Kilpa-ajot olivat huomenna.
Koko päivän oli Sukka seisonut syömättä tallissa, tullakseen kevyeksi
huomispäivän otteluun, jossa ottelussa kunnia ja raha tulivat
kysymykseen. Illalla vei Pekka sille puoli kappaa kauroja, joiden
sekaan oli palotellut leipää -- ja lukitsi sitte oven.
Oli kirkas pakkanen, lumi soi teräkseltä, tähdet kiiluivat heleän
kirkkaina, mutta ei tuullut, oli tyyni kuin kesällä. Hiukan
levottomanpuoleisen yön vietti Pyörän Pekka, hänen aatoksissaan väikkyi
yhäti huomispäivän ottelu, jonka tuloksesta ei voinut laatia muuta
kuin hämäriä arveluja. Ei ollut varmuutta, ei lainkaan varmuutta.
Ottelu voi onnistua, mutta voi epäonnistuakin, kukapa sen tiesi, kumpi
on tapahtuva. Varma, peräti varma oli Pekka voitostaan ollut, siitä
saakka kuin Mannilan lautamies hänet kirkonkylän matkalla yhätti -- ja
varmuus kesti ottelupäivän aattoon saakka, mutta silloin se rupesikin
taivahtelemaan. Ties mikä kumma luontoon vaikutti, mutta harmaaksi
tahtoi kaikki kääntyä. Vaikka oli selvät, omintakeiset kokemukset Sukan
suhteen, ja kuitenkin tulivat epäilykset ilkkumaan. Jos käy huonosti,
jos...
-- Tämä pelko tulee siitä, että olen ensikertainen.
Ristiriitaisine aatoksineen Pekka vihdoinkin vaipui uneen, ja
kun hän aamulla heräsi, ei tuntunut enää jälkeäkään illallisista
epäilyksistä. Ne olivat yön kainaloissa menneet matkoihinsa, varmuutta,
luottavaisuutta oli tullut sijaan. Pekka ei enää epäillyt onneaan, ei
tuumankaan vertaa, vaan oli varma, että palaa kilpa-ajoista voittajana
kotiin.
Annettuaan taaskin Sukalle paloitettua leipää ja puoli kappaa
kauroja, rupesi hän siistimään itseään. Äiti ja sisko häärivät hänen
ympärillään, tarjoten apuaan ja neuvoaan kaikessa.
-- Älä vaan lyömällä pakota Sukkaa, varoitti äiti, jollei muutoin
juokse, niin...
-- Ja älä vaihda sitä, kielsi sisko, vaikka hyvinkin tarjoisivat rahoja.
Nautittuaan vähän aamiaista, meni Pekka valjastamaan hevosta, äiti
ja sisko tulivat vielä portaille jakelemaan neuvoja ja huutelemaan
hyvästejä.
-- Kyllä mies tietää mitä tekee, huomautti isä... ei sitä tarvitse noin
nenästä taluttaa.
-- Samat sanat, lisäsi Pekka... kyllä tässä vaan tiedetään.
Ja istui rekeen ja lähti ajamaan. Lumi soi teräkseltä reen anturoiden
alla, mutta ilma oli tyyni -- hyvä ja suotuisa asianhaara, sillä tuuli
haittaisi juoksua ja hengästyttäisi pahemmin. Sukka ei nimittäin ollut
väljempirintaista lajia.
Pari tuntia hiljaa ajettuaan ehti Pekka perille. Palkintotuomarit,
kilpailijat ja yleisöä oli keräytynyt kilparadalle, kirkonkylän järven
jäälle. Siellä oli lihava lukkari, etevä hevoismies ja hevoisrodun
harrastaja, siellä oli monet palkinnot voittanut Mannilan lautamies,
joka aina tapasi olla hiukkasen oluessa, ja siellä oli pitäjän muutkin
mainioimmat hevoismiehet. Hevosia juuri sisäänkirjoitettiin. Pekka meni
lihavan lukkarin eteen, veti viisimarkkasen esille, ilmoitti hevosensa
nimen, sukupuolen ja ijän.
-- Hyvä, sinä olet viimeinen, tässä on jo yksitoista edellä. Kai se on
virheetön ja mitan täyttävä.
-- Kyllä, kyllä se on... näkeehän sen pelkällä silmälläkin.
-- Juu, juu. Kuuluu olevan peijakas juoksemaan.
-- No, ei häntä vielä tiedä kehua... mutta pian se nähdään.
Mannilan lautamies tuli myöskin Pekan kanssa juttelemaan.
-- Kas vaan, Pyörän poika se onkin. Nyt on kylmä ilma, heh, heh, hee.
Saa nähdä kuinka meidän tässä käy, heh, heh, hee. Mutta koetetaan,
Pekka, koetetaan kovasti.
Ja Mannilan lautamiehen suupielissä oli leveä hymy, kun katseli
Pekan hiirakkoa hevosta, joka, rinnat huurteisena, seisoi muiden
kilpahevosten rivissä, valmiina panemaan parastaan omistajansa
kunniaksi.
Tapasi Pekka väkijoukossa myöskin Suomäen Villen, joka oli katselijana
tullut osaa ottamaan kilpa-ajoihin -- ehkä juuri Pekan vuoksi. Heidän
tervehdyksensä oli lyhyt, ei johtanut pitempiin keskusteluihin.
Hetkisen kuluttua alkoivat kilpa-ajot. Lihava lukkari kuulutti
palkinnot, joita oli kaikkiaan kuusi. Ensimmäinen oripalkinto
viisikymmentä markkaa, tammapalkinto neljäkymmentä ja siitä alaspäin
kymmeneen markkaan saakka. Sitte alkoi koetusjuoksu. Ne jotka
ennättivät radan kolmessa minuutissa, saivat ottaa osaa kilpailuun.
Mannilan lautamies alotti koetusjuoksun muhkealla, nuorella oriilla,
joka ei ollut vielä kerinnyt kruununpalkinnosta taistelemaan. Ori
hölkytti muhkeasti, ennättäen muutamia sekunteja aikaisemmin perille.
Sitte seurasi huonompia ja parempia juoksijoita sekaisin; monen kävi
niin nolosti, että pyyhittiin kilpalistasta pois, kun ei kyennytkään
suorittamaan koetusjuoksua määrätyssä kolmessa minuutissa. Jo rupesi
Pekkaakin pelottamaan. Jos hänellekin tulee sama onneton kohtalo. Jos
-- mutta ei, ei. Kyllä Sukka pitää...
-- Numero kaksitoista, kuusivuotias tamma Sukka, kuului lihavan
lukkarin ääni. So, aja esille Pekka.
Pekka vähäsen sätkähti, pelon ja epäilyksen väreet soutivat selkärankaa
pitkin. Hän ajoi hevosensa radalle. Yleisö tummeni ja sekausi hänen
silmissään suureksi, mustaksi ryhmäksi, josta ei hän erottanut muita
kuin Mannilan lautamiehen punakan naaman. Se tirkisti häneen, omituisen
leveä hymy huurteisissa suupielissä.
Kello soi, Pekka hihkasi, sivautti piiskalla radan jäähän -- ja Sukka
kipasi juoksuun. Se oli huimaa juoksua. Kavioista kuului läikinä, ihan
sellainen kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä. Rynkeänä,
suorana istui Pekka kipitkareessä. Musta ryhmä tanssi hänen ympärillään
ja ryhmästä näkyi Mannilan lautamiehen punakka naama, leveä hymy
suupielissä. Sukan pysähdyttyä palkintotuomarien kohdalle, tuli Pekka
tuntoihinsa.
-- Kolme minuuttia viisitoista sekuntia, hyljätty, kuului lukkarin ääni.
-- Eikö myönnetä muuta koetusta? kysyi Pekka kiihkeästi. Eikö myönnetä?
Palkintotuomarit katsoivat toisiinsa ja vaihtoivat keskenään muutaman
sanan.
-- Myönnetään, aja.
Kello soi. Piiskan siima sivahutti jäätä, Pekka hikkasi ja Sukka lähti
livistämään. Juoksi kuin vimmattu. Kavioista kuului läikinä ihan
sellainen, kuin olisi sata suuttunutta akkaa sotkenut pyykkiä.
Ajettuaan radan kolmeen kertaan ympäri, nousi Pekka seisomaan.
-- Kolme ja puoli minuuttia, hyljätty, kuului taaskin lukkarin ääni.
Hurja tuli paloi Pekan silmissä. Hänen poskensa pullistuivat, huulet
kuultivat valkoisena.
-- Eikö myönnetä vielä yhtä kertaa... eikö myönnetä?
Hetkisen hiljaisuus.
-- Ei myönnetä... se olisi hevoisrääkkäystä.
-- Kyllä tämä vielä kestää, näettekös.
Pekka löi ilmaan piiskalla, Sukka sävähti ja hyppäsi lyhyen matkan
eteenpäin. Silloin kuului yleisön seasta ilkkuva ääni:
-- Hurrataan, pojat, Pyörän Pekalle.
Mahtava, voimakas hurraahuuto kuului samassa ja uudistui kolme kertaa.
Pekan silmissä tummeni. Yleisö muuttui suureksi mustaksi ryhmäksi, ja
mustan ryhmän joukosta pilkisti Mannilan lautamiehen punakka naama,
leveä hymy suupielissä.