Kaikki irtainkin kulki vasaran alitse, jakautuen satoihin käsiin.
Pieni määrä astioita, arvottomimpia huonekaluja ja joku kertamus
pitovaatteita jäi Kytämäen entisille omistajille. Velkojakin sai
tappiota jonkun sata markkaa, sillä talosta ei kukaan tarjonnut enempää
neljäätuhatta, ja irtain pyrki menemään sekin keskihintojen alle koko
huutokaupan ajan. Rahojen tiukkuutta valittivat kaikki ostajat.
Juha muutti vannoneen pieneen mökkiin, jonka oli miehuutensa päivinä
muonarenkiä varten rakentanut kylän ja Kytämäen välisen metsätien
varrelle. Velkoja sen lahjoitti heille eli oikeammin myöntyi
kylänvanhinten vaatimukseen... niiden kävi sääliksi Kytämäkiläisten
kohtalo.
Marianna meni kylään palvelemaan, joutuen piankin naimiseen rengin
kanssa. Heillä ei ollut varaa auttaa vanhuksia, kun itsekin elivät
kädestä suuhun, ja perhe lisääntyi säännöllisesti joka vuosi yhdellä
jäsenellä.
Poika koetti onneaan rullatehtaan työmiehenä, mutta unhotti jonakin
kiihtymyksen hetkenä parantumattoman vammansa ja joutui toisen kerran
sairasvuoteelle. Kun häntä muutenkin haittasi ryypiskelemisen halu,
erotti tehtaanhoitaja hänet työstä säälimättä. Poika jätti tehtaan,
elättäen itseään miten milloinkin sattui. Väliin oli hän postilaukun
kuljettajana jollakin kartanon-omistajalla, väliin karjakauppiaiden
apulaisena, väliin yritti hän takertua talonpojan töihin. Mutta
viinanhimo saattoi vallata hänet minä silmänräpäyksenä hyvänsä, ja
silloin hän jätti vakonsa kesken kyntämättä ja lähti tiehensä. Häntä
ruvettiin sanomaan "maailman Jussiksi!". Repaleinen puku yllä ja
sydämmessä katkera viha kaikkia parempiosaisia kohtaan kuljeskeli
onneton poika seudun ympäri. Halu edes vähänkään kohota kurjasta
tilastaan, nukahti yhä sikeämpään uneen.
Juha eli kituutellen mökissään. Häntä jo alkoi vaivata vanhuus,
lisäksi mieli oli niin kummanlaisen veltto, ett'ei työ, raataminen
enää houkutellut. Aatoksien ja ruumiin välille alkoi ilmaantua
sopusuhtainen, uupunut henki, toisen nukahtaessa nukahti toinenkin.
Menneistä päivistä, niiden riemuhikkaista toiveista oli joku hämärä
muisto jälellä, joka pääasiallisesti kohdistui verokuittiröykkiöön.
Noissa keltaisiksi savuttuneissa papereissa seisoi jok'ikisessä:
Kytämäki, Juha Juhanpoika...
Ne olivat niiltä ajoilta, jolloin hän heilui isäntänä, suorittaen
kantavanhuksille runsasta eläkettä ja yrittäen surmata suurta velkaa ja
sen korkoja. Nyt oli Kytämäki toisen oma; ja tuli, jonka harmaa savu
aamuisin nousi uuninpiipulta ylös avaruuteen, ei enää ollut Mariannan
tekemä.
Vaimonkaan suru ei asustanut kielenkärjessä. Ani harvoin puhelu
eksyi menneisin aikoihin, silloinkin virkattiin korkeintaan joku
pintapuolinen sana. Siten koko entisyys vähä vähältä hautaantui
unhotukseen. Vaimo kehräili kylän emännille, Juha kävi taloissa töissä,
havuja pilkkoomassa ja riihiä kuivaamassa. Elämä ei vaatinutkaan suuria
tuloja, sillä nautinnot ja mukavuudet rajoittuivat tuiki pieneen alaan.
Vaimo tyytyi kermattomaan sikurikahviin, Juha ei pyhäpäivinäkään
vaatinut parempaa herkkua, kuin eräänlaista keittoa, jota valmistettiin
siten, että kiehutettiin kaljaa ja muherrettiin siihen leipää sekaan.
Muutamana syksy-iltana vaimo sitte valitti tuntevansa kovaa polttoa
rinnan alla. Täytyi heittää kehruu tuokseen, sillä tauti rupesi
kourimaan yhä kovemmin. Juha valmisti koiruoho-kahvia -- ainoa
lääke, jota hänellä oli varastossa ja jonka hyvät ominaisuudet hän
tunsi omasta kokemuksestaan -- mutta sekään ei lievittänyt tuskia,
päinvastoin ne yltyivät nopeasti ja aamupuolella oli sairas jo
tunnotonna. Saman päivän illalla hän veti viimeisen henkäyksensä.
Punniten pelkältä terveen järjen kannalta kuolontapausta, ei Juha
hetkeksikään menettänyt henkistä tasapainoaan. Hän eli ja liikkui
konemoisesti. Ainoa tunne, joka uupuneessa sielussa tuikahti tuleen,
oli kiitoksen tapainen huokaus, kun Luoja oli niin laupias ja lopetti
vaimon vaivat, kärsimykset. Mielellään olisi hän lyöttäytynyt itsekin
mukaan, sillä mitään sidettä ei enää löytynyt, joka olisi häntä
kiinnittänyt elämään. Kuolo olisi ollut hänellekin paras.
Asianhaarain vuoksi ei Marianna saattanut tulla kirkolle sinä
sunnuntaina, jolloin entinen Kytämäen emäntä haudattiin. Poikaakaan
ei näkynyt. Hänen polkunsa olivat siksi sekaisia, ettei hänelle saata
tietoa, joten vainajan lähimpiä omaisia ei seisonut haudan vierellä
muita kuin Juha. Tämä neuvotteli, toimituksen loputtua, hetkisen
aikaa haudankaivajan kanssa, joka pään nyökäyksellä näytti suostuvan
esitykseen. Esitys koski haudan peittämistä, johon työhön Juha pyysi
päästä omin käsin osakkaaksi. Seuraavana huomenisena hän siis jälleen
asteli kirkkomaalle, odotellen siellä siksi että haudankaivaja saapui.
Yhdessä sitte täyttivät haudan...
-- Vanhako sun vaimosi oli?
-- Kuudenkymmenen...
-- Paras aika köyhälle siirtyä pois.
-- Paras aika.
Työ väsytti Juhaa kummanlaisesti. Polvet ja käsivarsien taipumat ihan
kangistuivat... täytyipä työn loputtua istua muutamaksi minuutiksi
haudan soralle. Siinä istuissa sitte lie ajatukset kierrelleet sinne
tänne entisyyden ympäri, koskapahan huulet ikäänkuin tenhottomasti
rupesivat mutisemaan herran-siunausta, ja kaksi kyyneltä noin
tietämättä vieri poskia alas haudan soralle.
Lausuttuaan haudankaivajalle hyvästit ja kiitokset, lähti Juha jälleen
kävelemään kotia kohden. Ilma oli kylmänpuoleinen, pohjatuuli puhalsi
vinhasti, lumensekaista vettä alkoi vihmoa tuulen muassa. Iltahämärä
oli jo käsissä. Tulia rupesi ilmaantumaan kauppiaiden ikkunoihin,
auramiehet päästelivät hevosiaan irti, lähteäkseen kotiin.
Juha asteli hiljaa. Joku karvas tunne rupesi äkkiä kuohumaan rinnan
alla, sytyttäen uupuneen hengen muutamaksi silmänräpäykseksi eloon.
Mennyt elämä ponnistuksilleen, hikipisaroineen, astui silmiin
oikeassa valossaan. Hänellä oli ollut maailmassa sama asema kuin
hämähäkin verkkoon joutuneella kärpäsellä. Häntä oli imetty,
puserrettu myötänään. Kruunu, kunta ja salakarin tapaiset menot
olivat aina työntäneet imusarviaan hänen hikisen ruumiinsa ympäri,
ja kun niistä pääsi hetkeksi rauhaan, ojensi velka ja eläkemaksut
luisevat käsivartensa häntä kohti, syleilläkseen häntä ja vuollakseen
viimeisetkin hikipisarat. Sitte kun olivat kuiviin imeneet, sitte
työnsivät Kytämäestä pois...
Saisipa tulla tuoni häntäkin tervehtimään. Ilomielin löisi kättä ja
lähtisi mukaan, mutta jopahan tuo vielä tuli pariin vuosikymmeneen.
Hänessä lie henki yhtä sitkeässä kuin isävainajassakin, joka eleli
sysihautansa vieressä yhdeksänkymmenen tuolle puolen, joutumatta
ruotiukoksi tai mitenkään kerjuun nojalle. Mutta isällä olikin lujempi
terveys. Hänen voi ruveta särkemään polvia ja käsientaipumia... ja
sitte avautuu hänelle vaivaistalo, jonka rakentamiseen ja kunnossa
pitämiseen Kytämäkeäkin veroiteltiin ehtimiseen.
Jyrkkä kirous oli pääsemäisillään Juhan huulilta, mutta samassa karvas
tunne hajosi äkkiä kuin vesikupla. Uupunut henki vaipui jälleen uneen,
ja jalat tekivät tehtävänsä konemoisesti. Jotta ei ajatukset enää
joutuisi moisiin hairahduksiin, rupesivat huulet mutisemaan toiseen
kertaan herran-siunausta.
-- ... Valistakoon kasvonsa minun päälleni ja...
Sivumpana, erään kujan suussa, hoiperteli kaksi päihtynyttä. Toinen oli
pitkä ja repaleinen, toinen lyhyempi ja ehjempiin vaatteisin puettu.
Kumpainenkin kallisteli suutaan kohden olutpulloa. Onneksi oli Juhan
silmät niin vanhat, ettei hän tuntenut pitempää ja repaleisempaa
juopunutta omaksi pojakseen.
-- Olkoon minulle armollinen...
Jalkain tehdessä konemoisesti työtään, jäi kirkkomaa ja päihtyneet
vähä vähältä yhä kauemmaksi. Uupuneessa hengessä ei enää sen koommin
iskenyt mikään kipuna tulta. Elämä vieri hiljaa ja varmaan päämääräänsä
kohti. Ihmisillä, joilla tähän maailman aikaan on niin paljon rientoja
ja pyrinnöitä, ei ollut aikaa ajatellakaan Juha Juhanpoikaa, jonka
elämän tarinan tässä olen kertoillut. Useimmat tuskin muistivat, että
semmoista henkilöä koskaan oli ollut olemassakaan.
Miisu raukka.