Alussa hänen nimenään oli Christopher Bellew. Yliopistossa hänestä tuli
Chris Bellew. San Franciscon taiteilijapiireissä sanottiin häntä
sittemmin Kit Bellewiksi. Ja lopuksi hänet tunnettiin ainoastaan Smoke
Bellewin nimellä. Tämä hänen nimensä kehityshistoria muodostaa hänen
oman kehityshistoriansa. Näin ei olisi sattunut koskaan, ellei hänellä
olisi ollut hellä äiti ja rautaisen ankara setä ja ellei hän olisi
saanut kirjettä Gillet Bellamylta.
"Olen juuri nähnyt yhden numeron 'Aaltoa'", oli Gillet kirjoittanut
Pariisista. "O'Hara saa sen tietenkin menestymään. Mutta häneltä
puuttuu eräitä apukeinoja." Sitten seuraa viittauksia aloittelevan
yhteiskunnallisen viikkolehden kehittämisestä. "Mene tapaamaan häntä.
Uskottele hänelle, että esität omia ajatuksiasi. Älä sano hänelle, että
ne ovat minun mielipiteitäni. Jos hän saa sen tietää, niin hän tekee
minusta Pariisin-kirjeenvaihtajan. En voi ruveta sellaiseksi, kun saan
suurilta aikakauslehdiltä hyvän maksun sepustuksistani. Muista ennen
kaikkea toimittaa niin, että hän erottaa sen merkkimiehen, joka hoitaa
musiikki- ja taidearvostelua. Vielä eräs asia. San Franciscolla on
ollut aina oma kirjallisuutensa. Mutta nyt sillä ei ole sitä. Sano
hänelle, että hänen on etsittävä joku hömpsä, joka valmistaa sarjan
kertomuksia ja lykkää niihin oikeata sanfranciscolaista haaveilua ja
väriä."
Kit Bellew noudatti ohjetta. Hän meni "Aallon" toimitukseen. O'Hara
kuunteli. O'Hara keskusteli. O'Hara oli samaa mieltä. O'Hara erotti
merkkimiehen, joka kirjoitti arvosteluja. O'Haralla oli lisäksi
menettelytapansa -- juuri se menettelytapa, jota Gillet oli pelännyt
kaukana Pariisissa. Kun O'Hara tahtoi jotakin, ei kukaan tuttava voinut
panna vastaan. Hän oli miellyttävä ja järkähtämättömän pakottava. Kit
Bellewistä oli tullut aputoimittaja, ennen kuin hän pääsi pujahtamaan
pois toimituksesta. Hän oli suostunut kirjoittamaan joka viikko
palstamäärin arvosteluja, kunnes löytyisi sopiva kynämies, ja hän oli
itse sitoutunut kirjoittamaan San Franciscon kertomussarjaa 10 000
sanaa viikossa -- ja kaiken tämän maksutta. "Aalto" ei maksanut vielä
mitään palkkioita, selitti O'Hara. Ja yhtä vakuuttavasti hän selitti,
että San Franciscossa oli ainoastaan yksi mies, joka kykeni
kirjoittamaan mainittua sarjaa, ja se mies oli Kit Bellew.
Viikon toisensa jälkeen Kit istui toimituksen tuolilla, ajoi
pois velkojia, kiisteli kirjanpainajien kanssa ja lykkäsi
kaksikymmentäviisituhatta sanaa viikossa. Ne sisälsivät jos jotakin.
Hänen kuormansa ei keventynyt. "Aalto" oli kunnianhimoinen. Se rupesi
ottamaan kuvia. Niiden hankkiminen kävi kalliiksi. Lehdellä ei ollut
milloinkaan rahaa maksaakseen Kit Bellewille, ja samasta syystä se oli
kykenemätön palkkaamaan lisävoimia konttoriin.
"Sen siitä saa, kun on hyvä toveri", murisi Kit eräänä päivänä.
"Jumalalle kiitos hyvistä tovereista", huudahti O'Hara kyynelet
silmissä ja sieppasi Kitin käden omaansa. "Sitä olet kaikki kaikessa.
Olet pelastanut minut. Sinun sijassasi olisi minusta tullut
rintakuvapatsas. Vain vähän tuonnemmaksi, veikkonen, ja asiat käyvät
helpommiksi."
"Näen selvästi kohtaloni", oli Kitin valitus. "Jään tänne ainaiseksi."
Vähän myöhemmin hän arveli olevansa selvillä menettelytavasta. Ottaen
tilaisuudesta vaarin hän kaatui O'Haran läsnäollessa erään
tuolinpäälle. Muutama minuutti sen jälkeen hän tölmäsi kirjoituspöydän
kulmaa vasten ja keikautti liimapurkin nurin.
"Pyörryttääkö?" kysyi O'Hara.
Kit pyyhki käsillään silmiään ja tuijotti tuskaisesti häneen, ennenkuin
vastasi.
"Ei, ei se sitä ole. Silmissäni on vika. Ne näyttävät painuvan sisään,
siinä kaikki."
Muutamina päivinä hän lankeili edelleen ja kolhi toimiston huonekaluja.
Mutta O'Haran sydän ei heltynyt.
"Sanon sinulle, Kit", sanoi hän eräänä päivänä, "että sinun on mentävä
silmälääkäriin. Täällä on tohtori Hassdapple. Hän on tuhattaituri. Eikä
se maksa sinulle mitään. Voimme korvata sen ilmoituksella."
Ja sanansa pitäen hän lähetti Kitin silmälääkäriin.
"Teidän silmissänne ei ole mitään vikaa", oli tohtorin tuomio pitkän
tarkastuksen jälkeen. "Tosiaan, silmänne ovat oivalliset -- sellaisia
on pari miljoonassa."
"Älkää sanoko O'Haralle", pyyteli Kit. "Ja antakaa minulle tummat
silmälasit."
Siitä tuli tulokseksi, että O'Hara kävi myötätuntoiseksi ja puhui
hehkuvasti ajasta, jolloin "Aalto" oli pysyvä omilla jaloillaan
pystyssä.
Kun höyrylaiva "Excelsior" oli saapunut Alaskasta ja tuonut tiedot
Klondyken löydöistä, oli koko maa tullut äkkiä pähkähulluksi. Kit teki
kerrassaan arvottoman ehdotuksen.
"Kuulehan, O'Hara", sanoi hän. "Tämä kultakuume käy suurenmoiseksi --
vuoden '49:n' päivät palaavat. Mitähän, jos minä löisin siitä mynttiä
'Aallolle'? Lähtisin kirjoittamaan siihen noista löydöistä.
Kustantaisin itse matkani."
O'Hara ravisti päätään.
"En tule toimituksessa toimeen ilman sinua. Sitten on se kertomussarja.
Sitä paitsi näin Jacksonin tunti sitten. Hän lähtee huomenna Klondykeen
ja on sitoutunut lähettämään joka viikko kirjeen ja valokuvia. En
päästänyt häntä, ennen kuin hän oli luvannut. Ja ihaninta on se, että
tuo kaikki ei maksa meille mitään."
Sen jälkeen Kit kuuli Klondykesta pistäydyttyään iltapäivällä klubiin.
Hän tapasi siellä setänsä pienessä työhuoneessa kirjaston vieressä.
"Hei, arvoisa sukulaismies!" tervehti Kit luisuessaan nahkatuolille ja
ojentaessaan jalkansa. "Haluatteko seuraa?"
Hän teki whiskytilauksen, mutta setä tyytyi mietoon kotimaiseen
punaviiniin. Hän silmäili ärsyttävän paheksuvasti whiskyannokseen ja
veljenpoikansa kasvoihin. Kit näki, että läksytys oli valmistumassa.
"Minulla on vain minuutti aikaa", ilmoitti hän nopeasti. "Minun on
juostava Elleriin ja vilkaistava Keithin näyttelyä sekä kirjoitettava
puoli palstaa siitä."
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi setä. "Sinä olet kalpea. Sinä olet mennyttä
miestä."
Kit vain ähkäisi vastaukseksi.
"Saan ilon olla hautajaisissasi, huomaan."
Kit pudisti päätään surullisesti.
"Ei matojen kaluttavaksi, pyydän. Ruumiini pitää polttaa."
John Bellew polveutui vanhasta, kovasta ja karaistuneesta suvusta, joka
oli viisikymmenluvulla kierrellyt härkävaljakkoineen tasangoilla, ja
hänessä oli uuden maan valloittamisaikana eletyn lapsuuden synnyttämää
kovuutta.
"Sinä et elä oikein, Christopher. Minä olen häpeissäni sinun tähtesi."
"Älkää ravistako minulle verisiä pidätinvitjojanne, hyvä setä. Toivon,
että tieni olisi kukkastie. Mutta se on katkaistu kokonaan. Minulla ei
ole aikaa."
"Mikä hitto sitten?"
"Liikarasitus."
John Bellew naurahti tylysti ja epäuskoisesti.
"Liikarasitus! Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään eläessäsi."
"Lyödäänpä vetoa! Kuitenkaan en ole saanut ansaitsemaani. Ansaitsen
juuri nykyään viisisataa viikossa ja teen neljän miehen työt."
"Tauluja, joita ei kukaan osta? Tai -- hm -- jonkinlaista
haaveilutyötä? Osaatko uida?"
"Olen osannut."
"Ratsastaa?"
"Olen yritellyt sitäkin."
John Bellew tuhautti nenäänsä ynseästi.
"Olen iloissani, ettei isäsi elä eikä näe sinun alennustilasi loistoa",
sanoi hän. "Isäsi oli mies. Joka tuuma hänessä oli miestä. Tuleeko
sinusta? Mies! Luulen, että hän olisi ruoskinut sinusta pois kaiken
musikaalisen ja taiteellisen hupsuttelun."
"Ai näitä rappion aikoja!" huokasi Kit.
"Minä ymmärtäisin sinua ja sietäisin sitä", hutki setä tuimasti, "jos
sinulla olisi ollut menestystä. Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään
eläessäsi, et iskenyt pienintäkään miehen iskua."
"Etsauksia, maalauksia ja viuhkoja", avusti Kit mairittelematta.
"Sinä olet hutilus ja hapuilija. Millaisia tauluja olet maalannut?
Likaisia vesivärimaalauksia ja pirunkuvia ilmoituspapereihin.
Et ole pannut vielä ainoatakaan näytteille, et edes täällä San
Franciscossa --"
"Unohdatte. Yksi on juuri tämän klubin huoneessa."
"Mokomakin sikamainen töherrys. Entä musiikki? Rakas äitihupakkosi
haaskasi satasia oppitunteihisi. Sinä olet hutiloinut ja haparoinut. Et
ole minkään konsertin säestäjänä ansainnut vielä edes viiden dollarin
lappua. Entä laulusi? Joutavia repaleita. Niitä ei ole painettu, ja
niitä on laulanut vain joku boheemisakki."
"Julkaisin kerran kirjan -- siinä niitä sonetteja, muistattehan", pisti
Kit säyseästi väliin.
"Paljonko se maksoi sinulle?"
"Vain pari sataa."
"Entä muut tuotteet?"
"Minulla oli eräs maalaisnäytelmä. Näyteltiin kesällä."
"Mitä sait siitä?"
"Mainetta."
"Ja sinä osaat uida ja olet koettanut ratsastaa!" John Bellew laski
lasinsa pöydälle tarpeettoman kiivaasti. "Mikä saamarin vätys sinä
oikeastaan olet! Sait hyvän kasvatuksen, mutta et pelannut edes
yliopistossa jalkapalloa. Et soutanut. Et --"
"Harjoitin nyrkkeilyä ja miekkailua -- vähän."
"Milloin nyrkkeilit viimeksi?"
"Siellä yliopistossa. Mutta minua pidettiin oivallisena ajan ja
välimatkan arvostelijana, vaikka minua -- hm --"
"Sano pois."
"Pidettiin epävakavana."
"Laiskana, tarkoitat."
"Olen aina ajatellut itsekseni, että se oli lievennettyä puhetapaa."
"Minun isäni, sinun isoisäsi, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla
miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana."
"Se mieskö oli niin vanha?"
"Ei, sinä hävytön heittiö! Mutta kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana
et sinä tapa hyttystäkään."
"Ajat ovat muuttuneet, hyvä setä. Nykyään pannaan murhasta vankeuteen."
"Isäsi ratsasti satakahdeksankymmentäviisi mailia nukkumatta ja väsytti
kolme hevosta kuoliaaksi."
"Jos hän eläisi nykyään, niin hän kuorsaisi sen matkan
Pullman-vaunussa."
Vanha mies oli tukehtumaisillaan kiukusta, mutta nieli sen ja sai
sanotuksi:
"Miten vanha olet?"
"Minulla on syytä luulla --"
"Minä tiedän. Kaksikymmentäseitsemän. Lopetit yliopiston kahdenkolmatta
vanhana. Olet hutiloinut ja kisaillut ja rillaillut viisi vuotta.
Jumalan ja ihmisten edessä: mitä hyötyä sinusta on? Sinun iässäsi oli
minulla yhdet alusvaatteet. Kaitsin karjaa Colusassa. Olin kova kuin
kallio ja saatoin nukkua kalliolla. Elin kuivatulla häränlihalla ja
karhunlihalla. Ruumiini on nykyään paremmassa kunnossa kuin sinun. Sinä
painat noin seitsemänkymmentäviisi kiloa. Voin paiskata sinut selällesi
tai pehmittää nyrkeilläni."
"Ettekö huomaa, hyvä setä, että ajat ovat muuttuneet. Huomautan
lisäksi, että minua ei kasvatettu oikein. Rakas äitihupakkoni --"
John Bellew hytkähti kiukuissaan.
"-- käytän teidän sanojanne -- oli minulle liian hyvä. Hän piteli minua
pumpulissa. Muu oli sen mukaista. Jospa olisin nuoruuteni aikana tehnyt
joitakin sellaisia vahvistavia ja miehuutta vaativia loma-ajanmatkoja,
joita te suositte -- kummastelen, miksi ette pyytänyt minua
kertaakaan? Halin ja Robbien te otitte mukaanne vuoristoretkelle ja
Meksikon-matkalle. Mitä muuta jäi siis minulle kuin etsaukset,
maalaukset ja viuhkat?"
Vanha mies katseli veljensä poikaa teeskentelemättömän paheksuvasti.
Hän oli kärsimätön kuullessaan heikkojen keveitä jaarituksia.
"Hyvä! Teen vielä, kuten sanot, miehuutta vaativan lomamatkan. Entä jos
pyydän sinut mukaan?"
"Vähän myöhään, täytyy sanoa. Minne matka?"
"Hal ja Robert lähtevät Klondykeen. Menen heidän mukanaan vuoriston yli
järviseudulle ja palaan --"
Hän ei ehtinyt pitemmälle, kun nuori mies hypähti pystyyn ja sieppasi
hänen kätensä.
"Pelastajani!"
John Bellew alkoi heti epäillä. Hän ei ollut edes uneksinut, että Kit
suostuisi.
"Siitä tulee rasittava matka. Olisit siellä haittana."
"En toki. Teen työtä. Olen oppinut tekemään työtä mentyäni 'Aallon'
toimitukseen."
"Joka miehen on otettava vuoden elintarpeet mukaansa. Sinne tulee niin
paljon kamaa, että kantajina olevat intiaanit eivät voi hoitaa sitä.
Halin ja Robertin on pidettävä itse huolta tavaroistaan. Minä menenkin
mukaan auttaakseni heitä. Jos sinä lähdet, on sinun tehtävä samaten."
"Odottakaahan."
"Sinä et jaksa kantaa", esteli setä.
"Milloin lähdemme?"
"Huomenna."
"Teidän ei tarvitse luulla, että karkaisemisesta pitämänne luento on
saanut tämän aikaan", sanoi Kit lähtiessään. "O'Harasta päästäkseni on
minun matkustettava heti jonnekin, minne hyvänsä."
"Mikä se O'Hara on? Japanilainenko?"
"Ei. Hän on irlantilainen, orjain kaitsija ja minun paras ystäväni. Hän
on 'Aallon' päätoimittaja ja omistaja ja suuri rahojen haalija. Mitähän
sanoo, se sujuu. Hän saa aaveetkin liikkeelle."
Kit Bellew kirjoitti sinä iltana pienen kirjeen O'Haralle.
"Tämä on vain muutaman viikon loma", selitti hän. "Sinun pitää saada
joku hömpsä, joka lyö kasaan sitä kertomussarjaa. Valitan, hyvä mies,
mutta terveyteni vaatii sitä. Työnnän kaksin verroin, kun palaan."