IV.

Oli myöhäinen syksy, keli oli kurjan huono, vettä vihmoi hiljalleen

mustanharmaista pilvistä. Maantiet olivat surkeassa kunnossa. Raitamat

pelkkänä rapakkona, jotka vajottivat, tärisyttivät ja muokkasivat

matkustajan ruumista aivan kuten seppä muokkaa rautakankea vasarallaan.

Taival, jota kuljin, oli pitkä, hevonen oli nuorekas eikä sen

käynti jouduttanut. Juokseminen ei voinut tulla kysymykseenkään

linjaalittomilla rattailla. Harmittelin itselleni, että olin

lainkaan lähtenyt matkalle mokomilla turkulaisrattailla, mokomalla

hevoisräpäkällä. Olisinhan voinut vaatia paremman hevosen, mukavammat

ajoneuvot.

-- Kehno kalu, tuo sun hevosesi, virkoin nyreästi kyytipojalleni, joka

tyytyväisenä istui rinnallani. Keputtelee kuin vasikka.

-- Se on vielä nuori ja tottumaton.

-- Miksi semmoisella lähdit kyytiin?

-- No... lähdinpä vaan. Että tottuu. Kyytipojan rauhallisuus minua

ensin harmitti, mutta vähitellen se rupesi tarttumaan jäseniini.

Vedin sadetakkiani lujemmalle, suoristin itseäni mukavasti nojalle ja

mukauduin filosofin tyyneydellä kärsimään matkaa surkeudet.

Pääsimme sitte kyläiseltä väliltä metsämaalle. Keli muuttui hiukan

paremmaksi. Raitamat eivät olleet niin syvät, joten voimme paikotellen

ajaa juoksuakin.

Erään mäen kukkuralla tuli vastaamme lyhyt jono kalukuormia. Niitä

lie ollut kaikkiaan puolen tusinan vaiheille, mutta sisältö oli mitä

kirjavin. Niinpä oli ensimmäisillä rattailla suuri sänky, kukko ja

kanoja, toiseen oli sijoitettu suuri pata ja kirjava sian porsas.

Seurasi sitte lehmiä ja lampaita ja muuta röhkää sikin sokin.

Perimäisillä rattailla istui kapeahartiainen mies, vaimo rinnalla ja

vaimolla pieni lapsi sylissä.

-- Hyvää päivää... tpruu, Kimo. Se oli Kaaleppi...

-- Hyvää päivää, vastasin minä ja pysäytin myöskin hevosen.

-- Nyt sitä ollaan naineita miehiä.

-- Niin näkyy.

-- Miisu, muistatko vielä tuota herraa?

Miisu ei vastannut mitään. Luulin huomanneeni, että hän veti liinaa

enemmän silmilleen.

-- Se maksoi markan sun edestäsi. Kimo, sinä pirun...

-- Teillä on vielä sama hevonen.

-- On, eihän siitä enää hennonut eritä, kun kerran tuli tavoille.

Kaaleppi oli minun mielestäni muuttunut paljo ihmisellisemmäksi.

Suupielet olivat puhtaat, leuassa ei näkynyt rumia karvoja ja kasvot

olivat tulleet lihavammiksi. Paksuissa vaatteissaan hän melkein näytti

täysin kehittyneeltä mieheltä.

-- Peltomieheksikö nyt aiotte ruveta?

-- Niinhän nuo on aikeet.

-- Taloonko vai...?

-- Ei, torppaan nyt ensiksi on aikomus. Jos rupee myötämään, niin sitte

ehkä iskemme taloon kiinni. Kimo, sinä...

-- Kukapa olisi uskonut, että teistä tuli pari, Miisusta ja sinusta.

-- Kukapa niin? Nähkääs, se Janne petturi narrasi Miisun. Tiedätte,

että minulla tuon Kimon tähden on hampaan kolossa jotakin vanhaa

pippuria häntä kohtaan. Niin, hän vietteli Miisun. Mutta minäpä osasin

kostaa kerrankin. Menin Miisun luo, sanoin tee noin ja noin, niin minä

nain sinut. Eipäs tyttö ensin tahtonut. Minä menin toisen kerran. Ei

sittekään. Mutta minä en hellittänyt, vaan menin kolmannen ja neljännen

kerran. Ja asiasta tuli selvä.

-- Onneksi olkoon.

-- Miisu, älä nyt noin häpeilläsi ole. Mikä on tapahtunut, se on

tapahtunut.

Ajattelin itselleni, että Kaalepista voi tulla hyväkin aviomies.

Tyytyväiseltä ja järkevältä hän ainakin silmissäni näytti. Luulinpa

nähneeni hymyäkin hänen huulillaan, milloin katsoi Miisuun päin, joka

piti lasta polvillaan ja katseli taukoomatta metsään.

-- Nyt on oikea koiran ilma.

-- On.

-- Onko matka pitkäkin?

-- Vielähän tuota on kolmatta penikulmaa uusille asumasijoille. Miisu

kaikin mokomin tahtoi, että muutamme hyvin kauas. Minä tuumailin vähän

samaan suuntaan, ja kun satuin saamaan sopivat vuokraehdot, niin löin

kaupoiksi. Ja nyt olemme matkalla. Te olette ensimmäinen vastaantulija

ja minä annan pääni pantiksi, että te toitte hyvän onnen.

-- Tietysti.

-- Miisu vaan ei ole vielä oikein iloinen. Muutamat naisihmiset ovat

niin kovin lapsellisia, arkoja. Hm...!

Kaaleppi iski silmää minulle ja hymystä päättäen, joka leikki hänen

suupielissään, ei hän sanoillaan mitään pahaa tarkoittanut. Ennemmin se

lie ollut kiittelyä tai jonkinmoista hyväilyä.

-- Kimo, sinä...

Kimo halusi muiden perään, heitti kärsimättömästi päätään ja otti pari

askelta eteenpäin. Miisu ja minä jouduimme vallan lähekkäin. Näin

osalta hänen kasvojansa, jotka olivat huolellisesti peitossa, näin

lapsen kauniit silmät.

-- Mitäs muuta sitte kuin hyvästi ja hyvää voimista.

-- Hyvää voimista.

Kuulin Miisun äänen... kauniisti se kajahti korvissani. Rattaiden

ruvetessa vierimään hän työnsi päähinettään ylös ja loi minuun

ystävällisen katseen. Silmänsä olivat vielä kauniit, kirkkaat ja

harmaat.

-- Kimo, sinä pirun perintö.

Saatuaan hevosen juoksemaan, rupesi Kaaleppi tunteettomasti laulamaan:

Mikkeliss' oli markkinat

Ja Kajaaniss' oli myös.

Eläähän nuo kaksi nuorta

Vaikka ahon syrjäss'.

Kotoinen jutelma.

Lammasjutun jälestä antautui Klaara kaikella innollaan kanahoidon

alalle, seikka, joka ilahutti minua suuresti kahdestakin syystä.

Ensinnäkin sen vuoksi, että Klaaran mieli lammas-onnettomuuden jälestä

pysyi kauan aikaa painuksissa eli siihen saakka, kun hän innostui

kanahoitoon. Minä en ollut mies saattamaan häntä entiselleen, en

millään keinolla. Hän huokaili, toivotti itselleen kuolemaa ja hyräili

myötänään pohjattoman epätoivoisia säveliä. Monta kertaa sydäntäni

oikein särki, kun kuulin hänen väräjävin äänin hyräilevän:

"Kyynel vuotaa silmästäni, sydän rauhatonna lyö,

Ja mun kaiken elämäni peittää murheen musta yö."

Koetin lohduttaa häntä hyväilyllä ja viittauksilla, ettemme me

ihmiset itse kudo kohtalon lankoja, emmekä siis ole vastuun-alaisia

jokaisesta epäonnistuneesta yrityksestä, jonka parhaan harkintamme

mukaan ja hyviä tuloksia saavuttaaksemme teemme. Vakuutin että sattuma

on usein ratkaisijana suurissakin tapahtumissa, saati sitte elämän

pikkuseikoissa, jommoisiin lammas-onnettomuus kuitenkin kaikkine

sivuasioineenkin auttamattomasti kuului. Mutta Klaara ei ottanut

kuullakseenkaan vakuutuksiani.

-- Sinä koetat pettää minua, vastasi hän aina jyrkästi. Toisin

ajattelet ja toisin puhut. Se ei ole ensinkään kauniisti tehty sinulta,

ja se vaan lisää suruani.

Koetin sitte hyväilyjä, mutta ne hän työnsi armottomasti luotaan. Sanoi

heti suuttuneesti:

-- Pyydän että annat minun olla rauhassa... se on paljo parempi.

Vielä oli toinenkin tärkeä syy, joka pani mieleni iloiseksi heti,

kun huomasin että Klaara oli ruvennut innostumaan kanahoitoon. Siitä

aamusta saakka nimittäin, jolloin Klaara palasi riihiveräjän luota

kamariin, irroitti hän itsensä koko talouden komennosta, mikäli

se oli ulompana tupa-askareita ja vasituisia naisten toimia. Ei

mitään sanakahakoita ja erimielisyyksiä Jussin ja minun kanssa, ei

mitään uusia keksintöjä, ei mitään erinomaisuuksia, kaikki meni

hiljaa ja kuulumattomasti. Alussa tuollainen asiain tila miellytti

minua. Huomasin että Jussi lakkasi viheltelemästä, ja huomasin,

ettei kukaan muukaan mutissut, kuten naimisemme alussa, jolloin ei

lammas-onnettomuus vielä ollut tapahtunut. Mutta pian kylläännyin

tuohon hiljaisuuteen ja tyytyväisyyteen. Rupesin kaipaamaan jotakin,

jota en itsekään tiennyt mitä se oli. Tuntui vaan ikävältä,

yksitoikkoiselta, melkeinpä toisinaan kuolettavaltakin. Piiat ja

rengit tekivät tehtävänsä, päivät tulivat, ja menivät, mutta ei

sattunut mitään erinomaisempaa. Elämä oli meillä ihan samallaista kuin

isä-vainajani aikana.

Jussiakin ahdistelivat samat tunteet, ei häntäkään enää ajan pitkään

tyydyttänyt tuollainen myyrämäinen elämä, joka ei tuonut mukanaan

mitään äkkioutoa tai harmistuttavaa, joka olisi edes hetkeksi häirinnyt

yksitoikkoisuuden tasapainoa.

-- Tarvitsisi tapahtua jotakin uutta, virkkoi hän minulle kerran,

ymmärräthän?

-- Tosiaankin tarvitsisi tapahtua, vastasin minä. Sitte vanhat

unhottuisi. Ehkä jo...

Ja minä menin suoraa päätä utelemaan asiaa Klaaralta, joka istui käsi

poskella hellan vieressä, hyräillen jotakin pohjattoman surumielistä

säveltä, samalla kuin hämmenti puuropataa. Onneksi ei ollut ketään

muita saapuvilla. Kierrospolkuja myöten ja hyvin arkamaisesti esitin

kysymykseni. Panin vahvasti lemmen-ilmausta ja tunteellisuutta

sanoihin, kuin lausuin:

-- Kuuleppa, Klaaraseni, ne laudatkin lienevät ja kuivia, jotka

syksyllä asetin riihen parsille.

-- Olkootpa kuivia tai märkiä, mitä niistä väliä, keskeytti Klaara

synkkämielisesti.

-- No, minä vain ajattelin, että ehkä jo olisi aika ottaa ne alas ja...

-- Ota kun mielesi tekee.

-- Ja viedä ne puusepälle.

-- Vie... vie laudat puusepälle.

-- Mutta jos ei sitä tarvitakaan vielä. Katsoin Klaaraan hymysuin ja

lempeästi. Enkä voinut olla vertaamatta itseäni tulivuoreen, joka

yrittää sulattamaan jäämerta.

-- Mitä? Mitä tarkoitat?

-- Kehtoa, oma lintuseni. Olihan siitä puhetta silloin kuin laudat

vietiin riihen parsille. Etkö muista?

Klaara punastui äkkiä ja käänsi päänsä toisaanne. Ja virkkoi

päättäväisesti:

-- Ei, ei... älä semmoista toivokaan. Nolostuin enkä tiennyt miten

jatkaa. Yritin hyväilemään, mutta hän työnsi arvokkaasti käteni pois ja

virkkoi:

-- Pyydän että annat minun olla rauhassa... se on paljo parempi.

-- Klaara, älä ole lapsellinen. Itsekin myönnät, että se on vasta

väkevyyttä ja suuruutta, jota vastoinkäymisessä ja onnettomuuden

sattuessa osotamme.

-- Sinä petät minua. Ajattelet toisin ja toisin puhut. Jussin kanssa

nauratte yhdessä.

Minua alkoi jo huolestuttaa. Pelkäsin mitä siitä lopuksi tulisi,

Jussin kanssa tuumimme keinoja jos mitäkin, mutta mikään ei näyttänyt

vaikuttavan muutosta. Klaara pysyi erillään kaikesta, joten talouden

koneisto ei ritissyt eikä ratissut missään kohden. Kaikki meni niin

äänettömästi ja hiljaa kuin hyvästi järjestetyssä virastossa.

Mutta kevättalvella tapahtui eräänä päivänä käänne. Olin juuri hevosta

sukimassa, kun Jussi tuli vilkkaan näköisenä talliin ja virkkoi:

-- Tiedätkö mitä on tapahtunut? Emäntä meni navettaan.

-- Milloin? Puhutko totta...ja minä laskin harjan kädestäni pois.

-- Äsken juuri. Tule katsomaan, tuossa se jo on ovella.

Ja tosiaankin minun oma Klaarani seisoi navetan ovella. Kasvojen puhdas

hipiä välkkyi ihmetyisen kauniilta auringon paisteessa.

-- Se ruokkii kanoja, huomautti Jussi, huulilla leveä, ja sydämmellinen

hymy.

Molemmat kanat olivat kynnyksellä, ja Klaara riputteli arvatenkin ohran

jyviä niille, koskapahan oikea käsi ehtimiseen työntyi hameen taskuun

ja pudotti jotakin polulle. Ja polkua myöten siirryttiin sitte vähä

vähältä ylös asuinrakennukseen päin. Klaara nähtävästi teki ensimmäisiä

tuttavuuksiaan kanojen kanssa ja opetti niitä kiintymään itseensä.

-- Jussi, usko pois, virkoin minä iloisesti, tuosta koituu hyviä

seurauksia.

-- Se on varma, vastasi Jussi. Asiat ovat hyvällä alulla, oikein

hyvällä...

Siitä pitäin kävi Klaara joka päivä navetassa, eikä aikaakaan, kun jo

tapasin hänet eräänä päivänä molempain kanojen kera lasikuistin edessä.

Päivä paistoi lämpimästi, hietikkoa oli paljaana rapun edessä... talvi

veti viimeisiä virsiään.

-- Nuo ovat sieviä kanoja, virkoin minä, istuen samassa Klaaran

rinnalle. Tiedätkö minä pidän niistä molemmista paljon, oikein paljon.

Sinä et uskokaan miten...

-- Ja niin ihmeen oppivaisia ja terävä-älyisiä, keskeytti Klaara. Ne

ovat jo kiintyneet minuun... seuraavat vaikka minne. Tahdotko että

näytän?

-- Ei, ei, en minä tahdo. Istutaan vaan tässä, kyllä minä uskon

ilmankin.

-- Muuten olen arvellut, että kanahoitoa tarvitsisi edistää ja parantaa

meillä. Se on kovin huonolla ja alkuperäisellä kannalla. Ajattele,

ainoastaan kaksi kanaa näin suuressa talossa.

-- Se on totta, parantaa sitä sietäisi, vastasin minä.

-- Tarvitseisi oikein rakentaa kanahuone.

-- Niin tarvitseisi.

-- Se on hyvin kannattavaista, kanahoito. Ruustinnalla on sata kanaa ja

joka kana tuottaa voittoa viisi markkaa vuodessa. Sata kertaa viisi on

viisisataa.

-- Niin on... mutta pappila on kyläisessä kylässä, täällä voi haukat

tehdä surmaa.

-- Minä ammun haukat pyssyllä. Luuletko etten uskalla ampua?... ja

Klaara nousi seisomaan uhkaavan ja ylpeän näköisenä.

-- Mikset uskalla, kyllä minä sen uskon, vastasin minä ja vedin hänet

istumaan syliini. Heikkoa vastarintaa tuntui vielä.

-- Rakennetaanko kanahuone?

-- Rakennetaan, vastasin minä... ja samassa katosi viimeinenkin

vastarinta.

-- Mutta ei ihan vielä, vaan vasta sitte kun on kanoja lisääntynyt.

-- Oh, kyllä minä ymmärrän... sitte tulevana kesänä tai sen jälestä.

Siitä hetkestä saakka kääntyi elämä entiselleen meillä. Klaara

puuttui jälleen talonkomentoon semmoisissakin asioissa, jotka olivat

ulkopuolella emännän toimintapiiriä. Jussin vihellykset rupesivat

silloin tällöin kuulumaan kartanolla, ja piiat saivat keskinäistä

mutisemisen aihetta. Ja Klaara innostui puuhaamaan kanahoidon

alalla. Molemmat kanat munivat pitkin kesää ja hautelivat munistaan

poikasia, joten meillä syksyn tullen oli siipikarjaa noin tusinan

vaiheille. Toinen verta lie joutunut haukkain ja varisten herkuiksi,

sillä huolimatta siitä, että Klaara usein pamahutteli kartanolla

minun haulikollani -- hänellä oli tosiaankin siihen rohkeutta, niin

kahdenkymmenen-vuotias kuin olikin -- kävi piikain kesken usein kuiske,

että taas vei yhden.

Seuraavana kesänä ruvettiin tosiaankin meillä rakentamaan kanahuonetta,

mutta sitä ennen sattui erinomainen tapaus, josta seurasi että minä ja

meidän talon koko väki kirjoitimme itsemme eläinsuojelusyhdistykseen

jäseniksi. Oli nimittäin siipikarjan joukossa Pyrho-niminen kukko,

komea ja suurikasvuinen lintu, jolla oli paksut, karvaiset jalat,

lihavat heltat leuan alla ja komeat, loistavan väriset pyrstöhöyhenet.

Jussi ja minä pidimme Pyrhosta kaikkein enin, kopean käynnin ja ehkä

etupäässä römeän äänen vuoksi, joka sillä oli. Se ei koskaan kiekunut

virttään yhteen jaksoon, vaan keskeytti sen ja laski sitte päälle

lopputörähdyksen, paksun ja römeän törähdyksen, joka olisi pannut

pahimmankin äkäpussin nauramaan makeasti. Ja miten lie sitte ollutkaan,

mutta Pyrho peijakas joutui surkeaan epäsopuun erään nuorekkaan

emäntänsä kanssa. Pieksi ja kuritti sitä armottomasti, milloin väin

pääsi kynsin lähelle. Klaara koitti vitsalla rakentaa sopua niiden

välille ja opettaa Pyrholle sievempiä gentlemanin tapoja, mutta vitsa

ei auttanut. Pyrho oli liian pahanpintainen tekemään parannusta ja

ottamaan oppia. Kanaraukan ei ollut tuleminen ruokailemaan muiden

kanssa, vaan täytyi kaarrella loitompana, herransa vihaa ja julmuutta

peläten. Kun ei mikään keino auttanut, tuli Klaara pyytämään minulta

neuvoa. Annoin ainoan syntysanan, joka oli tiedossani ja virkoin:

-- Ei auta muu kuin tappaa tuo onneton. Mikä sen nimi taasen onkaan?

-- Margareeta... erinomaisen huono muisti sinulla on joskus.

-- Niin vainenkin. Ei auta muu kuin tappaa Margareeta.

-- Ei, ei, ei ikinä.

Semmoista ei Klaara kärsinyt kuulla mainittavankaan, sillä Margareeta

oli hänen lempikanansa. Muni suuria munia, hautoi tyystin ja oli

väriltään harmaanpilkullinen, oikein hienon maun mukainen.

-- En minä muuta keinoa tiedä.

-- Mutta minäpä tiedän. Te miehet olette olevinanne niin viisaita ja...

-- Sano pois.

-- Tapetaankin Pyrho. Siinä se on parempi keino.

-- Mutta kultaseni, tiedäthän että Jussi ja minä...

-- Sinun ja Jussin mieltä ei katsota tässä asiassa.

Pyrho tapetaan ja sillä hyvä.

Katsoin viisaammaksi olla tekemättä enempiä vastaväitteitä.

-- Tapetaan sitte Pyrho. Surkeani mun tosin tulee, sillä on niin

miehekäs ääni, ja se vetää kaksi virttä siinä kuin muut kukot yhden,

mutta minkäs tekee, kun ei se kerran ota parantaakseen tapojaan, niin

tapetaan pois. Kyllä sanon Jussille...

-- Jussia siinä ei ensinkään tarvita, tehköön vaan omia töitään.

-- Mutta, Klaaraseni, tiedäthän että minä kammoan kaikkea teurastamista

ja...

-- Et sinäkään tarvitse puuttua asiaan, minä tapan itse Pyrhon.

-- Jaha, jaha. Tee vaan oman tahtosi mukaan, en minä kiellä.

Illalla istuimme Jussin kanssa vajan edessä. Oli haravain korjausta

ja muina heinänteon lähtöön valmistusta. Puhelimme heinänkorjuusta

ja ilmoista, jotka olivat viime aikoina näyttäneet pelottavan

epävakaisilta. Äkkiä vihjasi Jussi minua kylkeen ja virkkoi:

-- Nyt on Pyrho raukan viimeinen hetki, katsoppa. Klaara oli

ilmaantunut kartanolle, yllä harmaanpilkullinen pukine ja kädessä

kyökkiveitsi.

-- Tipa, tipa, tip tip-tip.

Tuskin kanaparvi oli kuullut äänen, kun jo hyökkäsivät kilvassa

hoitajaansa kohden, Pyrho ensimmäisenä ja Margareeta joukon jälessä,

pelokkaana ja arkailevana.

-- Tipa, tipa tip-tip... Ja Klaara kumartui ja kaappasi sukkelasti

syliinsä kukon. Huusi sitte piikaa avukseen ajamaan kanoja koppiin

päin ja käveli itse kyökin seinustaa kohden. Siellä Pyrho vielä päästi

viimeisen kaksijaksoisen virtensä. Erinomaisen sukkelasti kietasi

Klaara siltä niskat nurin... nujerti noin vaan ympäri, kuten olisi

pehmittänyt lankakerää, ja vetäsi sitte kyökkiveitsellä kurkun auki,

sitoi niinirihmalla jalat kiinni ja ripusti Pyrhon kyökin seinään. Se

ei enää liikahuttanut siipeäkään.

Henkeä pidättäen olimme me seuranneet Klaaran mestarityötä.

-- Tuo oli sukkela kiepaus, virkkoi vihdoin Jussi.

-- Oli kieltämättä, myönsin minä... se kävi kuin sähkön työ.

Tuli aamu, ilma oli kirkkaanpuoleinen. Jussin kanssa syttyi meille

kiivas, heinäntekoa koskeva väittely, ja me emme aikoneet kumpikaan

taipua. Mutta kesken väittelyä tunkeutui korviimme huuto, että kukko

oli yöllä kadonnut kyökin seinästä, ei tietty minne ja mitenkä.

Höläkässä joku arveli, että oli ehken käynyt talossa varkaita yöllä,

joko kaksi- tai nelijalkaisia, yhdentekevä. Väittelymme keskeytyi

hetkiseksi, mutta yltyi taas kahta tulisemmaksi, ja minä aioin juuri,

kun ei muu auttanut, isäntämahdillani kerrankin nolata Jussia,

mutta samassa kuului huuto, että kukko söi ruohoa puutarhassa. Joku

piioista oli sattumalta keksinyt sen siellä. Menimme Jussin kanssa

puutarhaan, jonne Klaara ynnä talon koko naisväki oli keräytynyt. Ja

aivan oikein, siellä käveli Pyrho viinimarjapensaan lähellä aamiaisen

hommassa. Naisväki siunaili, mutta Klaaran kasvot olivat punaiset kuin

tulenliekki. Nähtyäni veripisaroita ruohostossa ja älyttyäni Klaaran

sydämmen tilan, katsoin Jussia paljonsanovasti silmiin. Jussi käsitti

katseen, meni ja kaappasi kukon syliinsä, ja sitte me läksimme kaksin

tarhan puolelle. Takaisin palatessani kannoin kädessäni päätöntä Pyrhoa

ja ripustin sen jälleen kyökin seinälle, samaan naulaan, josta se oli

yöllä pötkinyt alas puutarhaan.

Sitte menin Klaaraa tapaamaan, mutta ovi olikin teljetty. En saanut

vastausta, jos puhuin mitä tahansa.

Seuraavana päivänä alkoi heinänteko. Jussi oli käyttänyt hämminkiä ja

asianhaaroja hyväkseen ja ryhtynyt ratkaiseviin toimenpiteisiin, jotta

peräytyminen enää olisi ollut hullunkurista. Löimme kumoon sinä päivänä

aika kappaleen nurminiittyä ja illan tullen palasimme kotiin. Seuraava

päivä oli sunnuntai. Ruumiini tuntui koko lailla taintealta ja samaa

valitti Jussikin. Heinänteko on sellaista, että se ensi päivänä koskee

kovimmin luihin. Kun tekee sitä useampia päiviä, ei se enää tunnukaan,

vaan menee kuin rasvattu.

Iltapuolella huomasin, että tupaan kertyi vähin erin koko talon

alustalaiset, muonarengit, mökkiläiset ja kaikki, jotka vaan kynnelle

kykenivät. Kysyin Jussilta mitä se merkitsi, mutta hän ei tiennyt

mitään. Vihdoin karjapiika ilmoitti minulle, että emäntä oli lähettänyt

kutsut.

-- Kielsikö virkkamasta Jussille ja isännälle asiasta? lisäsi Jussi...

Tietystikin.

Piika ei vastannut.

Ajattelin sinne tänne, mutta en kehdannut kysyä keltään saapuneelta,

mikä oli asiana heillä. Tupakkia poltellessa Jussin kanssa kului aika

sentään, ja vihdoin ilmaantui Klaara tupaan innokkaan näköisenä,

mutta hyvin vakavana, arvokkaana. Ja hänellä oli paperiarkki kädessä

ja hän silmäili siihen joitakuita hätäisiä silmäyksiä ja alkoi sitte

hiukan väräjävin äänin puhua, miten kaikkein ihmisten velvollisuus on

lieventää luontokappalten kärsimyksiä ja toimia siihen suuntaan, ettei

pienintäkään, vähäpätöisintäkään elukkaa kidutettaisi, piinattaisi.

Jota pitemmälle hän puhui, sitä innokkaammaksi, lämpöisemmäksi

muuttui ääni. Ja tultuaan esitelmässään siihen kohtaan, miten huonot

esimerkit julmentavat ja kivetyttävät kasvavan lapsen sydämmen, tuli

hän ihan haltioihinsa. Sanat kuohuivat voimaa, intoa ja niin lämmintä

asianharrastusta, että kuulijain silmät tahtoivat väkisinkin kostua.

Esitelmän loputtua ehdotteli hän, että perustettaisi kotoinen

eläinsuojeluyhdistys ja että kaikki saapuneet antaisivat kirjoittaa

itsensä jäseniksi siihen. Haettiin puhdas paperiarkki ja Klaara

kirjoitti ensimmäiseksi nimensä. Minä olin toinen järjestyksessä,

sitte seurasi naisväki; ne suostuivat empimättä. Mutta miesten

puolelta alkoi kuulua vastaan-kynsimistä, ja kun asiaa jankutettiin

enemmän ja syvemmin, niin Jussi rupesi yhä taipumattomammaksi. Asiassa

oli yksi terävä kärki: satimilla ja ansoilla pyydystäminen oli

eläinsuojelusyhdistyksen jäseniltä kielletty.

-- Ei, helkkarissa, ei se sovi renkimiehelle, intti Jussi itsepäisesti

vastaan.

Silloin Klaara rupesi kaunopuhujaksi. Viittaamalla ettei kenenkään

sovi hylätä hyvää asiaa aineellisen edun vuoksi, kysyi hän Jussilta

mikä valtakirja renkimiehellä olisi eläinrääkkäykseen. Mikä on yhden

velvollisuus, on toisenkin. Ei voida syyttää valistuksen puutettakaan

nykyaikana, jolloin opit ja aatteet lentävät ilmojen halki jokaisen

nenän eteen. Ei puutu ampuma aseitakaan. Teollisuus on niin edistynyt,

että paimenpoikakin voi vuoden kahden säästöllä hankkia itselleen oivan

rihlapyssyn...

Kun en kuitenkaan ollut erittäin varma, minkä vaikutuksen kaunopuhe

tekisi Jussiin, kuiskasin hänelle, että jos suostuu muiden mukaan,

ostan hänelle lahjaksi samallaisen haulikon kuin itsellänikin oli.

Kuiskauksellani oli ihmeellinen vaikutus -- Jussi taipui heti.

-- Olkoon menneeksi, sanoi hän ja antoi kirjoituttaa nimensä. Muut

niskoittelijat seurasivat hänen esimerkkiään ja siten yhdistykseen

tuli heti kolmattakymmentä jäsentä.

Klaara oli tyydytetty. Ei mitkään ikävät muistot painaneet enää hänen

mieltään.

Seuraavana päivänä otimme kuivia heiniä kaksi ladollista. Tuskin oli

viimeinen häkki saatu suojaan, kun jo alkoi hereä sade. Mutta siitä ei

ollut vähintäkään haittaa meille. Kiittelin omaa onneani ja Jussia,

joka oli itsepäisesti komentanut väen heinäntekoon.

Sade-aikaa kesti pari päivää, jolla ajalla meille tuli vierailemaan

muuan Klaaran kansanopisto-tuttava. Pyrho paistettiin ja me söimme

oikein hienon päivällisen uusimman ruokataiteen sääntöjen mukaan,

joihin Klaara kansanopistoa käydessään oli tutustunut. Tietysti olisin

mielelläni jutellut vieraallemme Pyrhosta vähän laveammin, mutta Klaara

pyysi nimenomaan, etten sitä tekisi. Palkinnoksi lupasi hän jotakin

iloista, oikein iloista.

Ystävättären mentyä pois, seestyi ilma, joten heinänteko taas kävi

hyvin päinsä. Aioin juuri lähteä viikatetta heiluttelemaan, kun Klaara

huusi minua ja käski tulemaan takaisin. Menin kamariin... Klaara istui

sohvalla.

-- Se palkinto, muistathan...

-- Tosiaankin, sen olin vähällä unhottaa. Mitä iloista sinulla nyt...?

-- No, eipähän juuri mitään erinomaista... Klaara punastui kovasti

ja ääni aleni melkein kuiskaukseksi... Ne laudat vaan saisit viedä

puusepälle.

-- Klaara, oma kultaseni... lintuseni.

-- Ja siitä tulee jäsen eläinsuojelysyhdistykseen.

En muista mitä puhuinkaan, mitä tunsinkaan. Koko maailma oli kuin mikä

suloinen sinfoonia.

Hain hevosen ja lähdin oitis puusepän luo. Vasta iltapuolella menin

niitylle. Ilmoitin Jussille heti iloisen asian -- mahtipontisesti ja

ylpeästi. Leveä hymy ilmaantui Jussin huulille ja hän katsoi minua

isällisesti. Ja virkkoi sitte:

-- Heinä on tänään erinomaisen sopivaa niitolle... On semmoista

pehmeämäistä, lauheaa.

-- Taitaa olla.

Ja sitte me rinnatusten heiluttelimme viikatteitamme joukon etupäässä,

ja heinä katkesi poikki niin keveästi ja hauskasti.

Sitä huiteli oikein lystikseen.

Ei pyyssä kahen jakoa.

Sehän se vasta oli piina ja kiusaus, kun sukkamielisyys rupesi

vaivaamaan Vilppua, tuota vankkaa ja kunnon poikaa, joka oli rehellinen

kuin itse taivas, luja ja tanakka kuin harmaja kivi. Häntä, joka

pitkine tukkineen, pienine, ystävällisine ja järkevine silmineen oli

oikea tyytyväisyyden, rauhan ja onnen perikuva. Mutta sellainen se

oli säälimätön kohtalo. Sukkamielisyyden kidutuskone työnsi terävät

piikkinsä Vilpun olentoon säälimättömästi, armottomasti, hapannuttaen

äkkiä koko hunajaisen elämän, riistäen unen ja ruokahalun ja synnyttäen

kamalan karvaita tunteita rinnassa.

Hän oli tullut katsoneeksi Hiltua, Salmelan keskimmäistä tyttöä,

syvänpuolisesti silmiin. Tuli yksinäisinä hetkinä verranneeksi sitä

pieneen ja arkaan pyyhyn, joka, vaikkei osaakaan visertää kauniisti ja

vaikka asustaakin mieluummin jylhissä kuusikoissa, kuitenkin on herrain

herkku, kuningasten ruoka.

Hiltu oli niin hänen makuisensa. Semmoinen helakkanauruinen,

karskiluontoinen ja toisinaan semmoinen vallaton vekkuli... ihan kuin

kevätpuro, joka porisee, tanssii ja hyppii reunojensa yli ja pelkällä

lorinallaankin iloittaa ihmisen mielen. Saada tuommoinen arka pyy,

tuommoinen vekkulimainen kevätpuro taloon emännäksi -- siinä ajatus,

joka tuntui Vilpun sydämmessä suloiselta, kuin käen ensimmäinen kukunta

keväillä.

Hän oli kahdeksannes-manttaalin ainoa perillinen, riski kaskenpolttaja

ja pellonkyntäjä. Heillä oli hyvät heinämaat, sileäkarvaista karjaa,

lampaita, porsaita eli kaikkia surun ja ikävän lauhdukkeita, jommoisia

nuori vaimo ensi aikoina välttämättä tarvitsee ja joiden parissa pian

häipyy kodin kaipuu ja muut ikävät. Hiltu ja hän sopisivat niin hyvin

toisilleen. Sellainen reipas, vilpas ja pikkuisen vekkulimainen emäntä

loistaisi hänen, järkevän miehen ja vankan raatajan rinnalla, kuin

pystyvalkia talvisiltana. He eivät milloinkaan sanoisi pahaa, häijyä

sanaa toisilleen. Hän aina koettaisi ohjata asiat niin päin, että

Hiltun olisi hyvä ja hauska häärätä karjan, lampaiden ja askareiden

kanssa, ja ettei se milloinkaan katuisi kauppojaan, kun jätti tyttöset

päivät ja lähti miehelään, taipui talon emännäksi.

Nuo oli tosiaan niin ruohokkaita laitumia Vilpun ajatuksille, ettei

hän suurin muunlaisiin tuumiin kajonnutkaan. Yksin miettiä tuommoisia

asioita, muiden tietämättä nauttia niiden vihantaa tuoksua ja kuitenkin

seuroissa näyttäytyä Hiltua kohtaan ihan tavalliselta tuttavalta --

semmoista kesti vuoden ajan. Mutta sittepä joku vihjasikin Vilppua

kylkeen ja virkkoi:

-- Oletkohan kuullut, ketä Salmelan Hiltu sulhonaan suosii?

-- En, vastasi Vilppu, joka luuli itseänsä tarkoitettavan.

-- Etkö tosiaankaan ole kuullut? Se on poika vallan naapuristasi...

kumma kun et tuota tiennyt.

-- Kuka poika? Aatuko Hiltun sulhanen? kysyi Vilppu hätähisesti ja

makea tyytyväisyyden hymy katosi hänen kasvoiltaan.

-- Niin ne jutut kulkee eikä ne vallan akkain omia liekään. Se on Aatu

vikkelänpuoleinen poika.

-- No, onhan se sitäkin, mutta...

Oman itsensä vuoksi oli Vilpun vastenmielistä uskoa tuota, vaikka

hänen täytyikin myöntää, että naapurin Aatu oli hänen tasallaan joka

kohdassa. Oli myöskin kahdeksannesmanttaalin ainoa perillinen, oli

notkea työmies, ja hiukkasen kaukomielen muotoinen. Yhdessä olivat

Vilpun kanssa viettäneet lapsuuden ajat, yhdessä olivat miehistyneet

roteviksi raatajiksi. Talot olivat naapureja, semmoisia sivutaloja,

joissa elämä on niin kadehdittavan rauhaisata, sopuisata, ja joissa

runsaat karjan-antimet ja monet muut edut korvaavat kulkuneuvojen

kehnouden ja yksitoikkoisuuden. Kylän ja talojen välillä oli metsää,

suota ja niittyä puolen penikulman vaiheille.

-- Voi olla tottakin... ja eikähän se minuun kuulu.

Vilppu koetti näyttää välinpitämättömältä, vaikka tunsi kylmien

väreiden viimoja sydämmessään. Uutinen oli niin outo ja se kerrassaan

mullisti koko nykyisyyden ylösalasin. Aatuko aikoikin ryöstää hänen

pienen pyynsä, lorisevan kevätpuron, jonka hän ajatuksissaan oli jo

aikoja sitte omakseen omistanut. Aatuko sen nyt kaappaakin ihan hänen

nenänsä edestä, jättäen hänet sattumalla onneaan kokeilemaan muilla

mailla, muiden tyttöjen parvessa. Ja jos niin on naapurin pojan

aikomus, pitääkö hänen, Vilppulan Vilpun, väistyä siivolla syrjään ja

heiluttaa lakkia Aatun onneksi? Pitääkö hänen noin ihan kynsilaukan

vedotta luopua Salmelan Hiltusta? Eipä. Ei, ei. Ei niin sovulla

luovuta, onhan vielä vara vetää kapulaa omaan puoleen... ehkä on

hyväkin vara.

Ja sukkamielinen Vilppu rupesi uhalla kasvinkumppalinsa kilpakosijaksi,

oli aina sille haittana, silmätikkuna. Ei sitä tilaisuutta sattunut,

johon hän ei voinut sovittaa itseään Aatun tielle, kiusoittamaan

häntä ja estämään hänen kosimapuuhiensa edistymistä. Siten kahdesta

parhaasta ystävästä tuli vantterat vihamiehet, jotka tervehtäissäkin

toisiaan katsoivat vinoon, puhumattakaan siitä, että he salaa

vainusivat ja nuuskivat toistensa askeleita ja pienempiäkin puuhia.

Vihdoin Vilppu joutui niin pitkälle, että osti sormuksen ja meni eräänä

lauantai-iltana tarjomaan sitä Hiltulle. Mennessään teki päätöksen

rynnätä oikein karhun voimilla tytön kimppuun.

-- Pane sormeesi tuo, sanoi hän, asettaen sormuksen pöydälle...

kyllä ymmärrät minun tuumani. Mutta Hiltupa ei huolinutkaan Vilpun

sormuksesta... ei ottanut sitä edes hyppysiinsäkään.

-- Pane pois vaan se, virkkoi hän loistavin katsein... kyllä ymmärrät

minun tuumani. --

-- Miks'ei kelpaa sulle Vilppulan Vilpun sormus? On sillä talo

sellainen, että se akan elättää. On lehmiä, lampaita, vasikoita. Et

kadu päiviäsi unissasikaan, etpä, peukalo vieköön.

-- Ei talot eikä karjat kuulu asiaan.

-- Elähän viitsi arkkiveisuja lukea. Taloihin sinä pyrit, kuten

kaikki muutkin tytöt pyrkivät. Mikä sitte kuuluu asiaan, jollei talo,

heinämaat, pellot, porsaat...?

-- Tämä... tämä kuuluu asiaan -- Hiltu näytti sormusta -- näetsä olen

jo Aatulta ottanut.

-- Hm, hm... ja Vilppua niin tukehutti... sulla on siis jo Aatun

kihlat. Onko se parempi minua?

-- Ei se paremmuuteen kuulu. Tottahan toki tuon verran...

-- Mihin se sitte kuuluu?

-- No ymmärräthän, että minä tykkään Aatusta.

-- Mutta minusta et tykkää, niinkö? Olenko minä Aatua huonompi?

-- Älä tuollaisia puhu, ymmärräthän ettei tyttö voi kahdesta pojasta

pitää ihan yhdellä tavalla. Moni muu taasen tykkää sinusta samaten kuin

minä Aatusta.

-- En minä huoli muista tytöistä... minä tahdon sinut.

-- Se on nyt myöhäistä.

-- Myöhäistä, tiedätkö kuinka kauan minä jo olen sitä ajatellut?

-- Herranen aika, mistä minä sinun ajatuksesi olen tiennyt?

-- Mutta nythän sitte tiedät. Lähetä pois Aatun kihlat ja pane tuo

sormeesi... Minä en ikinä huoli muista tytöistä. Sinua olen aina

ajatellut ja...

-- Nyt itse luet arkkiveisuja. Kuulehan, ajattele että minä olisin

sinun kihlattusi, ja ajattele että sitte tulisi joku toinen tyttö,

vaatien sinua tekemään eron minusta ja ottamaan hänet. Taipuisitko?

-- Ei, ei, sitäpä minä vain en tekisi.

-- Mitä varten sitte minua vaadit semmoiseen tekoon? Vie sormuksesi

jollekulle muulle tytölle... niitä on kyllin sinunlaisellesi miehelle.

Ja nyt ei enää sanaakaan äsköisistä. Ne ovat selvänä.

-- Hm, hm, eihän tässä väkipakko auta. Hyvästi Hiltu, hyvästi!

Vilppua taasen tukehutti ja hän lähti kiireesti pois; Salmelasta.

Oli suuttunut Hiltulle ja koko maailmalle, kun ne olivat pitäneet

häntä suurena narrina, ja olivat panneet hänen alakynteen, surkeasti

alakynteen. Aatu oli parempi, kelpoisampi ja se oli päässyt Hiltun

sulhaseksi. Saa tuumia kihlajaisia, häitä ja muita hauskoja asioita,

mutta hänen, Vilppulan Vilpun, täytyy jörritellä yksin, hän ei saakaan

viettää häitä Salmelan Hiltun kanssa, eipä saakaan. Ja muista tytöistä

ei hän huoli, ei kuuna päivänä, olkoot miten sieviä ja iloisia tahansa.

Aatu oli ollut kavala häntä kohtaan, perin kavala. Tiesi kyllä hänen

pyyteensä ja aikeensa, tiesi hyvinkin, mutta mitäs teki? Salaa, hänen

tietämättään meni liputtelemaan ja suikauttelemaan tytölle, ties

mitä lie liputtanut ja suikahutellut. Sai sen mieltymään itseensä;

sai ottamaan kihlat ja vannomaan rakkaudenlupauksen. Jos olisi

suoruutta löytynyt miehessä, niin Vilpulle, kasvinkumppanilleen,

olisi tunnustanut asian, ja yhdessä sitte olisivat voineet mennä

Salmelaan. Ja olisivat voineet sanoa Hiltulle, että tässä ne ovat

seudun porhakkaammat pojat, Aattolan Aatu ja Vilppulan Vilppu, valitse

kumman tahdot omaksesi. Jollet itse voi päättää, niin anna että lyömme

arpaa, kummalleko meistä Luojan luoma kohtalo on sinut suonut. Se olisi

ollut suora miehen teko, se. Mutta yksin meni Aatu suikauttelemaan ja

liputtelemaan tytölle. Ties mitä lie liputellut ja...

Vilpun viha oikein kuumeni, kun ajatteli kaikkea tuota... eikä vihaa

voinut kylmentää kylmä syksy-yökään, joka veti ohutta jäätikköä suon

lampiloihin ja niittyjen notkelmiin. Ei, hänen oli vain kuuma, ylen

kuuma. Loukattu ylpeys myllerti sisälmyksissä niinkuin jouluoluen käyte.

Mutta vait! Ken se, joka tuolla astelee Vilppua vastaan niin notkeasti

ja reippaasti kuin kuninkaan poika. Se on Aattolan Aatu, hänen

kasvinkumppalinsa. Se on se sama Aatu, joka vei voiton Vilppulan

Vilpulta, joka ryösti häneltä pienen ja aran pyyn -- juuri sama mies,

ja matkalla kultansa, Salmelan Hiltun luo.

Vilppu sivusi polulta metsään, siksi että Aatu ehti ohitse. Asteli

sitte jälleen polkua pitkin, ja kun tuli ojan rannalle, niin pysähtyi

tähystelemään veden kalvoa ja omaa kuvaistaan. Oja alkoi suon

salalähteistä ja juoksi jokeen. Siinä oli mustaa vettä, pohjalla oli

pehmeätä suomutaa paksulta. Leveä pintalauta oli pantu portaaksi

ojan yli, joka lie ollut siltä kohdalta kolmen kyynärän levyinen.

Tultuaan porraslaudalle, otti Vilppu sormuksen esille, aikoen pudottaa

sen ikuiseen hautaan, ojan pohjamutaan. Mutta äkkiä hänen naamansa

muuttui lystikkääksi, suunpieliin tuli kovin makea iva. Ääneensä

nauraen virkkoi hän: -- Enpä, Juutas vieköön, pudotakaan sormusta

tuonne. Minä ennemmin pudotan sinne Aattolan Aatun, tuon korskean

sulhaismiehen. Pieni kylmä kylpy ei tee tuliselle rakkaudelle pahaa.

ja sittepähän ei Aatu perin unhota Vilpun olemassaoloa. Ja Vilppu

meni kotiinsa, otti vajasta kaarisahan, tuli jälleen ojan luo ja

irroitti porraslaudan. Sahasi sen alipuolelta yli puolen välin poikki,

eli juuri siksi, että se hyvin kannatti oman painonsa. Asetettuaan

laudan jälleen paikoilleen, meni hän erään vallan lähellä olevan

typpyrän pensaikkoon, laati sinne kuusen ja katajan havuista itselleen

makuusijan, sytytti piippunsa palamaan ja alkoi viettämään aikaansa.

Syys-yö oli pitkä, salaperäisen synkkä. Tuuli kohisi metsässä, ja

kun se kulki suon kautta, kuului sen humina peloittavan kamalalta.

Mutta puoli-yön tienoissa nousi kuu metsän laiteelta ylös, poistaen

synkkyyden, salaperäisyyden. Vilpustakin alkoi tuntua hupemmalta,

maatessaan pensaikossa ja jo etukäteen nauttiessaan koston-aikeistaan.

Vaikka oli kylmä, saattoi hän hiukan torkahtaakin; hän oli nimittäin

puettu vahvasti. Tuuli ei voinut tunkeutua hänen vaatteidensa lävitse.

Ja siinä torkahdellessaan hän vuoroin ajatteli Hiltua, vuoroin omaa

itseään ja Aatua, ja sitä suhdetta, joka heidän kolmen välillä nyt

oli. Päätteli myöskin, että suhde tulee kestämään vaihtumatonna kuun

päivän, sillä ainakaan hän ei osaltaan lepy, ei milloinkaan. Vaan pitää

vihanturkit yllään koko elämän ajan sekä Aatua että Hiltua kohtaan

niissä kun oli syytä molemmissa, Aatussa enemmän, Hiltussa vähemmän.

Torkan ollessa vahvimmillaan, tunsi hän kosketuksen, ikäänkuin joku

olisi tuupannut häntä kylkeen ja käskenyt heräämään pian. Hän kavahti

pystyyn, hieroi silmiään, katsoi suoniittyjen yli. Näki miesolennon

astuvan reippain askelin polkua pitkin. Astuja oli Aattolan Aatu,

Hiltun kosijamies. -- Nyt menet satimeen, menet, Juutas vieköön,

niinkin... ja ihan selkein silmin.

Lystikäs hymy ilmestyi Vilpun suupieliin, ja, melkein pidättäen

hengitystään, hän seurasi Aatun astuntoa. Nyt se oli jo vallan lähellä,

oli ehkä syli tai kaksi ojan reunan ja astujan väliä. Nyt, nyt...

Kuului huuto ja molskahdns, kun Aattolan Aatu muksahti porraslautojen

kanssa syvään, mutapohjaiseen ojaan. Sitte kuului pärskinätä, veden

solinaa, kirouksia.

-- Tämä on Vilpun työtä, tämä kaikki... se mies on oikein emäpaholainen.

Ja Aatu pärskyi ja noitui Vilppua. Iskien kyntensä lujasti ojan rantaan

kiinni, onnistui hän vihdoin pääsemään kuivalle. Ravisteli sitte

itseään, ravisteli ja noitui Vilppulan Vilppua.

-- Senkin ryökäle, hirtehinen... minä siltä mieheltä löisin kallon

halki, jos nyt... uh, uh, huh.

Aatu lähti juoksemaan polkua myöten. Housunlahkeet ja päällystakin

liepeet pitivät sellaista ääntä, kuin jos olisi lyöty märkiä

pyykkivaatteita toisiaan vastaan.

Kun Aatu oli kadonnut näkyvistä, pujahti Vilppukin pensaikosta ulos ja

päästi sellaisen naurunrämäkän, että rinta ja vatsa oikein kumahdellen

soivat. Hän oli kuullut Aatun puheistakin jok'ainoan sanan.

-- Itse sinä ryökäle olet ja hirtehinen. Mutta saitpa nyt kylmän

kylvyn, sait sellaisen ettei se ikinä unhotu. Se tuli Vilppulan Vilpun

kädestä, se.

Ja Vilppukin kierti kotiaan kohden, veti lyhyet unet aamupuhteella

ja lähti sitte töihin. Aattolaan ei hän mennyt eikä muutenkaan

naapurin poikaa tavannut. Heillähän oli kummallakin vihanturkit yllä,

ja askeleet sopi asetella siten, että aina pääsi sivu hyvän päivän

sanomattakin. Mutta Salmelaan kihlajaisiin meni Vilppu, muuttaen jo

mennessään naamansa viattoman näköiseksi. Istuskeli penkillä ja meni

sitte tanssittamaan morsianta. Pyöri viisi minuuttisen, pyöri toisen ja

kolmannenkin, hellittämättä Hiltua, vaikka tämä monta kertaa kuiskaten

pyysi. Vihdoin Aatu meni pelimannin luo, tarttui rokaan kiinni ja

keskeytti soiton. Mutta Vilppu tömpytteli jalkojaan minuuttisen

vielä soitottakin, hellitti sitte morsiamen, kiitti ja lähti suoraa

päätä ovesta ulos. Häihin hän ei mennyt tirkistämäänkään. Lähti vain

hääpäivänä suon kydölle, nokesi siellä itsensä ja asteli sitte illalla

mustana ja hikisenä häätalon ohitse kotiinsa eikä edes vilkaissutkaan

pihalla seisovaan ihmisjoukkoon.

Hän oli luonteeltaan sellainen jörrimäinen.

* * * * *

Kukkurallinen vuosi oli kulunut Aatun ja Hiltun hääpäivästä, mutta

yhäti vielä kantoivat isännät vihanturkkeja yllään. Eivät käyneet

toistensa luona ja sovittivat askeleensa niin, etteivät tarvinneet

hyvää päivääkään sanoa milloinkaan toisilleen. Vilppu erittäin oli

puskevannäköinen, ja hän se pahimmin muljotti ja oli ikäänkuin epäsovun

ylläpitäjänä. Aatun täytyi seurata samaa tahtia ja tehdä kaikissa

asioissa juuri samaten kuin naapurikin.

Yöllinen tapaus ojan rannalla ei levinnyt kenenkään tiedoksi,

sillä Vilppu oli siksi hienotunteinen ja jalomielinen, ettei siitä

hiiskahtanutkaan. Ei sopinut hänen luonteellensa semmoinen työ. Hän

oli vain tahtonut kostaa Aatulle jollakin tavoin, mutta ei missään

tapauksessa häpeään saattaa häntä. Sitäpaitse hän, ollen ainoa

sivullinen, joka tiesi tapauksen, nautitsi siitä monin verroin enemmän.

Ei sitä päivää eikä iltaa, jolloin ei hän olisi Aatun onnetonta

loiskahdusta muistellut. Ja sitä pulikoimista, pärskinätä ja silmitöntä

suuttumusta. Ne aina vetivät hänen naamansa lystikkääksi, ja, tapausta

muistellessaan, hän aina tunsi makeata itsetyydytystä. Se oli niin

sukkela kolttonen, ettei sitä kukaan muu olisi osannut keksiä, ei

kukaan.

Sitte tuli Aattolaan ristijäiset, Vilppu sai kutsun kummiksi. Hän tuumi

ja tuumi. Mennäkö vaiko olla menemättä? Kutsu merkitsi samaa kuin

veljellisen käden ojennus Aatulta. Pitikö hänen tarttua ojennettuun

käteen, vaiko kääntää selkänsä? Asettuako jälleen entiselle ystävyyden

kannalle, vaiko jatkaa loppumattomiin tuota riitaista väliä? Aatu

ryösti häneltä pyyn -- mutta eihän pyyssä kahen jakoa. Toinen olisi

kaikissa tapauksissa tullut jäämään paitse. Kohtalo oli viskannut hänet

kovaonnisen penkille. Oliko hänellä syytä olla suuttunut siitä, ettei

Aatua paiskattu hänen sijalleen ja häntä Aatun sijalle? Oliko? Kysymys

oli niin monihaarainen ja monijuurinen, ettei siitä ihmisen järki

voinut päästä selville. Kenties oli asia noin, kenties oli se näin.

Se ainakin oli varma, ettei tasaista jakoa mitenkään voinut tapahtua.

Toisen aina olisi täytynyt jäädä puuveitseen.

Vilppu tuumi asiata, tuumi perinpohjin -- ja meni Aattolaan

ristijäisiin. Antoi monen ajan takaa kättä Aatulle ja Hiltulle. Ja kun

näki pikku-olennon, jonka kummiksi häntä oli kutsuttu, niin vallan

hymähti nauruun. Ei enää muistellutkaan istuvansa kovaonnisen penkillä

eikä tuntenut lainkaan vihan myllerryksiä sisälmyksissään. Kun hän

erotessa jätteli hyvästi Hiltua, tuli Aatu hänen lähelleen, kosketti

häntä olkapäähän ja virkkoi:

-- Minulla olisi hiukan kahteen mieheen puhumista sinulle. Tuleppa

tänne toiseen huoneeseen.

Vilppu meni. Kukaan ei tiedä mitä tärkeitä kasvikumppanit siellä

keskenään juttelivat, mutta se tuli tiedoksi kaikille, että Vilppu

jo seuraavana iltana meni kosimaan Salmelan vanhempaa tytärtä. Tyttö

suostui empimättä, ja silloin Vilppu virkkoi:

-- Minulla on tässä jo sormuskin, koetetaan jos sopii. Sormus sopi kuin

valettu.

Ja sitte pidettiin kihlajaiset ja häät. Kun hääpäivästä oli kulunut

kukkurallinen vuosi, tuli Vilppulaankin ristijäiset. Aatu ja Hiltu

pääsivät vuorostaan kummeiksi. Heille ja vaimolleen Vilppu sitte

kertoi, miten oli pannut Aatun satimeen, puksahtamaan mutapohjaiseen

ojaan.

-- Näette, hyvät ystävät, minä olin silloin niin surkean sukkamielinen.

Aioin ensin pudottaa sormukseni ojaan, mutta sitte minä sahasinkin

porraslaudan poikki. Ja sitte tuli Aatu Salmelasta ja roiskahti mies

kuin hirsi sinne ojaan. Istuin pensaikossa Suopellon typpyrällä, näin

ja kuulin kaikki. Tiedättekö, hyvät ystävät, se sanoi minua, tuo Aatu,

emäpaholaiseksikin, se oli niin tuimasti suuttunut.

Emännät nauroivat ja nauraa täytyi Aatunkin, omalla kustannuksellaan.

-- Näette hyvät ystävät, ei pyyssä ole kahen jakoa... mutta oli onni

onnettomuudessa, että löytyi toinenkin pyy, yhtä sievä, yhtä pieni,

arka ja...

Vilppu katsoi vaimoaan silmiin.

Ja taasen on elämä noissa kahdessa sivutalossa niin kadehdittavan

rauhaisana, sopuisata. Jos tiesi milloin vie sinut heidän seutuvilleen,

niin poikkee katsomaan heitä. Sano vain terveisiä kotiseudultasi, niin

tulet oitis heidän ystäväkseen. Voit viivähtääkin heidän luonaan jonkun

ajan, sillä elanto ja karjan-antimet eivät ole heillä tiukassa -- saat

kaikkea mitä mielesi tekee.

Ja ihmiset ovat niin yksinkertaisia, niin suoranaisia ja järkeviä,

että sinun täytyy heihin väkisinkin mieltyä. Eroot heistä kaiholla.

Hyvästijätön hetkellä tulevat he kaikki saapuville ja puristavat

kättäsi niin lämpöisesti ja sydämmellisesti, ja käskevät tulemaan

toisenkin kerran...

Kilparadalla.