hän. "Numerot
kaksikymmentäseitsemän ja kaksikymmentäkahdeksan. Olin saanut
pistetyksi seitsemänteenkolmatta vain ylemmän valtausmerkin, kun
tapasin ensimmäisen otuksen niistä jäljellejääneistä. Hän sanoi suorin
sanoin, etten saanut vallata kahtakymmentäkahdeksaa. Ja minä sanoin
hänelle..."
"No no!" huudahti Joy. "Mitä sanoitte hänelle?"
"No niin, sanoin hänelle suorin sanoin, että ellei hän korjaa luitaan
viidensadan jalan päähän, teen jäätelöä hänen nokastaan. Hän meni
matkaansa, ja minä panin keskipaalut kahteen valtaukseen, kumpikin
hyvin viisisataa jalkaa. Meidän alueemme on nyt turvattu. Nyt on liian
pimeä mennä katsomaan, mutta voimme pistää kulmapaalut huomenaamulla."