Kitin ensimmäinen kantoyritys oli menestyksellinen. Heidän oli
onnistunut saada intiaaneja kantamaan sadankahdenkymmenenviiden naulan
tavarataakkoja Finnegan's Crossingiin asti. Siitä lähtien oli heidän
kannettava ne selässään. He suunnittelivat, että menisivät eteenpäin
mailin matkan päivässä. Kun John Bellewin oli jäätävä leiripaikalle ja
laitettava ruoka, voi hän olla kantamassa ainoastaan silloin tällöin.
Nuoret miehet, joita oli kolme, saivat siis kukin tehtäväkseen kantaa
kahdeksansataa naulaa mailin päivätaipalella. Jos he kantaisivat
viisikymmentä naulaa kerralla, olisi heidän käveltävä taakan kanssa
kuusitoista ja ilman sitä viisitoista mailia päivässä -- "koska emme
palaa viimeiseltä matkalta", selitti Kit ihastuneena tuohon
keksintöönsä. Kahdeksankymmenen naulan taakkoja kantaen olisi kävelyä
yhdeksäntoista mailia päivässä, ja sadan naulan taakkoja kantaen vain
viisitoista mailia.
"Minä en pidä kävelystä", sanoi Kit. "Siitä syystä kannan sata naulaa
kerralla." Hän huomasi epäuskoisen ilmeen setänsä kasvoilla ja lisäsi
nopeasti: "Tietenkin pääsen siihen määrään harjoittelemalla. On
alettava aakkosista. Otan aluksi viisikymmentä naulaa."
Hän teki niin ja kävellä tepasteli iloisesti tietä. Hän heitti säkin
ensimmäiselle leiripaikalle ja asteli takaisin. Se oli helpompaa, kuin
hän oli luullut. Mutta nuo kaksi mailia olivat repineet pois sametin,
mikä oli ollut hänen voimiensa verhona, ja paljastaneet niiden
heikkouden. Hänen toinen kantamuksensa oli kuusikymmentäviisi naulaa.
Se oli paljon vaikeampi viedä. Hän ei tepastellut enää. Hän
istahti usein maahan taakka takapuolellaan ja asetti sen kiven
tai kannon varaan, kuten kaikkien kantajain tapana oli. Kolmatta
taakkaa ottaessaan hän kävi ylpeäksi. Hän otti kantohihnoihinsa
yhdeksänkymmenenviiden naulan papusäkin ja lähti matkalle. Sadan yardin
päähän päästyään hän tunsi olevansa luhistumaisillaan. Hän laskeutui
istualleen ja pyyhki kasvojaan.
"Lyhyet välimatkat ja lyhyet lepoajat", mutisi hän. "Siinä konsti."
Välistä hän pääsi ainoastaan sata yardia, ja joka kerta, kun hän
ponnistautui jaloilleen taivaltaakseen taas lyhyen välin, tuli taakka
kieltämättä raskaammaksi. Hän läähätti, ja hiki juoksi hänestä. Hän
riisui villapaitansa pois, ennen kuin oli päässyt neljännesmailia, ja
ripusti sen puuhun. Vähän myöhemmin hän antoi eropassin hatulleen.
Puolen mailin päässä hän luuli voimiensa olevan lopussa. Hän ei ollut
koskaan eläessään ponnistellut niin kovasti, ja hän tiesi olevansa
lopussa. Kun hän istui ja läähätti, osuivat hänen katseensa isoon
revolveriin ja raskaaseen patruunavyöhön.
"Kymmenen naulan painolasti", ivaili hän solkea avatessaan.
Hän ei viitsinyt ripustaa vehjettä puuhun, vaan viskasi sen
pensaikkoon. Ja kun kantajia kulki hänen ohitsensa yhäti virtanaan
eteenpäin ja taaksepäin, pani hän merkille, että toisetkin
ensikertalaiset heittelivät pois ampuma-aseitaan.
Hänen lyhyet välimatkansa lyhenivät yhä. Toisinaan hän saattoi
hoiperrella eteenpäin vain sata jalkaa, ja sitten onnettomuutta
ennustava, korvan tärykalvoon tuntuva sydämen tykintä ja polvien
epämiellyttävä vavahtelu pakottivat hänet levähtämään. Ja hänen
lepohetkensä kävivät pitemmiksi. Kantomatkaa oli kaksikymmentäkahdeksan
mailia. Se oli vievä yhtä monta päivää. Ja yleisen puheen mukaan oli
tämä osa siitä helpoin. "Odottakaapa, kunnes pääsette Chilcootiin",
sanoivat toiset hänelle levätessään ja puhellessaan, "siellä saatte
kavuta käsin ja jaloin."
"Ei niillä mennä Chilcootiin", vastasi hän. "En ainakaan minä. Paljon
ennen sitä lepään rauhassa pienessä kuopassa sammalien alla."
Hänen jalkansa luiskahti. Hän pinnisti äkkiä voimiaan päästäkseen
tasapainoon. Se säikähdytti. Tuntui kuin olisi jotakin särkynyt sisällä.
"Jos minä lankean tämä taakka selässäni, niin olen mennyttä kalua",
selitti hän eräälle kantajalle.
"Ei tämä vielä mitään", oli vastaus. "Odottakaa, kunnes pääsette
rotkotielle, Canyoniin. Saatte mennä kuusikymmentä jalkaa pitkää
männynrunkoa pitkin kohisevan kosken ylitse. Ei köysikaiteita, ei
mitään, ja vesi tyrskyää polviin asti rungon notkistuttua alaspäin. Jos
putoatte taakka selässä, niin ette pääse mitenkään pois rakseista.
Sinne jäätte ja hukutte."
"Parahiksi minulle", vastasi hän. Ja hänen uupumuksensa oli niin suuri,
että hän puolittain halusi mitä sanoi.
Hänestä ja papusäkistä tuli vaeltava murhenäytelmä. Ja tämä oli yksi
niitä voimaa ja miehuutta kysyviä lomamatkoja, ajatteli hän. Siihen
verrattuna oli O'Haran orjana olo suloista. Hän viehtyi yhä enemmän
ajatukseen, että olisi jätettävä papupussi pensaikkoon ja kierrettävä
hiipien leiripaikan ohitse sekä mentävä sivistyneeseen maailmaan
vievään höyrylaivaan.
Hän istuskeli ja kiroili -- kävellessä ehkäisi läähätys kiroilemisen --
ja taisteli kiusausta vastaan, mikä vietteli palaamaan varkain San
Franciscoon. Hän lakkasi kuitenkin kiroilemasta, ennen kuin mailinmatka
oli suoritettu, ja alkoi itkeä. Hän itki, kun oli ylen väsynyt ja
itseensä tyytymätön. Kun matkan pää tuli näkyviin, niin hän jännitti
vimmatusti voimiaan, laahautui leiripaikalle ja kaatui suulleen
papusäkki selässä. Hän ei kuollut siihen, mutta hän makasi viisitoista
minuuttia, ennen kuin voi koota riittävästi voimia saadakseen
kantohihnat irti. Sitten hän tuli niin sairaaksi, että oli kuolla.
Siinä tilassa löysi hänet Robbie, jolla oli omat samanlaiset vaivansa.
Robbien sairaus virkisti Kitiä.
"Minkä muut miehet voivat tehdä, sen voimme mekin", vakuutti Kit
hänelle, vaikka tuumaili itsekseen, että taisi puhua liikoja.