Ehkä lienettekin käräjäherroja, virkkoi kyytimieheni, kun lähdimme
ajamaan majatalon pihalta leveälle maantielle, joka vei kirkonkylään ja
kaupunkiin... vai...?
-- Varsin niitä.
-- Ja ehkä ensikertalainen näillä tienoin.
-- Vallan.
-- Arvasinhan minä sen. No kimo, sinä pirun perintö. Saatuaan hevosen
juoksemaan, hän tunteettomasti lauloi:
Mikkeliss' oli markkinat
Ja Kajaaniss' oli myös.
Eläähän nuo kaksi nuorta
Vaikka ahon syrjäss'.
-- No kimo, sinä...
Tuo hevonen häntä vihatti kuin synti. Oli vanha markkinakalu,
hinnalleen kallis ja petoksella sitäpaitse työnnetty hänelle. Viime
antinmarkkinoilla nimittäin. Hän oli ollut hiukan ryypyssä, kuten
miesten tapana on semmoisissa tilaisuuksissa. Raastuvan kulmassa tuli
Janne kimon kanssa häntä vastaan ja...
-- Mikä se Janne on miehiään?
-- Mikäkö on? Hitto vieköön, hän on juuri käräjätalon poika. Isä on
herastuomari.
-- Hyvä, entä sinun isäsi?
-- Minun isäni... onpahan vain eläkemies.
-- Hyvä, varsin hyvä.
-- Mutta ei ole hädän haamuakaan. Mulla on talonosuuteni lainassa,
naimisen kautta ehkä saan satoja lisää. No kimo, sinä...
Ja hän taasen kertomaan miten Janne petkutti hänet hevosenvaihdossa.
Otti nuoren varsan ja sata markkaa väliä... ja työnsi hänelle tämän
kimon, vanhan markkinakalun, jolla oli satakin tapaa, mutt'ei
ainoatakaan hyvää.
-- Juoksun suhteen kuitenkin...
-- Jos tuo tuommoinen juoksi tai oli juoksematta. Kun on molemmissa
takajaloissa patti. Mutta minkäs tekee... olin silloin hiukan ryypyssä,
kuten...
-- Kyllä ymmärrän.
Hän ei paljon muistuttanut henkistä olentoa, tuo mun kyytimieheni.
Poskiluut tuijottivat terävinä ohuen lihan lävitse, silmät olivat
pienet, katse niljakas, tyhjämäinen. Ääni oli säreä, melkeinpä kokonaan
kesytön. Huulet olivat liian lyhyet ulottuakseen yhteen, joten suu
myötänään oli auki. Molemmista pielistä vuoti mustaa tupakkikuolaa alas
leualle, jossa rumia partakarvoja rikkaruohon lailla rehoitti. Kaula
näytti hirveän pitkältä, hartiat kapeilta, vartalo ja raajat olivat
huonosti kehittyneet.
-- Mikä nimesi on?
-- Kaaleppi... isä kun on kova lukumies, niin...
-- Kyllä ymmärrän. Miten vanha olet?
-- Täytän kohta kaksikolmatta.
-- Älähän mitä.
Luulin hänet ainakin kymmentä vuotta vanhemmaksi. Eikä ihmekään, sillä
mitään nuoruuden ja tuoreuden merkkiä ei silmäni hänessä keksinyt.
Päinvastoin oli hänessä kaikki niin vanhaa, niin väsynyttä.
-- Meitä on kolme veljestä.
Kaaleppi rupesi laveasti selvittämään suhteitaan yhteiskuntaan. Annoin
hänen rauhassa kertoa, tarkkaamatta ainoatakaan ajatusta. Heittäydyin
kokonaan omiin mietteisini, omiin nautintoihini. Tuntui niin
vilpoisalta, niin raittiilta. Hengitin ahnaasti metsän makeata ilmaa,
katselin kuusien yli vaaleata ehtootaivasta, kuuntelin käen kukuntaa...
Ja siten matkasimme kohden kirkonkylää. Käräjätalo oli matkan päämäärä.
Muuan suuri perintöjuttu, johon minut oli haettu apumieheksi, oli
seuraavana päivänä esillä. Kysymyksessä oli kymmeniä tuhansia.
Kaaleppi puri ahkeraan tupakkia, kiroili kimoa, laulaen aina väliin
höysteeksi mielehisiänsä laulunpätkiä. Sitte aukeama avautui eteemme.
-- Tuo on käräjätalo, virkkoi Kaaleppi, tuo keltanen tuolla.
-- Vai siellä on.
Suuri kylä kirkkoineen kouluineen levisi edessämme. Ylös mäelle,
jonne olimme hitaasti saapuneet, näytti kylä komealta, pienen
kaupungintapaiselta.
-- No kimo...
Kaaleppi lyödä hutasi kimoa, ja lähdettiin hyvää juoksua alas -- mäki
oli pitkä, luisuva.
-- ... Nyt auta Herra.
Hädin tuskin vältimme kamalaa kumoon-ajamista, sillä kimo äkkiä
pärskyen kaaresti sivulle, nousi ylös kahdelle jalalle ja telmi kuin
vimmattu.
-- Tuo tyttö vietävä tuolla, Kaaleppi taas älähti... On varmaankin
Miisu.
Pieni ihmisolento häämöitti epäselvästi mäen alla. Kelletti kerään
vetäytyneenä nurmella maantien vieressä, kuten viluissaan nukkunut
ainakin. Tuuli hiljaa häälytti nukkujan keltaista kattuuniliinaa, siten
säikähyttäen kimon, jolla todenperästäkin näytti olevan omia tapoja.
Hyppäsin joutuin rattailta alas ja kiirehdin mäen alle.
-- Kuulehan kun...
Kovin oli uni nukkujalle makeata, sillä sanani eivät mitään
vaikuttaneet. Minun täytyi koettaa parempaa keinoa. Tartuin tuohon
keräntapaiseen olentoon käsin kiinni, nostin häntä jonkun verran maasta
ylös ja virkoin uudestaan:
-- Kuulehan kun...
Raukka olikin pieni tyttö. Herättyään ja ruvettuaan hiukkasen
huomaamaan asioita, hän surkeasti säikähti.
-- Isäntä kulta, antakaa anteeksi. En minä enää koskaan...
Vereni värähti. Tuo rukous tuntui lähteneen sydämmen syvimmästä.
Äänikin kuului valittavalta, rukoilevalta, aivan kuin särkyneen
kantelon parahdus.
-- Älä huoli pelätä. Eihän tässä muuta, mutta hevonen oli vähällä tehdä
tuhoja.
-- Voi mua, voi.
Tyttö jo täydelleen tajusi mikä vaara meillä oli ollut kädessä. Mutta
suureksi kummakseni hän rauhoittumisen sijaan rupesi täyttä kaulaa
itkemään.
-- Älähän nyt... eihän tässä mitä.
-- Voi mua, voi. Isäntä pani noita kiviä haravoimaan maantieltä ja
olenkin nukkunut.
Huomasin minäkin että asia oli tosi. Makuupaikan lähellä oli vanha
hylky-harava, ja maantielle oli äskettäin vedetty hiekkaa. Seassa oli
paljo nyrkinkokoisia kiviä, jotka kyllä olisivat sietäneet tulla pois
haravoiduksi.
-- Koska se on syyni?
-- Huomenna.
-- Hm.
Tuo oli hyvin ikävä juttu... sillä jota tarkemmin katselin tyttöä, sitä
enemmän hän alkoi käydä säälikseni.
-- Isäntä minua niin kovin varoitti ja kuitenkin nukahdin. Mutta minun
olikin hirveästi uni. Eeva ei antanut yöllä yhtään nukkua, vaan parkui
aamupuoleen asti. Sille puhkee hampaita, näettekös. Sitte minä panin
maata tuohon. Aioin vaan pikkuisen nukkua, mutta uni petti, ja nyt
onkin jo ilta. Voi mua, voi. Kun tulen kotiin, saan selkääni.
-- ... Joudat saamaankin.
Tuo oli Kaalepin säreä ääni. Hän ajoi luoksemme, yhä vielä kiroten
kimoa, vaikka tämä jo oli täydellisesti rauhoittunut.
-- Käykää pois rattaille. Tuo on Miisu, Vaivalan huutotyttö.
-- Ja Vaivalan isäntä on sun veljesi.
-- Aivan niin. Ei se suuri talo ole, mutta Ananias veli häärii
kuin piru markkinoilla. Ottaa markan siitä, josta ei toinen saisi
penniäkään. Käykää pois rattaille. Ei tule turmioksi sulle Miisu,
vaikka saatkin tänä iltana koivukeppiä.
-- Niinkö luulet?
Tunsin sydämmessäni sääliä ja vihaa. Tyttö raiska näytti kovin
kärsineeltä. Kasvot olivat laihat, kädet likaiset, puku vanha ja
repaleinen. Huulissa oli yskän rohtumia, kasvoissa ilkeitä näppyjä.
Mutta silmät olivat suuret, harmaat ja kirkkaat!
-- Missä käsin veljesi talo on?
-- Tuolla etäämpänä.
-- Onko maantien varrella?
-- On aivan.
-- Sepä hyvä, Miisu, pane harava tuohon aidalle ja tule rattaille.
Mitään virkkamatta totteli tyttö ja me lähdimme ajamaan.
-- Kuinka vanha olet?
-- Käyn kahtatoista.
-- Elääkö äitisi vielä?
-- Ei. Eipä mun sitte...
Raukka oli orpo ja joutunut huudolle jo viiden vuoden vanhana.
Ei muistanut enää isän muotoa eikä äidin ääntä. Huutolaisena oli
kierrellyt taloja ja kyliä, viime uudenvuoden päivästä saakka oli ollut
Vaivalassa. Siellä oli olo ollut kaikkein tukalinta. Täytyi tehdä vähin
joka lajia työtä, toruja ja kuritusta sai joka päivä.
-- Isännältäkö?
-- Siltä juuri. Se ei kärsi katsella tämmöisiä huutotyttöjä. Sanoo että
syömme talon köyhäksi ja olemme pelkkänä harmina.
-- Siinä ei liekään liiottelua, arveli Kaaleppi. Sinustakaan ei makseta
vuodessa muuta kuin kuusikymmentä markkaa. Ei tule monta penniä aterian
osalle, vaatteista puhumattakaan. Kyllä tuommoisista on huolta ja
harmia.
-- Ei pitäisi sitte huutaman taloon, virkoin minä, jollei hoida
ihmisellisesti.
-- Huutavat nuo muutkin. Eikä tuota Vaivalassa erittäin piinata.
Menetellään noin vaan kohtuuden mukaan.
Saavuimme Vaivalan kohdalle. Kaaleppi pysäytti Kimon ja ärähti tyttöä
menemään matkoihinsa. Tämän mieleen kaiketi muistui kuritus ja torut,
koskapahan taas rupesi nyyhkyttäen itkemään.
-- Voi mua, että nukuin.
-- Maltahan, virkoin minä ja astuin alas rattailta. Minä tulen kanssasi.
Astelimme tytön kanssa tupaa kohden. San auki töllisteli Kaaleppi
jälkeemme. Hän ei aavistanutkaan mielentilaani.
Talo näytti vähäpätöiseltä rakennuksien suhteen. Mutta kaikki oli
ehjää ja oivassa kunnossa. Piha oli lakaistu puhtaaksi, ikkunat olivat
kirkkaat, etehinen siisti, maitoastiat kauniissa järjestyksessä.
-- ... Raukka nukkui vahingossa liiemmäksi, virkoin minä isännälle, joka
sytytteli piippuaan lieden puolella, ja pelkää nyt saavansa kuria.
Tuossa on teille markka, jos sillä voitte palkata jonkun haravoimaan
kivet maantieltä. Kun kuuluu olevan huomenna syyni.
Laskin markan astiakaapille, helähdys kuului yli tuvan.
-- Huomenna se on syyni, virkkoi isäntä, vetäen vyötään kireämmälle ja
katsoen ovea kohden. Sopiihan tuo ansaita itsenikin.
Hän ei lainkaan ollut Kaalepin muotoinen. Suu oli tiivis, silmät
pienet ja älykkäät. Kasvoissa oli jotaki kiven kovaa, joka ei sietänyt
leikkimistä, vastaansanomista.
-- Harava jäi sinne aidalle.
-- Jaha.
Isäntä lähti, mutisten mennessään jotaki emännälle. Tämä rupesi
etsimään ruo'an tähteitä tytölle syödä. Sytytellen sikariani, seisoin
hetkisen paikallani, näin miten halukkaasti tyttö ahmi kylmää lientä,
silakkaa ja piimää, näin kuinka hän salaa hymyili hyvälle onnelleen.
-- Hyvästi!
Tunsin rinnassani silmänräpäyksellistä onnea. Joku ääni kuiskasi
korvaani, ett'en ollut milloinkaan yhdellä, markalla niin suuria
aikaansaanut.
En milloinkaan...!