Kit Bellew nousi maihin Dyean satamassa. Siellä oli suunnaton tungos.
Sinne oli kokoontunut tuhansia kiloja tuhansien ihmisten tavaroita.
Tämä tavaton matkatavarajoukko alkoi hivua hitaasti Dyean laaksoa
ylöspäin ja sitten Chilcootin yli. Matka oli kaksikymmentäkahdeksan
mailia. Koko se väli oli tavarat kuljetettava kantamalla. Vaikka
kantaja-intiaanit olivat kohottaneet kantomaksun kahdeksasta sentistä
naulalta neljäänkymmeneen senttiin, oli heillä ylenmäärin työtä. Oli
selvää, että talvi oli tapaava suurimman osan noista tavaroista
väärällä puolella vedenjakajaa.
Kit oli kokemattomin kaikista ensikertalaisista. Hänellä oli samoinkuin
sadoilla muilla iso revolveri roikkumassa patruunavyössä. Hänen setänsä,
joka muisti entiset laittomat ajat, oli vikapää samaan syntiin. Mutta
Kit Bellew oli haaveileva. Kultakuumeen vaahdot ja välähdykset lumosivat
häntä. Hän katseli taiteilijan silmin ympärillään olevaa elämää ja
liikettä. Hän oli vain lomamatkalla aikoen vilkaista vuoriston tuolle
puolen ja palata sitten etelään.
Hän jätti seuransa rantahietikolle odottamaan matkatavaroiden tuomista
maalle ja asteli vanhaa kauppa-asemaa kohti, Eräs roteva kuuden jalan
mittainen intiaani kulki hänen ohitsensa kantaen tavattoman isoa
taakkaa. Kit lyöttäytyi intiaanin kantapäille ja ihaili hänen muhkeita
pohkeitaan sekä ihmetteli, kuinka kauniisti ja helposti hän liikkui
kuorma selässään. Intiaani heitti kantamuksensa vaa'alle, joka oli
aseman edustalla, ja Kit liittyi kullanetsijäin joukkoon, joka oli
kerääntynyt intiaanin ympärille ja ihaili häntä. Kantamus painoi yli
satakaksikymmentäviisi naulaa, ja tämä tosiasia mainittiin kunnioittaen
ja kiersi suusta suuhun. Se oli jotakin, tuumi Kit. Hän mietti, tokko
voisi itse nostaa maasta sellaista painoa, saati sitten kantaa.
"Lähdettekö viemään sitä Lindermanin-järvelle asti, hyvä mies?" kysyi
hän.
Intiaani oli ylpeyttä täynnä ja vastasi röhisten myöntävästi.
Kit livahti pois keskustelemasta. Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt
nuori nainen, joka seisoi ovella. Kitiä hämmästytti varsinkin se, että
tuo nainen soveltui täsmälleen ympäristöön, ikään kuin kuului siihen.
Nainen oli sitä paitsi nuori ja kaunis. Hänen soikeiden kasvojensa
kirkas kauneus ja väri vetivät Kitin mielen puoleensa, ja Kit katseli
häntä kauan -- katseli, kunnes neitonen tunsi sen ja katsahti
pitkäripsisillä ja tummilla silmillään kylmästi ja ylimalkaisesti Kitin
silmiin. Kitin kasvoista neitosen silmät siirtyivät nähtävästi
kujeilevan ilkkuvina isoon revolveriin, joka roikkui Kitin lonkalla.
Sitten palasi neidon katse Kitin silmiin, ja siinä katseessa oli
näykkivää halveksumista. Se koski Kitiin kuin isku. Neito kääntyi vielä
vieressään olevaan mieheen päin ja osoitti Kitiä. Mies katseli häntä
samoin näykkivästi ja halveksivasti.
"_Chechaquo_", sanoi neito.
Miehellä oli huonot housut ja kulunut sarkanuttu. Hän näytti
kulkurilta. Hän virnisteli Kitille tylysti, ja tämä tunsi käpertyvänsä
kasaan, vaikka ei tietänyt syytä. Mutta neito oli joka tapauksessa
tavattoman soma, tuumi Kit noiden kahden mennessä poispäin. Hän pani
merkille neitosen kävelytavan ja piti varmana, että tuntisi hänet
käynnistä vielä tuhannen vuoden kuluttua.
"Huomasitteko miehen, joka oli tytön kanssa?" kysyi Kitin naapuri
kiihkeästi. "Tiedättekö, kuka hän on?"
Kit pudisti päätään.
"Poro-Charley. Hänen nimensä sanottiin äsken minulle. Häntä on potkinut
onni Klondykessa. Vanha kullanhuuhtoja. Ollut kaksitoista vuotta
Yukonissa. Tullut juuri sieltä."
"Mitä merkitsee _chechaquo_?" kysyi Kit.
"Te olette yksi _chechaquo_, minä toinen", kuului vastaus.
"Ehkä olen. Mutta selittäkää. Mitä se sana merkitsee?"
"Arkajalka, ensikertalainen."
Satamaan palatessaan käänteli ja väänteli Kit tuota sanaa ajatuksissaan.
Suututti, kun hento tytönletukka nimitteli miestä sillälailla.
Hän meni nurkkaan, missä oli kasoittain matkatavaroita. Siellä tuli
hänen mieleensä intiaani, joka oli kantanut niin hirveän suuren taakan.
Hänellä oli halu koettaa voimiaan. Hän valitsi jauhosäkin, jonka tiesi
painavan täsmälleen sata naulaa. Sitten hän levitti säärensä, kumartui
ja koetti nostaa säkin harteilleen. Hänen ensimmäinen päätelmänsä oli,
että sata naulaa on kovin raskas. Seuraava, että hänen selkänsä oli
heikko. Kolmas seuraus oli kirous. Se pääsi huulilta viiden hukkaan
menneen minuutin kuluttua, jolloin hän lyyhistyi säkille, minkä kanssa
oli paininut. Hän pyyhki otsaansa, ja erään muonasäkkikasan yli hän
näki, miten kylmästi ja ilkkuvasti John Bellew katseli häntä.
"Herra Jumala!" julisti tuo karkaisun apostoli. "Minä leikittelin
tuollaisilla kapineilla kuusitoistavuotiaana."
"Unohdatte, hyvä setä", vastasi Kit, "että minua ei ole ruokittu
karhunlihalla."
"Ja minä leikin niin vielä kuusikymmenvuotiaana."
"Näyttäkääpä minulle."
John Bellew näytti. Hän oli neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanha, mutta
hän kumartui säkin puoleen, tarttui ensin kiinni koetteeksi, muutti
sitten otetta, jotta saisi säkin tasapainoon, nosti sen äkkiä ja seisoi
suorana jauhosäkki selässään.
"Taitoa, hyvä poika, taitoa ja selkärankaa."
Kit nosti hattua kunnioittaen.
"Teette ihmeitä, setä, loistavia ihmeitä. Luuletteko, että opin tuon
tempun?"
John Bellew kohautti olkapäitään.
"Sinä käännyt takaisin, ennen kuin matka on tehty."
"Älkää pelätkö", murahti Kit. "Siellä alhaalla on O'Hara, kiljuva
jalopeura. Minä en palaa, ennen kuin on pakko."