Juttu oli tavallista ilettävämpi...
Jäin seisomaan lautakunnan puolelle, enkä mennyt viereiseen kamariin,
joka oli käytettävänäni ja jossa tavallisesti vietin juttujen väliajat,
asiapapereita selaillen ja muistiinpanoja tehden.
Katseeni keksi käräjätuvan ovenpielessä naisolennon, jonka heti tunsin
Miisuksi. Hän oli puettu mustiin, kasvonsa näyttivät vaaleilta,
melkeinpä sairailta. Liikahtamatta hän seisoi ovenpielessä, silmät
luotuina lattiaan, vartalo hieman kuin kokoonkutistnneena. Mutta
äänensä oli selvä, kaunis. Hillittyjä värähdyksiä kuului väliin ja
silmään varastihe väliin kyynel.
Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin viimeksi tapasimme toisemme. Nyt
hän esiintyi päällekantajana, hakien eläkettä lapselleen! Kaikki oli
käynyt kylmien laskujeni mukaan.
Vastaajana oli käräjätalon Janne, pitkä mies, jonka käytös oli röyhkeä,
hävytön. Hän piti päätään ylpeästi pystyssä, paksuilla huulillaan
leikki ylenkatseellinen hymy, katse oli irstaisen leikkisä.
Hän puhui rohkeasti, väitti syytöstä valheeksi, katsoen aina väliin
irstaan leikkisästi Miisua, jonka poskille vähitellen alkoi leviämään
punan hohdetta.
Puoli tusinaa vieraitamiehiä huudettiin sisälle.
Yksi tiesi yhtä, toinen toista. Syytetyn sitkeän vastarinnan tähden
oli tuomari pakoitettu koskemaan erityisseikkoihin, joita jo julkinen
häveliäisyyskin kieltää mainitsemasta. Jota kauemmin juttua jauhettiin,
sitä törkeämmäksi se muuttui laadultaan. Lautamiehet purivat huultaan
ja tuomari koetti tiukoilemalla tehdä ääntänsä juhlalliseksi,
arvokkaaksi. Janne nähtävästi riemuitsi. Nosti päätään yhä ylpeämmin
pystyyn, asetti paksut huulensa yhä ylenkatseellisempaan hymyyn,
katseli ympärilleen yhä julkeammin. Ja Miisu raukka seisoi ovenpielessä
liikahtamatta, silmät luotuina lattiaan. Vartalo näytti kutistuvan yhä
enemmän kokoon, posket rupesivat hohtamaan yhä kovemmin... hänellä
luulletikin jo oli viimeiset voimat käsillä.
Talon palvelustyttö, Miisun entinen toveri, todisti viimeiseksi.
Todistus oli törkeä ja erittäin sitova. Janne hieman hämmästyi, kun ei
kyennyt kiertämään eikä sekoittamaan tytön sanoja.
-- Pyydän ylöslykkäystä tuleviin käräjiin, hän lopulta virkkoi,
katsoen hävyttömän leikkisästi Miisua, joka seinään nojaten seisoi
liikahtamatta.
-- Miksi? kysyi tuomari.
-- Hänellä oli muitakin armastelijoita...
-- Voitko näyttää toteen?
-- Voin.
Ovenpielestä kuului katkonaisia, tukahutettuja sanoja. Miisun kasvot
näyttivät kalpenevan ja kokoonkutistunut ruumis rupesi vavahtelemaan.
Mutta voimat olivat lopussa, ei ainoatakaan ehjää sanaa tullut
kuuluville.
-- Nyt Janne valehtelit, kuului rohkea ääni yli oikeussalin.
Se oli käräjätalon piika, joka noin lausui ovea avatessaan ja ulos
lakituvasta astuessaan.
-- Saadaan nähdä, kultaseni.
Janne nauroi hävyttömästi, toistaen samassa vaatimuksensa.
Siihen suostuttiin. Oikeus julisti väliaikaisen päätöksen, jonka mukaan
asia lykättiin seuraaviin syyskäräjiin, tarkempaa käsittelyä varten. Ja
tuli vastaajan silloin sakon uhalla näyttää väitteensä todeksi.
Hitain askelin ja katse luotuna lattiaan poistui Miisu käräjätuvasta.
Olisin rientänyt hänen jälkeensä, mutta en voinut, sillä seuraavassa
jutussa täytyi minun olla saapuvilla. Juttu oli sekasotkuinen
maanjako-riita, vanha pöpö, joka oli jo monta tuomaria pannut
pälkähäsen.
Viivyin tällä erällä monta päivää käräjissä. Olin tullut tunnetuksi ja
saanut joukon juttuja ajaakseni.
Ajattelin Miisua usein iltahetkinä, väliin tahtomattanikin hänen
kohtalonsa pyörähti mieleeni. Ennen poismenoani kyselin palvelustytöltä
tarkemmin, miten raukan laita nyt oli.
Kurjuutta ja puutetta -- pitihän tuon tietämänikin -- oli ollut tähän
asti. Usea antaa kyllä armopaloja, mutta tavalla semmoisella, että
saajan sydän kirvelee kuin palohaava. Kaiken muun lisäksi tuli vielä
sairaus. Luoja tietää, mikä lopuksi olisi tullut, jollei sovintoa olisi
saatu aikaan.
-- Ovatko he sitte sopineet keskenänsä?
-- Ovat.
-- Milloin?
-- Eilen.
-- Paljoko Janne maksoi?
-- Kuusisataa markkaa.
-- Hm... ja lapsi elää.
-- Elää se. Ei ole kipeä ollutkaan.
-- Hm, virkahdin minä tyynesti.
Tuntui mielessäni levollisemmalta enkä siis huolinut pitemmälle
kysellä. Tosin oli tarinassa vielä yksi kohta minulle epäselvänä, mutta
otaksuin ettei nykyinen palvelustyttökään, vaikka oli Miisun entinen
kumppani, kykenisi siihen vastaamaan. Minua nimittäin ihmetytti, miten
Miisu alentui käräjiä käymään viettelijänsä kanssa. Olin sitä mieltä,
ett'ei siihen kurjuus ja puute yksin vaikuttanut. Täytyi olla muita
syitä. Miisun tapainen nainen voi kyllä hairahtua, mutta alentua tuohon
määrään, unhottaa tuolla tavalla kaiken naisellisen kainouden, oli toki
jotaki tavatonta.
Ajattelin minne päin hyvänsä, aina jäi tuo kohta yhtä epäselväksi,
melkein täydelliseksi arvoitukseksi.