Päivän toisensa jälkeen he viilettivät ripeätä virtaa alaspäin, ja
päivä päivältä kävi rantajää leveämmäksi. Illalla he hakkasivat jäähän
uran johon vetivät veneen yöksi, ja kantoivat leirivarusteensa sadan
jalan päähän rannalle. Aamulla he hakkasivat veneensä irti uudesta
jäästä ja veivät sen keskiuomaan. Shorty asetti teräspeltisen kamiinan
palamaan veneeseen, ja Stine ja Sprague istua kyyröttivät sen ääressä
pitkät tunnit. He olivat alistuneet, eivät antaneet enää käskyjä ja
toivoivat vain pääsevänsä Dawsoniin. Pessimistinen, väsymätön ja
ilakoiva Shorty veteli aina tuolloin tällöin kolmea säettä erään
unohtamansa laulun ensimmäisestä nelisäkeisestä värsystä. Kuta
kylmemmäksi ilma kävi, sitä useammin hän rallatti:
"Kuin Argus muinaisaikoinaan
me jätämme tään Kreikanmaan,
tam-tam, tam-tam, tam-tam, tam-tam --
ja kulta-taljaa noutamaan."
Maalla he viettivät viimeisen yönsä White Riverin ja Stewartin
suistojen välillä. Päivän valjetessa he huomasivat, että Yukonilla oli
koko jäisten rantojen välikin, puoli mailia leveä, valkoisen jään
peitossa.
"Veneemme on viimeinen, joka pääsee tänä vuonna Dawsoniin", sanoi Kit.
"Mutta meillä ei ole vettä, Smoke."
"Sitten huristamme jäitse. Toimeksi vain."
Vastaan vikisevät Sprague ja Stine lastattiin veneeseen. Puoli tuntia
Kit ja Shorty tekivät kovasti työtä hakaten kirveillä väylää veneelle
vuolaaseen, mutta kiinteään virtaan. Kun he olivat selvinneet
rantajäästä, pakottivat ajojäät veneen luisumaan sata yardia rannikon
reunaa pitkin. Se viilsi veneen toisesta reunasta puolet pois ja teki
sen melkein hylyksi. Sitten he pääsivät mutkan alapäässä virtaavaan
veteen, joka vei heitä ulommaksi. Virta ei ollut enää täynnä jääsohjua,
vaan siinä oli kovia möhkäleitä. Ainoastaan näiden möhkäleiden välissä
oli sohjua, joka jäätyi kiinteäksi ihan silmissä. Työnnellen airoilla
jäämöhkäleitä ja kavuten välistä niiden päälle lykkimään venettä he
pääsivät tunnissa virran keskustaan. Viiden minuutin päästä he
lopettivat ponnistelut -- vene oli jäätynyt kiinni. Koko joki jäätyi
sitä mukaa kuin virtasi eteenpäin. Möhkäle jäätyi kiinni möhkäleeseen,
kunnes vene oli vihdoin keskustana jäälautassa, jonka halkaisija oli
seitsemänkymmentäviisi jalkaa. Toisinaan he luisuivat eteenpäin
sivuittain, toisinaan perä edellä. Shorty hoiteli kamiinaa, keitteli
ruokia ja lauleli sotalauluaan.
Tuli yö, ja monien ponnistusten jälkeen he lakkasivat yrittämästä
venettä rannalle ja ajelehtivat pimeässä avuttomina eteenpäin.
"Mitä jos menemme Dawsonin ohi?" kysyi Shorty.
"Käännymme takaisin", vastasi Kit, "elleivät jäät litistä meitä
mäsäksi."
Taivas oli kirkas, ja kylminä tuikkivien tähtien hohteessa he näkivät
silloin tällöin vilahduksia vuorista, joita oli etäällä virran
molemmilla puolilla. Heidän vauhtinsa alkoi vähetä, ja jäälohkareita
kohoili ja laski ritisten ja ratisten heidän ympärillään. Virta oli
tukkeutunut. Yksi lohkare työntyi ylöspäin, luisui heidän jäälauttansa
päälle ja vei osan toista veneen laitaa. Vene ei uponnut, sillä sen
oma jäälohko kannatti sitä, mutta eräässä rytäkässä he näkivät
vilahdukselta tummaa vettä jalan päässä. Sitten lakkasi kaikki liike.
Puolen tunnin päästä sai virta uutta vauhtia ja alkoi liikkua. Tätä
menoa kesti tunnin, kunnes taas tuli patoutuma. Sitten virta lähti taas
vierimään ja teki taivalta nopeasti ja hurjasti, kovasti ryskyen.
Sitten he huomasivat valoja rannalla. Kun he pääsivät niiden kohdalle,
antoivat Yukon ja painolaki perään, ja virta lakkasi vierimästä
kuudeksi kuukaudeksi.