Aamulla, kuten tavallista, he olivat viimeisiä matkallelähtijöitä.
Stinellä ja Spraguella ei ollut lainkaan kiire, he eivät näyttäneet
saavan päähänsä, että vesitie saattoi jäätyä milloin tahansa. He
tekeytyivät sairaiksi, kuljeskelivat omilla teillään, lepäilivät ja
lisäsivät Kitin ja Shortyn työn kaksinkertaiseksi.
"Lakkaan varmaankin kunnioittamasta Jumalaa, kun näen, että hän on
erehtynyt antamaan ihmisen muodon noille kahdelle." Shorty ilmaisi näin
pilkkaavalla tavalla vastenmielisyyttään.
"Mutta sinussa on miestä mihin läpeen tahansa", virnisteli Kit hänelle.
"Kuta enemmän tutustun sinuun, sitä enemmän alan kunnioittaa Jumalaa."
"Hän teki varmaan niin hyvän kuin osasi, heh", sovitteli Shorty
sanojaan, kun kohteliaisuuden ahdistava vaikutelma oli hälvennyt.
Vesitie kulki Le Bargen järven poikki. Tässä järvessä ei ollut kovaa
virtaa, vaan neljäkymmentä mailia seisovaa vettä. Se matka oli
kuljettava soutamalla, ellei ollut sopiva tuuli. Mutta myötäisten
tuulten aika oli ohi, ja pohjoisesta puhalsi jääkylmä viima vasten
naamaa. Se pani järven aaltoilemaan kovasti. Oli miltei mahdoton soutaa
venettä vastatuuleen. Lumipyry lisäsi vielä heidän vaivojansa. Kun vesi
jäätyi heidän airojensa lapoihin, oli yksi mies pidettävä hakkaamassa
pois niistä jäätä kirveellä. Spraguen ja Stinen oli myös pakko olla
vuorotellen soutamassa, mutta he laiskottelivat silminnähtävästi. Kit
oli oppinut lisäämään ruumiin painolla soudun voimaa. Hän pani
merkille, että hänen herransa tekivät näennäisesti samanlaisia
liikkeitä, mutta kastoivat hyvin petkuttavalla tavalla airoja veteen.
Kolmen tunnin kuluttua Sprague laski aironsa veneeseen ja sanoi, että
heidän täytyi lähteä takaisin joen suuhun ja laittaa suojus. Stine
yhtyi häneen. Monta kovalla työllä voitettua mailia oli menetetty.
Toisena ja kolmantena päivänä tehtiin sama hyödytön yritys. White
Horsen luota saapuneita veneitä oli joensuulla kokonainen laivasto,
kolmatta sataa. Joka päivä saapui kolme- tai neljäkymmentä, ja
ainoastaan kaksi tai kolme pääsi toiselle rannalle. Jäätä muodostui jo
lahdelmissa, ja se kiersi ohkaisina vöinä niemien ympäri.
"Selviäisimme tästä, jos heillä olisi edes sen verran sisua kuin
simpukalla", sanoi Kit Shortylle heidän kuivatessaan puhvelinnahkaisia
jalkineitaan tulen ääressä kolmantena iltana. "Olisimme päässeet tänään
yli, elleivät he olisi käännyttäneet takaisin. Olisi tehty vielä tunti
työtä, niin olisi oltu länsirannalla. He ovat metsään eksyneitä
kakaroita."
"Olemme saaneet iankaikkisen vaivan noista kahdesta pennusta",
kehitteli Shorty. "He voivat antaa käskyjä ja sumputa rahaa, mutta,
kuten sanoit, he ovat lapsipalleroisia. Jos mielimme päästä Dawsoniin,
on meidän otettava käsiimme koko roska."
"Tehdään niin", sanoi Kit ja vahvisti sen kädenlyönnillä.
Shorty ryhtyi aamulla paljon ennen päivänkoittoa tähän virkaansa.
"Tulkaa!" huusi hän. "Ylös, unikeot! Tässä on kahvinne! Latkikaa se
sisäänne! Lähdemme matkalle!"
Stine ja Sprague ärisivät ja ruikuttelivat, mutta heidän oli lähdettävä
matkalle kaksi tuntia aikaisemmin kuin koskaan ennen. Tuuli oli vielä
entistäänkin ankarampi, ja lyhyessä ajassa oli joka miehen naama jäässä
ja airoissa painava lasti jäätä. He ponnistelivat kolme, neljä tuntia
ja vuorottelivat tehtäviä: yksi hakkasi jäätä, yksi piti perää, kaksi
oli airoissa. Luoteinen rannikko tuli yhä lähemmäksi. Tuuli kiihtyi
yhä, ja Sprague heitti vihdoin airot käsistään merkiksi, että hän
luopui yrityksestä. Shorty hypähti paikalle, vaikka oli juuri äsken
päässyt soutamasta. "Hakatkaa jäätä pois", sanoi hän ja pisti kirveen
Spraguen käteen.
"Mutta mitä hyötyä siitä on?" kitisi toinen. "Emme pääse yli. Meidän on
käännyttävä takaisin."
"Jatkamme", sanoi Shorty. "Hakatkaa jäätä! Ja kun tunnette voivanne
paremmin, tulette soutamaan."
Heillä oli kova työ, mutta he pääsivät rannan lähelle. Siellä he
huomasivat, että rannikko oli muodostunut pelkistä paasista ja
kallioista ja ettei ollut maihinpääsypaikkaa.
Kukaan ei puhunut. He soutivat vaikeapääsyistä rannikkoa pitkin. Kit
piti venettä vastatuuleen. Toisinaan he pääsivät airon vedolla vain
jalan eteenpäin, ja toisinaan he saivat parilla kolmella vedolla veneen
pysymään vain paikallaan. Kit koetti parhaansa mukaan terästää noita
kahta nahjusta. Hän korosti sitä seikkaa, että tälle rannalle päässeet
veneet eivät olleet palanneet takaisin. Niiden oli siis täytynyt,
todisteli hän, löytää suojapaikka jossakin edempänä. He ponnistelivat
vielä tunnin ja sitten vielä tunnin.
"Jos te toverukset käyttäisitte soutamiseen sitä voimaa, jota olette
latkineet kahvista vuoteellanne, niin pääsisimme sinne", rohkaisi
Shorty.
Muutaman minuutin kuluttua Sprague lakkasi soutamasta.
"Voimani ovat lopussa", sanoi hän, ja hänen äänessään värähteli itku.
"Niin ovat meidän muidenkin", vastasi Kit. Hänkin oli valmis
pillahtamaan itkuun tai tekemään murhan, niin lopen uuvuksissa hän oli.
"Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."
"Meidän on käännyttävä takaisin. Käännä vene ympäri."
"Shorty, käy airoihin, ellei hän tahdo soutaa", komensi Kit.
Mutta Sprague kieltäytyi antamasta airoja. Stine oli lakannut
soutamasta, ja vene ajelehti taaksepäin.
"Käännä ympäri, Smoke", käski Sprague.
Kit, joka ei ollut vielä eläessään kironnut kellekään, kummasteli
itseään.
"Menkää ensin helvettiin", sanoi hän. "Airoihin kiinni ja soutamaan!"
Ihmiset menettävät uupumuksenhetkinä koko sivistysvarastonsa. Sellainen
hetki oli tullut nyt. Joka mies oli saavuttanut murtumiskohtansa.
Sprague heitti rukkasen kädestään, sieppasi revolverinsa ja käänsi sen
perämiestä kohti. Tämä oli uusi koe Kitille. Hänelle ei ollut
tapahtunut mitään sellaista elämässään. Ja nyt se ei näyttänyt tekevän
minkäänlaista vaikutusta. Tämä ihan hämmästytti häntä. Revolverin
ojennus oli mitä luonnollisin asia maailmassa.
"Ellette pane pois revolveria", sanoi hän, "niin minä otan sen teiltä
ja näpäytän sillä rystysillenne."
"Ellet käännä venettä takaisin, niin ammun sinut", uhkasi Sprague.
Silloin Shorty sekaantui asiaan. Hän heitti jäänhakkuun ja kavahti
seisomaan Spraguen takana.
"Koettakaapa ampua", sanoi hän ja heilutti kirvestä. "Oikein sormia
syyhyy, kun tekee niin mieli halkaista pääkallonne. Aloittakaa vain
leikki, jos huvittaa."
"Sprague", sanoi Kit, "annan teille täsmälleen kolmekymmentä sekuntia
aikaa pannaksenne pois revolverin ja ruvetaksenne soutamaan."
Sprague epäröi, naurahti lyhyeen ja hermostuneesti, pisti revolverin
taskuunsa ja rupesi soutamaan.
He kamppailivat vielä kaksi tuntia ja luisuivat tuuma tuumalta
eteenpäin. Kitkin alkoi jo pelätä erehtyneensä. Mutta vihdoin, kun hän
oli juuri kääntymäisillään takaisin, tuli kapea aukko. Se vei maan
ympäröimään lahdelmaan, jonka pintaa tuimimmatkaan puuskat tuskin
saivat värehtimään. Se oli satama, mihin veneet olivat saapuneet
edellisinä päivinä. He soutivat kaltevalle rannalle. Molemmat
herrasmiehet makasivat nääntyneinä veneessä, sillä aikaa kun Kit ja
Shorty pystyttivät teltan, tekivät tulen ja keittivät kahvia.
Tuuli oli lauhtunut nopeasti. Se lakkasi illan tullessa. Sitten tuli
kirkasta ja kylmää. Jäähtymään pantu kahvikuppi unohtui sivulle, ja
muutaman minuutin päästä siinä oli puolen tuuman paksuudelta jäätä.
Sprague ja Stine olivat kahdeksan aikaan illalla huopapeitteissään ja
nukkuivat viimeisilleen väsyneinä sikeätä unta, kun Kit palasi venettä
tarkastamasta.
"Nyt jäätää, Shorty", ilmoitti hän. "Koko lahdelma on jo ohuessa
jäässä."
"Mitä aiot tehdä?"
"On vain yksi tehtävä. Järvi jäätyy tietysti ensin. Jokea pitää sen
nopea juoksu auki ehkä useita päiviä. Vene, joka on huomenna tähän
aikaan kiinni Le Bargen järvessä, jää siihen ensi vuoteen asti."
"Tarkoitat, että meidän on lähdettävä tänä iltana? Nyt?"
Kit nyökkäsi.
"Pystyyn, unikeot!" oli Shortyn ärjyvä vastaus, ja hän alkoi irroittaa
teltan tukiköysiä.
"Paljonko kello?" kysyi Stine.
"Puoliyhdeksän."
"Nyt on pimeä vielä", oli vastaväite.
Shorty tempaisi pois pari tukinuoraa, ja teltta alkoi luhistua.
"Ei nyt ole aamu", selitti hän. "Nyt on ilta. Tulkaa pois. Järvi menee
jäähän. Meidän on päästävä yli."
Stine nousi istumaan katkeran ja vihaisen näköisenä.
"Antakaa sen jäätyä. Me emme hievahda paikaltamme."
"Hyvä on", sanoi Shorty. "Me lähdemme veneellä."
"Te olette sitoutuneet --"
"Viemään teidät Dawsoniin", keskeytti Shorty. "Hyvä, teemme niin. Eikö
totta?"
Hän päätti puheensa romauttamalla puolet teltasta heidän päälleen.
He murtautuivat sitten pienen satamapaikan ohuen jään läpi ja pääsivät
järvelle, jossa raskasta ja lasimaista vettä jäätyi joka vedolla heidän
airoihinsa. Vesi muuttui pian puuromaiseksi sohjuksi ja ehkäisi airojen
liikkeitä, jopa jäätyi tippuessaan. Myöhemmin alkoi muodostua pinnalle
kiinteä peitto, ja veneen tunkeutuminen eteenpäin kävi yhä hitaammin.
Aamulla heidän veneensä seisoi paikallaan. Jäistä pintaa oli
silmänkantamiin asti. Järven vesi oli kadonnut. Pohjoiselle rannalle
oli sata yardia. Shorty vakuutteli, että siellä oli joen aukko ja että
hän näki jo vettä. Hän ja Kit kahden olivat työkunnossa, ja he mursivat
airoilla jäätä ja laahasivat venettä eteenpäin. Viimeiseen asti
ponnisteltuaan he pääsivät vuolaan joen nieluun. Taaksepäin
silmäillessään he näkivät useita veneitä, jotka olivat taistelleet koko
yön ja jäätyneet kiinni toivottomasti. Sitten he kiitivät erästä joen
mutkaa. Vauhti oli kuusi mailia tunnissa.