Maijan veli, Suomäen Ville tuli käymään Pyörän torpassa. Uteliaisuus
oli pannut hänet liikkeelle, sillä oli ruvennut kulkemaan erinomaisia
huhuja Sukan juoksijanopeudesta, ja Villen teki mieli omin silmin
nähdä, minkä verran jutuissa oli perää.
-- Sinähän kuulut aikovan kilpa-ajoihin laskiaisena, virkkoi hän
Pekalle. Vai onko ne juttuja vain?
-- Onhan sitä vähän sellaista meininkiä, Sukalla ja minulla, vastasi
Pekka.
-- Eikö lähetä reistaamaan tuonne jäälle?
-- No ei tiedä, josko nyt sopii...
Pekka vastusteli hetkisen, mutta myöntyi sitte. Sukka pantiin aisoihin
ja ajettiin alas Pyöräjärven jäälle, kilparadalle. Idästä puhalsi
terävä tuuli, tuoksuttaen pieniä nietoksia radalle.
-- Tänään ei ole oikein suotuisata, tuumi Pekka. Tuuli tekee juoksulle
haittaa ja nuo nietokset. Onko sun kellossasi sikunttiviisarit?
-- On kylläkin.
-- Sepä hyvä, mun kellossani ei ole. Seisoppa nyt tässä ja tarkasta
kelloasi, minä lähden ajamaan kolme kierrosta, ja niistä on viimeinen
huomioon pantava. Näetsä en minä ensimmäisellä enkä vielä toisellakaan
kerralla laske täyteen vauhtiin, vasta kolmannella kierroksella otetaan
tiukka meno, se paras, ymmärräthän.
-- Hyvä, alappa sitte.
-- No, yks, kaks, kolme. Pekka sivahutti piiskalla jään pintaan, ja
Sukka, tottuneena tuohon merkkiin, karahutti juoksemaan. Ville seisoi
paikallaan, kello kourassa. Hänen kasvoillaan kuvastui Sukan ennätys
ihan selvästi. Ensin niissä oli tärkeä, totinen ilme, mutta Sukan
juostua ensimmäisen kerran radan ympäri, lieveni totisuus leikilliseksi
hymyksi. Ja hymy kasvoi yhä leveämmäksi. Ensimmäiseen ja toiseen
kierrokseen kului neljä minuuttia, kolmas kierros tipahti hiukkasen
alemmaksi, mutta kului, siihenkin ainakin kolmeneljännestä yli kolmen
minuutin. Ja parastaan oli Sukka kyllä pannut, se huosutti ja pärskyi
niin tiheään, että Pekan täytyi kolmannen kierroksen jälestä sitä
hetkisen tyynnytellä, ajamalla hiljaista juoksua edes ja takaisin
radalla.
-- No, mitäs arvelet Ville, eikö menty puhakasti, loistavasti?
-- No, lajiksenne kyllä, mutta ei tuolla ennätyksellä palkintoja oteta.
-- Eikö oteta? Häh? Juoksevatko muut nopeammin? Sillä laillako ettei
kaviot koske maahan lainkaan?
-- Mistä minä tiedän miten ne juoksevat, mutta kyllä ne sinun ohitsesi
ajaa -- ajan minäkin vaikka meidän Timolla.
-- Silläkö Suomäen pattijalkaisella valakalla?
-- Silläkin, juoksee sekin virstan neljässä minuutissa.
-- Vai niin maar, vai juoksee sekin... hyvä on...
Pekka sivautti piiskalla hankeen ja ajaa karautti yksin kotiin. Hän
sydämmistyi Villelle niin kovin, ettei viitsinyt enää rekeenkään
käskeä. Kehtasi sillä lailla halventaa, ivata ja asettaa oman
pattijalkansa Sukan rinnalle, senkin mokoma. Sillä lie ollutkin
irvisteleminen ja halventaminen tarkoituksella. Sitä varten lie
lähtenytkin kotoolta, että saisi ilvehtiä ja halventaa -- mutta
odottakoonpas!
Suuttumus oikein karmi Pekan luontoa, hän olisi tahtonut näyttää
Villelle heti, näyttää mistä puusta lusikka tehdään. Illalla makuulle
mennessä suuttumus sentään asettui, tuli ajatuksiin kaikenlaisia
mietteitä, kysymyksiä, epäilyksiä. Ja niissä oli vähin jokaisessa
kylmän hallan ominaisuutta. Tahtoivat jäätää mielen ja sortaa mustaan
epätoivoon kaikki ihanuudet, joita Pekan mielikuvitus viime aikoina oli
niin ahkeraan sepustellut. Entä jos olisivatkin totta Villen lausunnot?
Ettei Sukka olisikaan erinomaisempi juoksija? Ettei olisi parempi
ennättämään kuin Suomäen pattijalka valakkakaan? Sehän olisi vasta
kantoon ajamista se. Kolmesta kauratynnyristä puhumattakaan tulisi
maailman kielille ja ilvehtijöille hyvä tilaisuus iskeä kiinni hänen
asioihinsa ja väännellä niitä sinne tänne. Se olisi harmaan puoleinen
keitos hänelle.
Mutta jos Villen kello kävikin epävarmasti, jos sekuntiviisari ei
ollutkaan reilassa. Juoksihan Sukka niin kiehuvan kovasti. Tottahan
lyhyetkin askelet edistävät, kun niitä niin tulisen tiheään otetaan. Ja
nietokset ja tuuli ne vaikeuttivat tietysti, ennätys olisi ilman niitä
ollut suurempi. Mutta jos sittekin...!
Kylmät, viluisat mietelmät mielen ympäri käärittyinä nukahti Pekka
vihdoinkin. Seuraavana päivänä ajoi hän kirkonkylään, kävi kauppiaalla,
nahkurilla ja toimitti muitakin asioita. Paluumatkalla ehätti
hänet Mannilan lautamies, suuri kilpa-ajaja ja hevosenkasvattaja.
Oli kasvattanut monta kuuluisata juoksijaa, oli ottanut ruununkin
palkintoja. Hevoismiehen ominaisuuksien ohessa oli hänellä tapana olla
aina hiukkasen oluessa, ei vaarallisesti, mutta noin kohtalaisesti.
-- Jassoo, Pyörän Pekka se onkin, heh, heh, hee... Pää kallellaan
tirkisteli Mannilan lautamies leikillisesti edellä ajavaa Pekkaa.
Sinulla kuuluu olevan kilpajuoksijakin, heh, heh, hee... Onko se totta,
poikaseni?
-- Eihän tuota vielä tiedä minnekään päin sanoa, ei ole vielä päästy
koitoksille.
-- Onko se tuo, se juoksija, heh, heh, hee, tuo hiirakko. Ajappa sillä
vähän, tämä mun varsani on hyppääjän sukua myöskin, heh, heh, hee.
Koetetaan, jos pysyn kannaksilla. Ja puolihumalainen Mannilan lautamies
vietteli Pekkaa kilpailemaan kanssaan. Ottaen asian toden kannalta,
livahutti Pekka piiskalla reenlaitaan, ja kilpailu alkoi. Sukka mennä
sihitti parasta vauhtiaan, Mannilan lautamies tuli kappaleen matkaa
jälessä, pää kallellaan ja suupielissä leikillinen ilme. Virstan välin
ajettuaan tauotti Pekka hevosensa käyntiin, lautamies saavutti hänet.
-- Pekka, sinä olet koko perhana, heh, heh, hee... sinä olet aika poika
keskeltä maailmaa, heh, heh, hee. Me tahdottiin vallan jäädä kuin
seisomaan, heh, heh, hee. Aiotko, laskiaisena tulla kilpa-ajoihin?
-- On sitä ollut aikomus. Onko tuo teidän hevonen se Vellamo, joka otti
kruununpalkinnon Hämeenlinnassa viime talvena.
-- Sama pakana se on, heh, heh, hee. Hyvästi Pekka näkemään asti.
Lautamies kääntyi eräälle sivutielle. Vasta siellä kiinnitti hän ohjia.
Pekan olisi tarvinnut nähdä, miten palkinnon saanut hevonen kiiti
eteenpäin, niin olisipa tullut hänen päähänsä toisenlaisia ajatuksia
Sukan juoksijaominaisuuksista.
Mutta Pekka ei sitä nähnyt, hän jäi omiin luuloihinsa. Kotiin tultuaan
kertoili hän kotiväelleen hienoilla viittauksilla, miten Mannilan
lautamies oli paluumatkalla ehättänyt hänet, miten olivat kilpailleet,
ja miten Sukka oli kunniakkaasti pysynyt etukynnessä. Maan mainio
Vellamokaan ei kyennyt sivuuttamaan Sukan ohi, se oli sellainen kalu.
Ja isä, äiti ja sisko tulivat väkisinkin siihen luuloon, että Sukka
tosiaankin oli juoksijaksi syntynyt.
Suomäen Villeä kohtaan tunsi Pekka rinnassaan kirkonkylän matkan
jälestä vielä sapekkaampaa suuttumusta. Se kun oli ilvehtinyt ja
koettanut saada häntä epäilemään. Mokomaan työhön ei voinut olla
muuta syytä kuin kateellisuus. Ville kadehti hänen onneaan, se oli
selvä, ja vähälle veti, ettei peijona sekoittanut koko peliä. Onneksi
joutui Mannilan lautamies saavuttamaan hänet, juuri silloin kuin
vakuutukset alkoivat horjuella. Nyt ei enää ole lukua, vaikka tulisi
sata kateellista Villeä ivailemaan ja halventamaan Sukan arvoa, se oli
juoksijahevonen sittekin.
Ja pian, aivan pian se oli esiintyvä julkisuudessa. Silloin, silloin --.