IV.

Se oli kova kolaus Pekan arvolle ja vakavuudelle. Puksahtaa kunnian

kukkulalle vievältä tieltä alas sorakuoppaan noin suin päin,

noin roimasti ja hurraahuudoilla, se oli kerrassaan rusentavaa.

Puhumattakaan kolmesta kauratynnyristä, jotka Sukka oli pureksinut

keveytymistä ja voimistumista varten, ne olivat menneet kuin järveen.

Lisäksi vielä narriksi joutuminen, hurraahuudot, pilkkahammasten

ilveilyt, omat pettymykset, mieliharmit, katumukset -- oli niissä

kolausta kerraksi.

Ville, se oli menetellyt häntä kohtaan suorasti, rehellisesti,

vaikkei hän silloin ottanut uskoakseen. Mutta Mannilan lautamies, se

punakkanaamainen pikarin-kallistaja, se oli pitänyt häntä narrinaan.

Ketkutteli silloin kirkonkylän matkalla ja... no ei se ole narri, joka

narraa, vaan joka antaa itsensä narrata.

Isä ja äiti eivät ottaneet asiaa kovinkaan painavalta kannalta. Tosin

he, Pekan palatessa kilpa-ajoista onnettoman murheellisena ja synkeän

näköisenä, hiukkasen äimistyivät, mutta kun pääsivät tapausten perille,

niin mitättömäksi koettivat kääntää koko surun. Sanoivat, että kun ei

tuonkaan pahempaa kolausta sattunut, niin ei ole minkäänmoista syytä

kulkea alla päin, pahoilla mielin. Ainoa varsinainen vahinko oli kolmen

kauratynnyrin haaskaamisessa; muuta kaduttavaa ei mitään. He eivät

tienneet Pekan ja Suomäen Maijan välejä. Eivät tienneet että Sukka,

syödessään kolme tynnyriä mustia ja raskaita kauroja, söikin Maijan

kihlat!

Ja sepä se juuri enin Pekkaa pistätti, se enin karmi luontoa ja

omaatuntoa. Hän oli antanut ylpeydelle ja kunnianhimolle vallan ja

niiden sokaisemana lopettanut seurustelun mielitiettynsä kanssa.

Hulttiomainen työ kerrassaan. Heti kun luuli keksineensä elämänsä

taivaalla pilvenraon, josta onnen aurinko pilkoitti ruusun-ihania

säteitään hänen tielleen, heti muuttui uskottomaksi. Ajatteli

perintötaloa, muita tyttöjä, ajatteli pelkkiä hullutuksia.

Ja nyt oli Maija, tarkka-älyinen tyttö, suuttunut. Kun näki ystävyyden

kylmenevän, ilman että syytä olisi ollut hänen puolellaan neulan

kärjenkään vertaa, tuli ylpeäksi hänkin. Lyhyen hyvän päivän sanoi,

milloin ei voinut välttää kohtaamista silmästä silmään, mutta ei muuta.

Näytti ettei yksi lintu kesää tee.

Ja sepä se juuri oli raskainta ja vaikeinta Pekalle, jonka

itsekkäisyyttä kilpa-ajoissa saatu kolaus oli moukaroinnut

perinpohjaisesti. Unhottui helposti Mannilan lautamiehen punakka

naama, unhottuivat yleisön hurraahuudot, mutta ei unhottunut Suomäen

Maija. Se oli kuin päivän valo alituiseen silmäin edessä. Yölläkin

kuvastui mieleen nuo hehkuvan punaiset posket, tanakka vartalo, paksu

hiuspalmikko ja silmät, nuo iloiset silmät, joissa niin vahvasti

kuvastui sekä ystävyys että suuttumus.

Pekka parka kärsi viikkoja, kärsi kuukausia, mutta sitte rupesi

kulkemaan vahva juttu, että Maunulan Juuso oli päässyt Maijan suosioon.

Enempää ei tarvittu Pekan herättämiseksi toimintaan ja parantamaan

rikkinäisiä välejään ehjäksi. Hän meni vielä samana iltana Suomäkeen.

Tyttö otti ylpeästi hänet vastaan ja käski istumaan.

-- Tarvitsisi vetää risti seinään, kun tämmöinen tapaus sattui, että

sinä meille tulit.

-- No, mitäs ihmettä siinä... joutaahan sitä... eihän tämä ensi kerta

ole.

-- Menetkö kilpa-ajoihin?

-- Minne? Kesähän nyt on.

-- Hä Oulunkylään, Mannilan lautamies lähti jo tänään. Olethan sinäkin

hevoismies ja...

-- Kuule, Maija, luuletko etten vielä ole saanut tarpeeksi asti kärsiä

hullukkaasta päähänpistostani. Luuletko tosiaankin että...?

-- No, mistä minä tiedän? Hevoismiehet aina mielellään juttelevat

kilpa-ajoista. Puhu sitte muita asioita.

-- Maija, elä ole enää suuttunut.

-- Mistäpä minä...? Ethän sinä ole mitään pahaa... Maija koetti nauraa,

mutta ei se oikein onnistunut.

-- Minä olen katunut niin kovasti. Jos arvaisit, miten olen katunut

ajattelemattomuuttani. Ollaan me hyvät jälleen, Maija.

-- Ei ole lukua erinomaisesta hyvyydestä.

Tyttö oli jo hyvin vakava... hyvitys alkoi riittää.

-- Eikö ole lukua? Joko sitte olet Juuson kanssa...?

-- En ole, keskeytti Maija tulisesti.

Pekkaan vakuutus vaikutti edullisesti. Hän sai samassa

silmänräpäyksessä malttinsa takaisin, tuskin huomattava voiton riemu

levisi kasvoille.

-- Minulla on tänä kesänä toisen verran enemmän kauroja kylvössä, ja

minä ajattelin, että ne kihlat sopisi, ostaa vielä ensi laskiaisenakin.

Vai mitä sanot?!

Maija vaikeni hetkisen.

-- Taitaa sopia, vastasi hän vihdoin. Tosin käytöksesi viime talvena

harmitti minua...

-- Ei puhetta siitä, keskeytti Pekka, ollaan hyvät jälleen. Ollaanko?

-- No, jos ollaan.

Suuttumus Maijan silmissä suli samassa silmänräpäyksessä hellimmäksi

ystävyydeksi.

Syksyllä niitti Pekka erikois-kauransa, saaden satoa kuusi

kukkurallista tynnyriä. Ja laskiaisena lähti hän kaupunkiin

kaurakuorman kanssa, ja sitte Suomäen Maija sai kauniit kihlat,

sormuksen ja leninkikankaan.

Mutta kilparadalle ei Pekka enää eläissään pyrkinyt.

Paininlyöjä.

Hän oli seudun kuulu paininlyöjä ja tunnettu lähellä ja kaukaa

voimastaan ja taitavuudestaan.

Kahdeksantoista vanhasta saakka oli hän niittänyt pelkkiä voittoja,

oli kohonnut korkeimpaan kunniaan renkimiesten kesken ja olennollaan

häirinnyt kylän piikatyttöjen tyyneyttä, mutta jörömäinen ja

vitkallinen kun oli luonteeltaan, ei tullut ryhtyneeksi tuumista

tositoimiin. Elosteli vaan naimattomana renkinä ja tanssitteli

Serafiiaa, jonka kanssa hänellä oli vahvat ja varmat tuumat.

Minä tunsin hänet sukuperiä myöten. Hänen vanhempansa asuivat

katajikkomäen kupeella, jossa heillä oli mökki, heinälato, navetta,

pihlaja, tuomi ja muitakin sirpaleita maailman rikkaudesta. Kuolivat

neljänkymmenen vaiheilla eli juuri sinä aikana, jolloin Olavi alkoi

röyhistellä niskaansa ja jolloin hän ensi kertoja juopui voiton

hurmeesta. Minä lienen silloin ollut noin kuuden tai seitsemän vanha.

Vuodet kuluivat paininlyönnissä, Olavi lähenteli jo kolmeakymmentä.

Hän oli kukistumaton suuruudessaan. Ei työntynyt ilmoille sitä miestä,

joka olisi kääntänyt hänen töppösensä taivasta kohti, eikä sitä luultu

työntyvänkään kuuna päivänä. Moinen luulo oli minullakin. Luulin

minäkin muiden mukana, ett'ei milloinkaan tule Olavin voittajaa, ett'ei

hänen milloinkaan tarvitse nielaista tappion karvautta sisuksiinsa.

Kerran minäkin, kuten useat muut ennen minua, kysyin häneltä:

-- Miks'ei Olavi ota hyyriväkeä tuonne Katajistoon, kuu huoneet

seisovat tyhjinä?

-- Tyhjinähän niiden pitääkin seisoman, vastasi hän, niin kauan...

-- Niin kauan, että mitä?

-- Niin kauan, että Olavi... mutta sehän ei kuulukaan sinulle... on

vielä maitohampaita leuvassasi. Lue sinä vain satukirjojasi äläkä...

-- Ei siitä Olavin naimisesta kasva koskaan valmista, se käy, peräytyy

ja happanee ja sitte se toukittuu...

-- Ole vaiti nalikka, kun et ymmärrä miehen vakavia tuumia, et näe

nenääsi pitemmälle.

-- Näenpä... minusta tulee painimies, oikein mainio kaataja.

-- Sinustako painimies, jolla on jäsenet kuin luudan varvut. He hei,

mulla oli jo tuolla ijällä runkoa, oli posketkin kuin kytömaan nauriit.

-- Ja sittepäs minä lyön Olavin alleni, että mäki maiskahtaa.

-- Sinäkö... kyllähän sinusta tullee väkimies, sinustakin. Katsoppa

noita...

Ja hän näytti minulle vahvoja kouriaan. Sormet paksut ja pitkät,

kämmennahka paksua kuin paras juhti, ranne leveä kuin tuumalauta.

Käsivarsien lihakset, niskan tanakkuus, vartalon tasavahvuus, tiiviit

alaraajat, sanalla sanoen, koko tuo kolmen kyynärän ja kolmen tuuman

mittainen mies oli vankkuuden suhteen itse täydellisyys. Hänessä oli

jokainen nivel ja jokainen nystyrä juotettu kiini lähimpäänsä, ja

kaikkien jäsenten välillä vallitsi säyseä sopu. Mikään osa ei ollut

vankkuuden suhteen jälellä toisestaan.

Kului vuosi tuosta keskustelustamme eikä Olavin oloissa tapahtunut

mitään muutosta. Hänen vahvat ja vakavat miehen tuumansa pysyivät

vanhalla kannalla, niihin ei hämmentynyt minkäänlaisia uusia

virtauksia. Mutta sitte rupesi kohtalo pitämään uutta peliä hänen

kanssaan. Kylään tuli nimittäin muuan pohjalainen. Se asettui ensin

noin vaan satunaisesti työhön, mutta otti viikon parin päästä rengin

pestin kylän toiseen päähän. Ja hänestä alkoi kuulumaan juttuja, että

oli muka paininlyöjä, ja oikein verestä lajia piti ollakin. Semmoinen,

joka ei ollut vielä parempataan yhättänyt, vaikka oli reistaillut

viidessä maaherran läänissä.

Kun juttu saapui Olavin korviin, tunsi hän kummallista elostusta

ja pirteyttä jäsenissään. Kun nuo entiset voitonlaakerit olivat jo

melkein keltaisiksi kuivahtuneet... ja paininhengetär oli melkein

kuin nukahtanut talvi-uniinsa. Kotoisilla ahoilla ei enää ollut

tilaisuutta uudistella laakereita vihanniksi, sillä uusia yrittelijöitä

ei ilmaantunut ja vanhat olivat tappioineen siirtyneet kilpakentältä

syrjään. Mutta nythän tuli uutta virkistystä paininhengettärelle ja

ehkäpä raajoillekin rahtusen terästystä, jos eivät jutut nimittäin

olleet pelkkää ilmaan pieksemistä, jos niissä oli edes jonkin verran

alkua ja perustusta.

Ja eräänä pyhäpäivänä alkupuolella kevättä meni Olavi kyliä käymään

ja varta vasten silmäilemään minlainen oli miehiään tuo, josta niin

kovia kehujuttuja kulki. Tapasi aitan portailla joukon nuoria miehiä

ja niiden seurassa oli Pohjanmaan mies. Istui ja veteli savuja

lyhyestä nysästään. Ei puhellut paljo, mutta se, minkä sanoi, tuli

lyhyesti ja sattuvasti. Olavi häntä tarkasteli tyystin, mutta ei

etsimälläkään löytänyt yhtään painimiehen tuntomerkkiä. Kasvot olivat

laihat, terävät ja tummahtavat, vartalo ja sen eri osat pienehköt,

melkeinpä keskenkasvuiset, ja kävellessä näkyi säärien välissä puolen

korttelin levyinen rako, joka surmasi lopunkin miehevyyden. Eihän

tuommoisesta toukerosta voinut olla paininlyöjäksi miehen kanssa, eihän

voimankoetusta tuollaisen kanssa voinut puheeksikaan ottaa. Kuuluisi

umpi-pilkalta, kun väkimies tuommoisen kanssa rupeaisi härnäilemään.

Pettynein toivein palasi Olavi kotiin kyläilyretkeltään, ja hän oli

taipuisa unhottamaan mielestään koko tuon tummahtavan ja kierosäärisen

miehen, olipa taipuisa nauramaankin noille kehu-jutuille, jotka olivat

kuin olivatkin paljasta ilmaanpieksemistä. Mutta ajatuksissa sentään

moukerteli jonkinmoinen epätietoisuuden tunne, joka kehittyi ja varttui

yhä kiusallisemmaksi, harmillisemmaksi. Tuo veretön, terävänaamainen

ja teräskatseinen mies hääri aina Olavin ajatusten tiellä. Milloin

heikkona ja raukkamaisena, milloin väkevänä ja voimakkaana. Unissaankin

sen aina näki. Aina se kompuroi väärillä säärillään Olavin teille,

lyhyt nysä hampaissa ja kasvoilla tuommoinen puoli-uneen nukahtanut

ilmaus, aivan kuin ei piittaisi muista kuolevaisista hituistakaan.

Ja yhä paisuvammaksi ne kasvoivat kiitosjututkin hänen erinomaisesta

väkevyydestään, rämyytellen ja kiusaten Olavin korvia alituiseen.

Tapasi minkä renkimiehen hyvänsä, aina se lopulta jutut kiersi

pohjalaiseen, jonka piti olla niin väkevän ja notkean, ettei puhujan

kieli kyennyt sitä kuvailemaankaan, kuin hiukan osapuille. Sen vuoksi

toivoi, että Olavi joskus sattuisi näkemään ja kokemaan juttujen

todenperäisyyden. Suora ja ilmeinen viittaus, että Olavin piti antautua

voimankoetukseen, jos mieli pitää entiset ja ensimmäiset sijansa.

Ja siksi ne asiat sitte kietoutuivat, että Olavi viikon parin päästä

taas lähti kyliä käymään ja tapasi saman joukon saman aitan portailla.

Nyt oli jo vihantaa nurmea peltojen äyräillä, ettei ollut puutetta

painitantereesta.

Olavi istui Pohjanmaan miehen lähelle, tähysteli tyystin häntä, hänen

lyhyttä nysäänsä, hänen sääriään ja hänen vähäväkistä vartaloaan, ja

virkkoi sitte:

-- Käy juttuja, että olet painimies.

-- Onhan sitä oltu sitäkin... ennen karjapoikana, vastasi pohjalainen.

-- Minä olen myöskin hiukkasen sitä sorttia.

-- Kuulut olevan.

Olavin ajatukset joutuivat tuokioksi umpivetelään, mutta ajatusten

sekavasta ryhmästä nosti sittekin painihalu päätään pystöön. Olihan

hänen suoranainen velvollisuutensakin paikkakunnan maineen tähden

poistaa turhat itseluulot ja tehdä voimillaan ikäänkuin pieni

huomautus, mikä arvo sen seudun väkimiehille tuli ventojen antaa.

Muiden keskinäiset silmäykset, joiden merkitystä ei ollut, vaikea

käsittää, myöskin osaltaan syyhyttivät painihalua, joten ei puolitiestä

enää käynyt peräytyminen. Vaikka pohjalaisen silmäyksissä oli jotakin

ukon-iskun tapaista, joka sävähytti Olavin polviniveleltä ja pani

outoja väreitä kulkemaan luitten läpi.

-- Jos koetettaisi, noin leikin päin, virkkoi hän, nousten samassa

suoraksi... Tuolla on pehmeä kenttä.

-- Onhan siellä tanner... sopisi häntä huviksi koettaa, vastasi

pohjalainen, kohoutuen vitkalleen ja välinpitämättömän näköisenä

seisoalle.

Lähdettiin miehissä lähimpänä olevaa äyrästä kohden. Edellä kulki

pohjalainen Olavin kanssa ja jälempänä astelivat muut nuoret miehet.

Vilkas kuiske ja sananvaihto kuului heidän kesken... mielenkiinto oli

jännitetty kovin kireälle.

-- Mikä täällä päin on enemmän tavaksi tullutta, sylipainiko, vaiko...?

-- On täällä vähin tapana kaikki painit.

-- Heitetään sitte housunkauluksesta.

-- Heitetään siitäkin.

He karahuttivat kiinni toisiinsa, seisoivat hajasäärin, kallistelivat

itseään, kohentelivat kouriaan varmemmin kiinni ja siten ikäänkuin

panivat puntarin nenään toistensa voiman, taitavuuden, notkeuden. Näkyi

heti, ettei kampikaan ollut ensikertalainen. Hätäilemättömät liikkeet,

tyyneys, vitkallisuus, kaikki ilmiselvästi todistivat, että he olivat

lajinsa paraita.

-- Väkevämpi ottaa ensimmäisen heiton, virkkoi pohjalainen

maltillisesti ja lauhkeasti.

-- No jospa niinkin, vastasi Olavi, joka jo jäsenissään tunsi, että oli

tavannut vertahisensa.

Olavi teki heittonsa, pannen noin puolet voimaansa liikkeelle.

Vastustajan toinen jalka kohosi ylös, mutta samassa oli Olavikin

kiertyä seljälleen. Väen voimalla hän kuitenkin pelastui tappiosta.

-- No nyt se on sun vuorosi.

Pohjalainen teki heittonsa oivasti, mutta jalka luisahti ja toinen

polvi taipui maahan -- Olavista tuntui kuin olisi tapaturma ollut

edeltäpäin tarkoin harkittu -- ja ainoastaan ylen sukkela ja notkea

liike pelasti hänet tappiosta.

Kolmas heitto oli taasen Olavin. Notkuttiin, huojuttiin, varmennettiin

kahmausta, ja sitte Olavi teki heittonsa täydellä voimalla. Pohjalaisen

toinen jalka kohosi taaskin ylös, mutta samassa Olavikin alkoi kiertyä

pitualleen nurmikolle. Hän tosin rynnisti vastaan jättiläisvoimillaan,

mutta se ei auttanut. Verkalleen, kuten paksujuurinen honka, taipui hän

alemmaksi ja alemmaksi, kunnes tunsi allaan pehmeän nurmikon. Hän oli

hävinnyt omaan heittoonsa. Voittaja makasi poikittain hänen päällään,

ja kasvoille levisi jälleen tuo puoli-uneen nukahtanut ilmaus, jota oli

sietämätön nähdä.

-- Voitit tällä kertaa, virkkoi Olavi, puhkuen kuin kone.

-- No eipähän tätä juuri voitoksi käy sanominen... olihan toki sen

verran, ettei tullut tappiota.

Odottamaton häviö löi syvän vaikutuksen Olavin koko olentoon ja

muutti koko maailman muodolleen. Kylän kujat, loukot, ihmiset, kaikki

muuttuivat. Niissä jokaisessa oli jotakin irvistelevää ja ähittelevää,

joka ei suonut hänelle hetkeksikään rauhaa. Elämän iloinen ja hupainen

puoli kätkeytyi ikäänkuin piiloisille. Aistimet tunsivat kitkerää lemua

joka taholla ja ajatukset muodostivat jonkinmoisen mustan väripadan,

jossa iloisimmat ja hilpeimmätkin vaikutukset tuhrautuivat pikimustiksi.

Olavi ei enää tuntenut itseään samaksi tyyneksi ja tanakaksi mieheksi,

kuin ennen muinaisina päivinä. Nivelien ja jäsenien rautaiset juotokset

tuntuivat äkkiä pehmenneen melkein tinaksi, ja samoinpa se sisäpuolinen

tanakkuuskin ravistui. Tappio repi siihenkin rakoja kirjavinaan, ja

rakoloista sitte tunkeutui mielenkarvaus herrastelemaan ja isännyyttä

pitämään sinne, missä ennen makea tyytymys oli loikonut.

Karvain pala kuitenkin voittajan olento. Semmoinen laiha,

puolikasvuinen kämpyräjalka mieheksi. Jolla ei ollut lihaksia eikä

liikuntoa ja jonka naamalla unikeko myötänään vetelehti. Semmoinen

turvelo se kierti alleen hänet, seudun notkeimman väkimiehen, joka

kymmenkunnan vuotta oli roimahutellut mittaisiansa ja paksuisiansa

miehiä tusinoittain tantereelle...

Viikon kuluttua karahuttivat he toisen kerran kiinni toistensa

housunkauluksiin tanssitalon pihalla. Onni oli yhtä kova kuin

ensimmäiselläkin kerralla, sillä Olavi taas kaatui seljälleen omaan

heittoonsa... ja vähäsen vinhammin ja suoravammin kuin pellon nurmella.

Pohjalainen eli laiha-Saku, joksi häntä kylässä nimitettiin, jäi

taaskin poikinpuolin päälle ja vakuutteli, uninen ilmaus kasvoilla,

ettei sitä vielä voitoksi voinut mainita... oli muka ollut onnettaren

sormipäillä koko kaato.

-- Mimmoinen se sitte on voitto? kysyi Olavi ähkien ja puhkien.

-- Veli veikkonen, se on vallan erilainen.

Toisen tappion jälestä muuttui jöröluontoinen Olavi vieläkin

jöröluontoisemmaksi. Tunsi häpeän olevan leimattuna otsalleen, joten

vältti kylissä käymisiä, tunsi sisäpuolisen tanakkuuden yhä pehmenevän,

joten harvoin enää vaihtoi sanaa kenenkään kanssa. Tallin ylisillä vaan

kupelehti kesä-illat ja pyhäpäivät, miettien ja tuumaillen elämänsä

entisyyttä, nykyisyyttä, ja tuntuipa siltä, että kaikki oli surkeasti

sotkussa.

Pidettiin sitte kesällä kylässä heinitalkoot, ja erityinen pyyntö

lähetettiin Olavillekin, hän kun oli tyrmäkkä niittomies ja tarkan

työn tekijä. Olavi tahkoi rautansa ja meni talkoosen. Eellimmäisenä

löi kumoon pitkää kastikasta, otti lakehisen, leveän ja puhtaan,

jotta kateeksi kävi monelle vähemmin tyrmäkkäälle. Ainoastaan yksi

mies kykeni astelemaan hänen rinnallaan, ja se mies oli laiha-Saku.

Se pysytteli tasan kohdalla ja sen rauta se kaatoi kumoon vahvaa

kasteheinää leveälti ja tuppenaan puhtaasti, vaikka käyttikin suoraa

vartta, jommoiseen ei ollut nuoruudesta saakka harjaantunut.

Ei Olavi sivuilleen silmäillyt, mutta sittekin hän myötänään näki

edessään Sakun, näki sen jalan muutokset, vartalon taivahdukset, ja

kuuli terävän terän surahduksen, terän, jota taitomies käytti -- mitään

muuta eivät hänen aistimensa havainneetkaan.

Illalla, auringon alennettua, lopetettiin niitto, ja ladon lähelle

kertyi koko talkookansa, kylän kolmattakymmentä nuorta miestä ja sama

määrä naisväkeä. Sytytettiin piiput palamaan ja valmistauduttiin

astelemaan ylös taloon, jossa talkooväkeä odotti katetut pöydät ja

pelimanni.

Mutta juuri ennen lähtöä sattui niin, että Olavi ja Saku rynnähtivät

kolmannen kerran yhteen. Ensimainittu, joka oli melkein kuumeenlaisessa

tilassa, vaani nimittäin koko lähtöpuuhain aikana tarkasti Sakua, astui

sitte hänen eteensä ja virkkoi, puhkuen ja seisoen hajasäärin:

-- Täällä puolen on kolmas voitto vasta miehen voitto. Sinä olet

kahdesti kaatanut minut, kun kaatanet kolmannen kerran, ei ole enää

väittelyä.

-- Sopisihan koettaa, vastasi Saku ja uninen ilmaus hänen laihoilla

värittömillä kasvoillaan vilkastui äkkiä.

Samassa he puskivat yhteen. Talkookansa muodosti piirin heidän

ympärilleen, seuraten tarkasti jokaista askelta, jokaista liikettä,

jonka paininlyöjät tekivät.

Nytpä se olikin kysymyksessä miehen voitto. Notkuvat liikkeet,

varovaiset askeleet olivat vain johdantona pääkohtaukseen ja leikkisän

hymyn ja pilapuheiden taakse kätkivät paininlyöjät varsinaisen

mielentilansa, jossa voiton into kiehahteli ja kuohahteli.

-- Tämä tämmöinen on mieluista miehen luille.

-- On, on... maistuu kuin mesileipä naisväelle.

He paransivat kahmaustaan ja tekivät muutamia notkeita taivahduksia,

valmistautuakseen lopulliseen ratkaisuun. Olavi sitte virkkoi.

-- Sinä kai heität ensiksi.

-- Sopiihan se sekin.

Vielä muutamia suotanpäisiä kaarestuksia ja askeleita, ja sitte Saku

työnsi vasemman jalkansa kauas eteensä, molemmat polvet taivahtivat

lähes nurmikkoon saakka, täysivoimainen tempaus, ja Olavin roteva

ruumis roimahti Sakan hartiain yli tanterelle pitkäkseen. Ja kuului

tömähdys, kuten olisi paksu petäjä kaatunut.

-- Tämä tämmöinen se on miehen voitto... ja nukkuva ilmaus jälleen

levisi Sakun kasvoille.

Talkookansa seisoi äänettömänä, mutta vihdoin ihmetyksen suhina surahti

ilmoille.

-- Kas se oli miehen heitto... olipa peeveli vieköön.

-- Niin löi kuin turkkilaista... pani ympäri käymään kuin tuulimyllyn

siiven.

-- Lienet, Saku, paholaisen kasvattipoika. Lausuttiin monta

sukkeluutta, kunnes joukossa lähdettiin taloa kohden.

Mutta Olavi ei mennytkään mukaan, vaan jäi tappion tantereelle

pitkäkseen. Hänen oli niin vari, että täytyi avata takin napit,

jotta viilakas ilma pääsi koskemaan ihoon. Kun puhkuva hengitys ja

sydämmen jykevät lyönnit hiukan tasaantuivat, kääntyi hän kyljelleen

ja alkoi nielekselemään kaikkea sitä katkeruutta, jota nykyiset

asianhaarat niin runsaasti tarjosivat. Hän oli taasenkin hävinnyt ja

hävinnyt auttamattomasti. Oli, Sakun heittämänä, romahtanut nurmikolle

pitkäkseen kuin mätäjuurinen petäjä myrskyn kourissa. Ihan päistikkaa,

ihan ilman vastakynttä ja minkäänmoista tukaluutta -- toisin sanoen,

eli kärsinyt kymmenkertaisen tappion. Hän ei enää ollut kylän väkimies.

Hänelle, voittamattomalle, oli tullut voittaja. Pohjanmaan paholainen

oli muuttautunut verettömäksi, vääräsääriseksi mieheksi, lähtenyt

kulkemaan maita ja mantereita, kaataakseen hänen kunniansa nurmikolle

kumoon.

Mitä varten oli hän syntynyt maailmaan, mitä varten kasvanut kolmen

kyynärän ja kolmen tuuman mittaiseksi? Vallanko sitä varten, että

tulisi joku maankiertäjä ja paiskeleisi häntä housunkauluksesta, kuten

lelua tai jotakin räsyä? Sitäkö varten hän oli niin raavasta tekoa, ja

sitäkö varten hänellä oli karhunvoimansa? Tähän saakka oli hän polkenut

pelkkiä voiton polkuja. Minkä vuoksi? Senkö vuoksi, että tappio

sitte tulisi oikein syväksi, oikein perinjuuriseksi? Että kaatuisi

kaatumatonkin...

Jota pohjemmalle Olavi silmäili, sitä enemmän ilmaantui

ristiriitaisuutta, sekavuutta. Hänen elämänsä, joka tähän saakka

oli vierinyt säntillisesti rataansa myöten, näyttihe nyt sekavalta

tapausten ryhmältä, vailla kaikkea keskinäistä yhteyttä ja

tarkoituksia. Oli kuin mitäkin ivallista lorua...

Kun talkootalosta alkoi kuulua viulun vingutus, nousi Olavi ylös, otti

rautansa olalleen ja läksi astelemaan kotia kohden. Tanssitupa ja

muut illan ilot eivät voineet houkutella häntä seuraansa, päinvastoin

muuttivat mielen vieläkin karvaammaksi, ristiriitaisemmaksi.

Edeltäkäsin jo saattoi arvata, mimmoisilla silmäyksillä hänen

pyörimistään seuraisivat vanhat kadehtijat ja ne naisväet, jotka

hänessä olivat ihailleet väen voittamatonta painiurhoa.

Ja tallin ylisille hiipi Olavi ja, sill'aikaa kun muut pitivät

iloa, käänteli hän itseään kyljeltä toiselle ja mietti maailman

ristiriitaisuuksia.

Seuraavana sunnuntaina oli kirkolla pestimarkkinat, ja sinne meni

Olavi, asiasta kellekään muille kuin omalle isännälleen mitään

hiiskumatta, ja otti renginpestin kolmanteen pitäjään. Kotiin tultuaan

ja syötyään asteli jälleen ylisille. Ei tehnyt mieli enää näyttäytyä

kylän kujilla.

Kun palvelijain muutto-aika läheni, meni Olavi Linnalan isännän

puheille. Sen maalla nimittäin sijaitsivat Katajiston huoneet.

-- Tästä tulee siirryttäväksi vähän tuonnemmaksi, virkkoi hän

tasamielisesti ja ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä aivan vähäpätöinen

seikka.

-- No, onkin siltä totta ne jutut. Mikä päähäsi pisti?

-- Ei mikään erittäin. Tekee vain mieleni tirkistellä maailmaa ja...

-- No, no, kyllähän se on ymmärrettävä asia. Tulet ensi syksynä

takaisin.

-- Eipä tiedä... tulin tuomaan teille viiden vuoden arentimaksun.

-- Hm, hm, vai viiden vuoden... ja Linnalan isäntä otti mustuneen

setelikäärön Olavin kädestä. Sinä olet kummantapainen mies, sinä Olavi.

Noh oma asiasi, juokse vaikka järveen. Et nai etkä pysy paikoillasi,

vaikka sinulla on omahinen talo, säästöpankin vastakirja, riski morsian

ja... noh, omia asioitasi nuo on kaikki, juokse vaikka järveen, kuten

jo sanoin. Niin, hyvästi vaan. Sinä olet isäsi poika, umpimielinen,

kovasisuinen, ylpeä... vankka työmies, rehellinen palvelija,

luotettava... juokse vaikka järveen, kunhan vaan vuoden päästä tulet

takaisin.

Pyhämies-viikolla lähti Olavi.

* * * * *

Entistä menoaan vieri kylän elämä. Pieniä muutoksia sattui siellä ja

täällä, kuten väen lisäännystä, vähennystä ja muuta sen tapaista.

Kun ei Olavia vuoden päästä kuulunut takaisin, meni Serafiia naimisiin

säätynsä mukaisesti. Saku oli jo nainut hänkin ja siten joutunut kylän

kantaväestön riveihin. Vuoden kahden kuluttua kävi hänelle, kuten

Olavillekin. Toinen, verrempi mies paiskasi hänet paininlyönnissä

alleen -- ja ennen pitkää sillekin voittajalle ilmaantui vaarallinen

kisaveikko.

Mutta Olavia vaan ei kuulunut.

Olipa sitte viides vuosi loppuun kulunut. Oli syksy ja palvelijain

muuttoaika. Istuin eräänä iltapäivänä kamarissani ja luin Pariisin

kapinaa. Mielikuvituksissani siirryin persoonallisesti vyöryvien

intohimojen pauhuun, näin omin silmin katusulut, roistojoukot,

verenvuodon -- kuulin saksalaisten kanuunain jysähdykset Pariisin

ulkopuolella.

Silloin joku astui huoneeseni. Käännähdin itseäni ja silmäilin ovea

kohden.

-- Ka, vielähän se Olavikin elää, hyvää iltaa!

-- Vielähän toki, hyvää iltaa vain!

-- Käykääpähän painamaan puuta.

-- Kiitos vain.

Ja hän istui ovenpieleen. Näytti entistä jörömmältä, vitkallisemmalta.

Silmäili lattiaan ja oli ääneti kuin pölkky.

-- No mitä kuuluu?

-- Ei kuulu entistä enempää ei hyvää parempaa.

-- Vieläkö Olavi kunnostelee paininlyönnissä yhtä ahkeraan kuin ennen.

-- Ei... ne ovat jääneet kaikki semmoiset, ei olla enää niitä

miehiäkään. Sinustahan se piti tulla väkimies sinustakin, muistan mä

entisiä puheitasi.

-- Ei ole vielä tullut.

-- Ei suinkaan, ei. Vieläkö täällä ovat voimankoetukset vanhassa

varressa?

-- Kyllä ne vähän siihen lajiin ovat. Ei Saku kauan Mattina pysynyt.

-- Eikö pysynyt? Kuka voitti? kysyi Olavi vilkkaasti.

-- Kallen Tuomas.

-- No vie sua... vai paisui siitä semmoinen.

-- Ja pian se tuli Tuomaankin kaataja.

-- No vie sua seitsemän.

Puhe takertui hetkeksi. Olavi, joka keskustelun jälkimäisellä osalla

oli ollut hyvinkin vilkas, muuttui taas joroksi ja äänettömäksi.

-- Entä naimispuuhat? kysyin minä, vilkastuttaakseni häntä hiukan.

-- Niistä ei kuulu mitään.

-- Se kävi, kuten luultiinkin, homehtui ja toukittui kokonaan.

-- Niin teki.

-- Se on Serafiiakin jo naimisissa.

-- Kuuluu olevan.

-- Meneekö Olavi tervehtimään?

-- On aikomus, mutta olisi pieni toimitus ensin tehtävä.

-- No mikä?

-- Näetsä, ne Katajiston huoneet seisovat siellä tyhjinä.

-- Niinhän ne seisovat. Pannaanko huutokaupan kuulutus kirkkoon?

-- Ei... näetsä minulla on aikomus lahjoittaa ne Serafiialle. Mulla on

itselläni pieniä säästöjä, olen vasta miehuuden kynnyksellä... ja kun

en milloinkaan aio naida, niin ajattelin että Serafiian sopii saada ne.

Minulla, näetsä, oli vahvat ja vakavat tuumat, vaikka...

-- Minäkin sen kyllä uskon.

Mielihyvissäni katselin minä jörömäistä Olavia ja miellyttävämpiä

sanoja, kuin mitä hän nyt puhui, ovat korvani harvoin kuulleet. Tiesin

miten ahdasta Serafiialla oli toimeentulo kahden pienen lapsen kanssa,

vaikka mies ei ollutkaan juoppo tai muuten kykenemätön.

-- Pyytäisin sinua kirjoittamaan lahjakirjan nyt paikalla.

-- Kyllä minä kirjoitan.

-- Ja siihen lahjakirjaan pitää erittäin merkitä, että huoneet menevät

perinnöksi vanhimmalle lapselle. Tyttökö se taasen onkaan?

-- Tyttö se on.

-- Ettei niitä saa hävittää velkoihin eikä muutenkaan myydä.

Haettiin vierasmiehet, ja minä ryhdyin kirjoittamaan lahjakirjaa.

Välttääkseni lainopillisia sekavuuksia, kirjoitin lahjakirjan

suorastaan Serafiian vanhimman tytön nimeen. Ja siihen Olavikin

empimättä suostui.

-- Lue nyt se ääneen vielä yhden kerran, pyysi hän, kun kaikki nimet ja

puumerkit jo olivat kirjoitetut alle. Ja minä luin lahjakirjan toiseen

kertaan.

-- Voittehan te ottaa valanne päälle, että minä olen täydellä järjellä

ja terveellä ymmärryksellä? kysyi hän vierailta miehiltä.

-- Kyllä me voimme.

-- Hyvä on.

Minä taitoin kokoon paperin ja ojensin sen Olaville. Hän nousi ylös,

painoi lakin päähänsä ja alkoi jättelemään hyvästi. Huusin hänen

jälkeensä etehiseen, ettei koskaan menisi ohi, vaan pistäytyisi

tirkistämään.

-- Kyllä sen teen, vastasi hän pimeältä pihalta.

Yksin jäätyäni selailin lehti lehdeltä hänen elämänsä lävitse. Pariisin

kapina ei miellyttänyt minua koko sinä iltana, sillä ajatukseni

häärivät jöröluontoisen Olavin ympärillä ja löysivät hänessä sopivan

maaperän kynnettäväksi.

Hänessä oli jotakin omituista ja alkuperäistä, jota en muissa

paininlyöjissä ole sen koommin tavannut.