"Minä olen kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen ja mies", vakuutteli
hän seuraavina päivinä useat kerrat itsekseen. Se oli tarpeen. Hänen
oli tosin onnistunut kuljettaa kahdeksansataa naulaansa maili päivässä
eteenpäin, mutta viikossa hän oli menettänyt viisitoista naulaa omasta
painostaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kauheannäköiset. Hänen
ruumiinsa ja mielensä kimmoisuus oli kadonnut kokonaan. Hän ei kävellyt
enää, vaan laahusti.
Hänestä oli tullut työjuhta. Hän nukkui ruokansa ääreen. Hänen unensa
oli raskasta ja eläimellistä. Siitä hän saattoi herätä, kun jalassa
veti suonta, ja valittaa kuin kuoleman tuskissa. Kolotti joka paikkaa.
Hän tallusteli rakot jalkapohjissa, ja nämäkin olivat paljon lievempiä
kuin kauheat verihaavat, joita hänen jalkansa sai veden huuhtomilla
kallioilla Dyean tasangolla, jonka poikki tie kulki kaksi mailia.
Näitä kahta mailia edestakaisin kuljettaessa tuli Kitille
neljänkymmenenkahdeksan mailin matka. Kantohihnojen verille kahnaamat
olat ja rinta saivat hänet ajattelemaan kaupungin kaduilla näkemiään
hevosia ja ensi kerran ymmärtämään niitä.
Koetukseksi, joka oli ensinnä miltei tuhota hänet, tuli ruoka.
Poikkeuksellisen suuri työmäärä vaati ylimääräistä lämmitystä, ja hänen
vatsansa oli tottumaton suureen silavamäärään ja raakoihin, hyvin
turmiollisiin ruskeihin papuihin. Seuraukseksi tuli, että hänen
vatsansa läheni selkärankaa ja että sen ja vilustumisen aiheuttama
vaiva ja häiriö olivat vähällä murtaa hänet. Ja sitten tuli ilon päivä,
jolloin hän saattoi syödä kuin ahmiva eläin ja jolloin hän nälkäisenä
kuin susi tahtoi yhä lisää.
He muuttivat matkasuunnitelmansa vietyään tavarat Canyonin suulle.
Vuorensolan läpi oli tullut huhu, että Lindermanin-järven rannalla
kaadettiin viimeisiä veneiden rakentamiseen kelpaavia puita. Molemmat
serkut jatkoivat matkaa työkalut, saha, villapeitot ja muonaa
selässään, jättäen Kitin ja hänen setänsä raahaamaan matkatavaroita.
John Bellew ja Kit laittelivat yhdessä ruokia ja kantoivat vierekkäin
astellen tavaroita. Aika meni lentäen, ja huipuille satoi ensi kerran
lunta. Vuoriston väärälle puolelle jääminen olisi viivyttänyt matkaa
lähes vuoden. Vanha mies löi rautaiseen selkäänsä sata naulaa. Kitiä
kauhistutti, mutta hän puri hammasta ja otti omiin kantohihnoihinsa
myös sata naulaa. Sen kantaminen otti kovalle, mutta hän oli oppinut
temput, ja hänen ruumiinsa oli vapautunut kaikesta heikkoudesta ja
joutavasta lihasta sekä alkanut saada laihoja ja lujia lihaksia. Hän
teki myös havaintoja ja suunnitelmia. Hän otti huomioon intiaanien
käyttämät päähihnat ja valmisti itselleen yhdet, joita käytti
olkahihnojen lisänä. Se teki kantamisen helpommaksi. Hän jaksoi pian
painaltaa eteenpäin sata naulaa kantohihnoissa, viisitoista tai
kaksikymmentä naulaa keveästi tuon taakan päällä ja niskaa vastassa,
kirves tai airopari kädessä ja toisessa sisäkkäin sopivat leirin
keittoastiat.
He kantoivat minkä voivat, mutta rasitus lisääntyi. Tie kävi
epätasaisemmaksi, taakat tulivat raskaammiksi, ja joka päivä he näkivät
lumirajan luisuvan alemmaksi vuorta pitkin. John Bellew kävi
levottomaksi. Hän pidätti joukon intiaaneja, jotka palasivat
Lindermanin-järveltä, ja taivutti heidät ottamaan hihnoihinsa
tavaroita. Chilcootin kukkulalle kuljettamisesta he tahtoivat
kolmekymmentä senttiä naulalta, ja se oli tehdä hänet hulluksi.
Sittenkin jäi vielä viemättä neljäsataa naulaa vaatemyttyjä ja
leiritarpeita. Hän jäi kuljettamaan niitä ja lähetti Kitin intiaanien
mukana. Kitin oli pysähdyttävä vuoren huipulle, kuljetettava sieltä
tonniaan hiljakseen, kunnes saapuisivat ne neljäsataa naulaa, joiden
kanssa setä oli luvannut ottaa hänet kiinni.