I.

Ei Pekka itsekään tiennyt miten tuo suuri ja kumma ajatus osui

tulemaan hänen päähänsä. Oli niitä ollut kilpa-ajoja pitäjässä jo

useampana talvena, oli jaettu palkintoja, pidetty puheita hevosrodun

parantamisesta, oli puhallettu torvia ja pistetty hypyksi kilpa-ajojen

kunniaksi, mutta Pekka oli pysynyt erillään koko hälinöistä. Ei hän

koskaan tullut ajatelleeksikaan kilparataa ja semmoista ravaamista,

jossa puolen minuutin ennätys voi tuoda hevosen omistajalle

kuolemattoman kunnian ja puolisataa hopeamarkkaa!

Sukka, nuorekas tamma, oli hyvä juoksemaan, se oli ilmeinen totuus. Se

vihlasi mennä, niin jotta, niin... Mutta Pekka ei milloinkaan ajanut

ennätyksen vuoksi. Muuten vaan mennessä metsään, havukuormaa noutamaan,

hän hevosen omaksi iloksi jolloinkin hellitti ohjat metsätien

typpyrällä, ja silloin sitä kaapaistiin vinhasti mäkeä alas. Oikein

suhisi Pekan korvissa. Lumen kattamat kivet, mättäät ja katajapensaat

tanssivat kuin tuiskussa ohi. Ja Sukan jalat pitivät sellaista menoa,

ettei silmä tahtonut voida erottaa vuorottelemista. Kuului äänikin

niin tiheä kuin pienen höyryveneen propellista, jommoisen Pekka oli

kaupungissa silakkamarkkinoilla käydessään nähnyt laiturin viereen

laskevan.

Ei pitkiä matkoja ajettu noin pyörryttävän huimasti, sillä Pekka oli

kieltämättä järkevä mies. Typpyrän alla se jo vauhti vähennettiin.

Pekka veti ohjista, ja hänen tapansa oli aina silloin sanoa makealla

suulla: Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Se vaati tuollaista hyvittelevää puhetta, Sukka, ja siitä se parhaiten

talttui. Nosti heti korvansa hörppään ja muutti tulisen juoksunsa

käynniksi, sellaiseksi reippaaksi ja vilkkaaksi käynniksi, joka oli

sille omituista ja synnynnäistä ja johon kahdenkymmenen vuoden vanha

Pekka, Pyörän torpan vanhin poika, oli niin sokeasti ihastunut.

Isän hevosella ei sellaista reipasta käyntiä ollut, se, oli paksumpi ja

jäykempi ja ehkä vähäsen vahvempi vetohevonen. Sellainen joka ei hevin

hiestynyt eikä kovankaan kuorman edessä pärskynyt. Veti vaan, että reki

rymisi.

Mutta Sukka, se juoksi ja se ennätti. Se oli Pyörän torpan kunnia ja

Pekan ylpeys. Pekka itse sen oli opettanut siksi, mitä se nyt oli,

ja yksin hän siitä niitti kunniankin. Kumpiakin mainittiin toistensa

yhteydessä. Missä oli Pekka, siellä oli Sukkakin. Molemmat kuuluivat

melkein samaan käsitteesen.

Kerran sitte kilparata pälkähti mieleen, miten lie pälkähtänytkään.

Se oli syksytalvella, oli kovia pakkasia, mutta puuttui keli. Pekka

meni eräänä aamuna noutamaan puukuormaa torpan lähellä sijaitsevan

Pyöräjärven takaa. Oli mainion sileä jää, ja Sukka oli terävässä

kengässä. Se ravisti jäällä harjaansa ja rynnähteli. Pekka hellitti

ohjia ja...

Samassa silmänräpäyksessä iski mieleen kilparata. Ja kuolematon kunnia

ja puolisataa hopeamarkkaa! Hän, Pyörän Pekka, hän se olikin hevoismies

ja hevoisrodun harrastaja. Ja hänellähän se oli kilpahevonenkin, oli

ehken pitäjän paras. Mikä estäisi häntä menemästä ensi laskiaisena

kilpailemaan? -- Olihan hän hevoismies ja hevoiskasvattaja. Mikä

estäisi häntä ottamasta palkintoa? -- Olihan hänellä juoksija-tamma,

ehken pitäjän paras. Hän oli ollut narri, kun ei jo edellisenä

laskiaisena mennyt kaappaamaan kunniaa ja rahoja; oikein aika narri.

-- Noo Sukka, soo Sukka, siivolla nyt.

Lammen, Pyöräjärven jää oli loppunut, rannalla oli halkopino. Pekka

teki kuorman ja lähti jälleen kotirantaa kohden. Syviä, laveita

ajatuksia pyöri hänen aivoissaan, uusi virkeämpi elämä ikäänkuin

paiskasi kättä hänelle. Hän ei itsekään enää ollut tuntea itseään

kaiken tuon kimalluksen ja kunnian keskeltä, joka lähimmässä

tulevaisuudessa tuli ympäröimään häntä, Pyörän Pekkaa.

Kului siitä sitten päiviä muutamia, ja Pekka ryhtyi kilparadan

mittailemispuuhiin. Pienet lumituiskut, joita jo alkoi silloin

tällöin sadella, vaikeuttivat työtä, mutta uupumaton ahkeruus vei

sentään perille. Pyöräjärvelle ilmaantui männynnäreillä ja katajoilla

viitoitettu kilparata, virstan pituinen ympärimitaten. Ja sitte

ilmaantui radalle tuontuostakin Pekka, Pyörän torpan vanhin poika,

reistailemaan ja harjottelemaan Sukkaa kilpajuoksijaksi, palkinnon

voittajaksi. Se oli ahkeraa, harrasta ja mieltä jännittävää työtä.

Pieni, venäläiseen malliin tehty kipitkareki, jonka Pekka onnen

sattumalta oli huutanut polkuhinnasta eräässä huutokaupassa, joutui

kovaan kokeiluun ja käytäntöön. Ja aina kun Pekka veti reen vajasta

ulos, jännittyi mieli -- hevoismiehen henki täytti koko hänen olentonsa.

Eräänä iltana hommat sitte otettiin illallispöydässä puheeksi. Isä

virkkoi epäilevästi:

-- Kun et vain puskisi otsaasi kiven kylkeen. Ei se Sukka ole minun

luullakseni ravuri.

-- Eikä tulekaan siksi, ehätti sisar sanomaan. Ne ovat kilpahevoset

toista sorttia.

-- Näet vain turhaa vaivaa, huomautti äiti... ja kulutat aikojasi.

Pekka hymyili mahtavan näköisenä, kuten etevän hevoismiehen sopikin, ja

virkkoi sitte:

-- Sukka on juoksija, hyvä juoksija, siitä annan vaikka niskani

pantiksi. Ja paremmaksi se aina oppii, ennätys nopenee joka päivä

ja juoksu käy kauniimmaksi. Eivät ne sen kummempia ole muutkaan

kilpahevoset, lihaa ja luuta nekin ovat tietääkseni. Ja mitä ajan

hukkaan tulee, niin omat mun päiväni.

Miehekäs puhe teki vaikutuksensa, ei kukaan enää lausunut kieroa sanaa.

Pekka oli ollut, hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi, vanhempain

lellikki paitaressusta saakka, ja mieheksi tultuaan oli hän osottanut

aina sellaista vakavuutta ja järkevyyttä, ettei hänen asioihinsa,

pystynyt kukaan iskemään kynttään, ei vieras eikä omahinen.

-- Hm, kukapa sen sitte tietää, virkkoi isä tyytyväisenä... jos käy

hyvinkin.

-- Jos saisikin palkinnon meidän Sukka, toivoi sisko.

-- Vaivat ei sitte menisikään hukkaan, huomautti äiti, joka useimmiten

mielipiteissään kallistui käytännön puolelle... ja sehän olisi oikein

hyvä asia.

-- Kukapa sen tietää, perästä kuuluu...

Järkevä maltillisuus pidätti Pekkaa hypähtelemästä iloissaan. Ei

sopinut hevoismiehen arvolle, piti pysyä tyynenä, kylmänä ja tasaisen

näköisenä. Lapset ne höläköivät, kun on jotakin erinomaista tulossa,

mutta ei miehet; mies malttaa aina luontonsa.

Ja malttoi järkevä Pekkakin luontonsa ja pysyi vakavana ja kylmänä,

vaikka tunteet toisinaan tempautuivat kuin tuulispään mukana ylös

kunnian kukkuloille. Lumituiskut aina sentään terveellisen tasapainon

vuoksi, vetivät alas noroihin. Tuiskusta tuli paljon haittaa ja kiusaa.

Piti melkein joka viikko käydä lunta lapioimassa radalta, ja väliin

sattui niinkin, että illalla oli tuntikausin luonut rataa puhtaaksi,

toivossa päästä aamulla reistaamaan, mutta yöllä tulikin paksu pyry

ja peitti umpeen päivän työn, joten sama työ oli aamulla edessä.

Mutta Pekan luonteen-ominaisuuksiin kuului myöskin sitkeä, uupumaton

ahkeruus, peräytyminen ei tullut kysymykseenkään. Ja varsinkaan nyt

enää, kun Sukka jo oli oppinut paremmaksi ja ennätys käynyt nopeammaksi.

Melkein piiskatta se oli edistynyt. Oli Pekka jonkun kerran

sivahuttanut ennätyksen parantamisen vuoksi, mutta Sukka oli ruvennut

vapisemaan kuin haavan lehti, ja sen koommin ei Pekalla enää ollut

sydäntä lyödä. Piiskaa hän tosin käytti ahkeraan pelättimeksi,

mutta osutti lyönnit muuanne, jään pintaan, reen laitoihin ja minne

milloinkin.

Sydämmettömyyteen ei siis kunnian ja rahan himo häntä johtanut, mutta

sitä ikävämpi, se johti hänet kuitenkin erääsen toiseen paheesen,

nimittäin uskottomuuteen, jos sellaista asian tilaa saattaa paheeksi

nimittää. Jossakin Pyörän torpan lähellä oli toinenkin torppa,

Suomäki, ja Suomäessä oli Maija niminen tytär. Luoja ties miten

lie molempain aatoksiin kasvanut sellainen mahtava ja salainen

vetovoima, että kun toinen lähti karkeloihin, lähti toinenkin, vaikkei

minkäänlaista sopimusta ennakolta tehty. Ja siten oli jouduttu

noin kaksikseen kävelemään kesäiltoina, ja kävellessä oli jouduttu

puhelemaan kaikenlaisia heitä itseäkin koskevia asioita. Niinpä oli

juuri edellisenä kesänä sattunut puheen-aineeksi sekin seikka, että

Pekka menisi seuraaville laskiaisimarkkinoille ja toisi Maijalle

joko sormuksen tai silkin tai kellon tai minkä hyvänsä. Pekalla oli

nimittäin kaurahalme juuri silloin kasvamassa erikoisena. Tosin sitä ei

ollut kylvöä muuta kuin puoli tynnyriä, mutta jos tulisi kauravuosi,

lähtisi siitä satoa sen verran kuin sormuksen hinnaksi tarvittiinkin.

Ja lähtikin siitä syksyllä satoa kolme harjallista tynnyriä, mutta

kilpailuhomma, se tuhosi koko rakennelman. Sukan ruokajärjestys piti

välttämättä muuttaa siihen tapaan, että kauroja annettiin varsinaiseksi

ruuaksi ja silppua vain muutteelliseksi. Kaurat voimistuttaisivat sitä

ja samalla tekisivät pirteäksi ja kevyeksi. Kauroilla se sirostuisi

palkomaiseksi, jommoinen kilpajuoksijan tulikin olla.

Ja Pekka syötti kauroja Sukalle ja päätteli, ettei hän liioin

piittaakaan Suomäen Maijasta, se saa ottaa jonkun toisen. Hän,

Pyörän Pekka, pyrkii ylemmäs, korkeammalle -- Sukan avulla. Kaappaa

ensin kotipitäjän radalla palkinnon, sitte Hämeenlinnan suurissa

kilpa-ajoissa. Ja sitte hän hankkii varsoja Sukalta, kaksinkertaisesti

juoksijan sukuisia orivarsoja, ja kokoo rahaa oikein luomalla.

Rahoilla ostaa sitte talon, perintötalon itselleen. Ei se ole mikään

mahdoton asia. Olihan Pohjanmaallakin hevonen, joka toi tuomastaan

omistajilleen kultaa ja kunniaa, miks'ei Sukkakin voi tuoda hänelle

yhden perintötalon hintaa? Sitte talon saatuaan hän nai -- nai kenen

tahansa.

Iltasilla toisinaan, kun kunnianhimo oli laskeutunut nukkumaan, heräsi

Pekan mielessä toisenlaisiakin ajatuksia. Heräsi sellaisia pieniä

omantunnon kysymyksiä, joihin ei käynyt ihan suoraan vastaaminen.

Niitä täytyi kierrellä ja yksityiskohtia täytyi katsella vähin sormien

lävitse. Täytyi ajatella, ettei hän ja Maija vielä olleet niin pahassa

sovussa, ettei purkaminen voinut käydä laatuun. Moni poika ja tyttö

on purkanut, kun on mieli syystä tai toisesta sattunut kääntymään.

On oikein sulhasista ja morsiamistakin tullut ero, ja Maija ja

hän, no he olivat vasta noin puoli-eräisiä. Ei mitään lujempaa ja

varmempaa lupausta kummankaan puolelta. Semmoista suosittelemista

vaan, semmoista... mitä lie ollut. Se hänen kihlalupauksensakin,

se oli kokonaan hätälupaus. Kun näki Maunulan Juuson pyrkivän

suosittelemaan Maijaa, niin hädissään lupasi kauralaihonsa. Nyt olivat

asiat muuttuneet. Suositelkoon vaan Juuso Maijaa... olkoon onneksi

kummallekin. Hän, Pyörän Pekka, rupeekin hevoismieheksi ja luo rahaa

kokoon ainakin sen verran, että pystyy lähentelemään perintötaloa.

Ja vasta sitte hän nai -- nai kenen tahansa.