Kului vuosia viisi, kuusi. Oli taaskin kevät ja käräjä-aika. Matkustin
samaa tietä, samaa päämäärää kohti ja saavuin illalla perille
käräjätaloon, johon kestikievarikin oli sijoitettu. Asunnokseni sain
vinttikamarin, jonka ikkuna antoi pihan puolelle.
Kartanolla liikkui väkeä tiheään. Katselin heitä välinpitämättömästi,
kuten ventoja ainakin, kunnes silmäni keksi olennon, johon huomioni
erittäin kiintyi. Se oli muuan hoikka tyttö, joka usein ilmaantui
kartanolle, milloin kantaen ruokia, milloin juomia, milloin mitäki
puuhaten. Jotakin hämärää tuttua sukelsi mieleeni. Olin häntä nähnyt
ennen, mutta milloin ja missä, en voinut muistaa. En voinut mieleeni
johtaa mitään tapausta, joka olisi luonut valoa hämäriin muistoihin.
Istuin yhä paikallani ikkunanpielessä. Ajatukseni varastivat itselleen
salaa levon hetken, ja minä katselin alas kartanolle ajattelematta
mitään, miettimättä mitään. Keveät askeleet, jotka kuuluivat
kiertoportailla, saattoivat minut äkkiä hereille. Ovi aukeni ja sisään
keikahti tuo hoikka tyttö, kantaen tarjottimella vesikarahviinia,
Katsoin häntä tarkasti ja ponnistin muistoani.
-- Illallinen on valmis, hän samassa vapaasti virkkoi, luoden minuun
pikaisen katseen.
Hänellä oli kauniit silmät... suuret, kirkkaat ja harmaat!
-- Hyvää iltaa, Miisu.
Välähti äkkiä mieleeni Kaalepin pahantapainen kimo ja seikkailumme
pitkän mäen alla. Ja välähti mieleeni Vaivalan huutolainen, kovia
kärsinyt tyttö raukka.
-- Hyvää iltaa.
Hän nauroi minun mielestäni liiankin miellyttävästi. Silmäni pian
keksivät hänessä keikailemista, kevytmielisyyttä. Tuo hienoileminen
minua jo vähän kiusatti.
-- Jaksatko sinä nyt hyvin?
-- Kyllä.
Hän katsoi minua tarkemmin. Joku vanha muisto näkyi äkkiä pyrkivän
hänelle mieleen, poistaen hetkeksi tuon hienoilemisen, keikailemisen.
-- Sepä hauskaa. Oletko jo vanhakin?
-- Seitsemäntoista.
Hän nauroi taas miellyttävästi ja naurullaan hän sammutti eloon
heränneen muiston. Niin ainakin minusta näytti.
Hänen oli raskas hengittää, sillä kureliivi oli puristettu kovin
lujasti vyötäisten ympäri. Hän muutenkin tahtoi kaikinpuolin esiintyä
sievänä, miellyttävänä.
-- Muistatko ennen nähneesi minua?
-- En.
-- Koetapahan muistella.
-- Maksaako tuo vaivan?
Hän nauroi ja sovitti epäjärjestykseen joutunutta kutriaan. Rupesin
tuntemaan kiusallista vastenmielisyyttä. Tuo hienoileminen ja
muistamattomuus minua suututti.
-- Ajattele kuusi vuotta taaksepäin. Missä olit silloin?
-- Vaivalassa.
Hän loi silmänsä alas, joutui hämille ja aikoi lähteä. Mutta minä
pidätin hänet ja pyysin häntä vielä malttamaan hetken.
-- Etkö muista miten Vaivalassa ollessasi pelätit erään kerran
matkustavaisen herran kyytihevosen. Nukahdit mäen alle ja tuuli
lehutteli liinaasi.
-- En muista.
-- Etkö lainkaan?
-- En.
Hän rupesi punehtumaan kasvoiltaan. Valehteli nähtävästi vastoin
parempaa tahtoansa, mutta ei ollut kylliksi taitava salaamaan häpeää,
jonka valehteleminen sydämmessä synnytti.
-- Sepä kummallista, ett'et muista.
Hän lähti edelläni ulos, liiti kevein askelin kiertoportaita alas ja
katosi pihalla näkyvistäni.
Mutta vielä myöhään illalla istuin minä ikkunanpielessä, sillä unetar
viivytteli tuloaan. Ajatuksia, mietteitä heräsi mielessäni monenlaisia.
Enimmäksen olivat karvalleen harmaita, sumuisia.
Kartanolla oli jo aikoja sitte kaikki liike tauonnut. Käräjöitsijät
olivat kotiin häipyneet, talonväki oli uneen uupunut.
Eivät kuitenkaan kaikki, sillä lattiani alla kuului liikettä, puhelua,
toisinaan nauruakin. Ensin tosin tyvin hiljaa, mutta aikaa myöten
yhä äänekkäämmin, yhä iloisemmin. Jota myöhemmälle ilta kului, sitä
kovemmaksi paisui puhelu, nauru. Korkin paukahduksia myöskin rupesi
kuulumaan yhä tiheämmin. Tulin siihen päätökseen, että huone lattian
alla mahtoi olla kievarin vierashuone ja että siellä joku seura vietti
illan iloja, yön kemuja.
Lattia välillämme lie ollut ohut, koskapahan rupesi kuulumaan alhaalta
korviini selviä sanoja. Lie siihen sekin vaikuttanut, että seura tuntui
tulevan yhä iloisemmaksi. Siellä puheltiin reuhaten, lyötiin kämmentä
pöytään, että lasit kalisivat, kiroiltiin paksulla äänellä.
-- Janne, osta multa musta oriini, virkkoi eräs karhea ääni, kiroten ja
lyöden kättä pöytään... Osta, saat halvalla.
-- En osta, vastasi ääni, jossa vielä oli jonkun verran sileyttä ja
sointua, mutta kyllä vaihdan, jos mielesi tekee. Saat Paarman ja
puolitoistasataa väliä... Käy huutijärvelle. Korpelainen sanoi, että
mun musta oriini...
--- Korpelainen on tyhmä pässinpää.
-- Sanoi että...
Väittely äkkiä herkesi, sillä joku kävi ovessa keveästi. Sitte kuului
pullon kilahduksia ja korkin paukahduksia.
-- Miisu, sinä olet kaunis tyttö, virkkoi taaskin karkea ääni...
hemmetin kaunis tyttö. Ei ole ihme, että Janne on sinun tähtesi kipeä.
Ei ole lainkaan ihme.
-- Älä lörpöttele, kuului Jannen sileämpi ääni.
-- Oletko niin varma onnestasi? virkkoi eräs iloinen ääni, jota en
tähän saakka ollut kuullut. Mutta jos käykin niin, että minä... että
minä...
-- Tuki suusi, juopporatti.
Jannen ääni oli kiukkuinen. Tuntui ett'ei hän suvainnut leikkimistä.
-- Miisu, istu polvelleni. Katsokaapa nyt...
Kuului heikkoa telmettä, tuolin kolinaa ja hyväilysanoja. Niihin suli
oluen pulputus ja Miisun miellyttävä nauru...
-- Minua jo rupesi väsymys valtaamaan. Menin levolle, pääni kylmiä
mietteitä täynnä Miisun suhteen. Tein laskuja, joiden totuutta en
epäillyt, tein johtopäätöksiä kylmän järkeni mukaan, sekoittamatta
pisaraakaan runollisuutta joukkoon. Todellisuus oli siksi
vastenmielinen. Keikaileva piikatyttö humalaisten hyväiltävänä -- eipä
siihen tarinaan enää muuta sopinut. -- Parempi, ett'en olisi häntä
lainkaan tuntenut.
Käänsin itseni toiselle kyljelle, vedin peitettä korvani yli,
estääkseni räyhääjien ääntä kuulumasta. Mieleni rupesi käymään vähän
lämpimämmäksi, katkeruus alkoi asettumaan, sääliä ja myötätuntoisuutta
rupesi heräämään rinnassani. Keikaileva Miisu vaihtui Vaivalan
huutotytöksi, pieneksi raukaksi, jolle ei ilmoisna ikänä lausuttu
hellää sanaa, jolle ei koskaan hymyilty lemmen hymyä. Pienestä raukasta
kasvoi kaunissilmäinen, hoikkavartaloinen tyttö. Sydän oli puhdas,
mieli viaton, kaino...
Mutta tuskin lie nyt enää -- hän on jo voinut langeta. Näissä oloissa
hän voi langeta minä hetkenä tahansa. Joko tänä yönä, huomenna tai...
Hän nauttii täysin käsin elämästä, joka näihin saakka on ollut pelkkää
kurjuutta, pelkkää kärsimystä.
Houkka tyttö.
Minä tein vertailuja entisyyden ja nykyisyyden välillä.
Huutolaisraukka, joka sai kärsiä vilua, nälkää ja kovaa kohtelua, oli
sitteki, käräjätalon keikailevaan piikaan verrattuna, tuhat kertaa
onnellisempi. Jos minun kädessäni olisi ollut kohtalon avaimet, olisin
loihtinut käräjätalon Vaivalaksi, Miisun kuutta vuotta nuoremmaksi.
Ja sitte minä olisin kovemmilla käsillä tarttunut kiinni hänen
onneensa. Olisin vaikka ottanut hänet mukaani kotiin, lahjaksi nuorelle
vaimolleni...